Vil­le Lai­va­maa

Mitä saa vas­ti­neek­si, kun elää Jee­sus­ta seu­ra­ten ja luo­puu kai­kes­ta?

Pie­ta­ri ky­syi ker­ran omas­taan ja tois­ten ope­tus­las­ten puo­les­ta: ”Me olem­me luo­pu­neet kai­kes­ta ja seu­ran­neet si­nua. Mitä me sii­tä saam­me?” (Matt.19:27.) Pie­ta­rin ky­sy­mys nou­si ih­mis­mie­les­tä. Sa­man­ta­pai­sia aja­tuk­sia liik­ku­nee jos­kus jo­kai­sen us­ko­van mie­les­sä.

Muis­ta­vat­ko ih­mi­set ol­la kii­tol­li­sia kai­kes­ta sii­tä, mitä he Jee­suk­seen seu­raa­ja­na saa­vat omis­taa? Van­ha Ka­te­kis­mus opet­taa: ”Ju­ma­lan ja Va­pah­ta­jam­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen tun­te­mi­nen ja Ju­ma­lan lap­sek­si pää­se­mi­nen on elä­mäm­me kal­lein asia.”

Ope­tus­lap­set luo­pui­vat kai­kes­ta

Mis­tä asi­ois­ta Pie­ta­ri oli luo­pu­nut? Ope­tus­las­ten osa­na oli ”jät­tää kaik­ki ja seu­ra­ta Her­raa Jee­sus­ta”. On pää­tel­tä­vis­sä, et­tä ai­na­kin ajal­li­sen omai­suu­den ke­rää­mi­nen oli tul­lut ope­tus­lap­sil­le mah­dot­to­mak­si. He oli­vat toi­mi­neet pää­a­si­as­sa ka­las­ta­ji­na. Am­ma­tin­har­joit­ta­mi­nen oli vai­keu­tu­nut ja an­si­ot pie­nen­ty­neet. Kul­ke­va elä­män­ta­pa aset­ti ra­joit­tei­ta ys­tä­vyys­suh­tei­den ja su­ku­lai­suus­suh­tei­den yl­lä­pi­tä­mi­sel­le.

Kris­tit­ty­nä elä­mi­nen ei taan­nut noi­hin ai­koi­hin muu­ten­kaan tur­val­lis­ta ja va­kaa­ta elä­mää. Jee­sus Na­sa­re­ti­lai­sen seu­raa­mi­nen ei var­mas­ti li­sän­nyt vai­ku­tus­val­tais­ten ih­mis­ten suo­si­o­ta. Ope­tus­lap­set seu­ra­si­vat ”Sii­o­nin Ku­nin­gas­ta opis­sa, elä­mäs­sä ja kär­si­mi­ses­sä”.

Evan­ke­liu­mi on tär­kein

Us­ko­vai­sis­ta ih­mi­sis­tä saat­taa tä­nä­kin ai­ka­na tun­tua, et­tä he ovat elä­mäs­sään jää­neet jo­ta­kin vail­le us­kon­sa täh­den. Raa­mat­tu ker­too Moo­sek­ses­ta, et­tä “hän mie­luum­min ja­koi Ju­ma­lan kan­san kär­si­myk­set, kuin hank­ki syn­nis­tä ohi­me­ne­vää nau­tin­toa” (Hepr. 11:25).

Evan­ke­liu­mi saa us­ko­van ih­mi­sen nä­ke­mään sel­vem­min us­kon aar­teen ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kal­leu­den. On pu­hut­te­le­vaa kuul­la pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­nei­den ko­ke­muk­sia. He ha­lu­a­vat ker­toa, et­tä epä­us­koi­se­na heil­tä puut­tui tär­kein: an­teek­si­an­ta­mus, sy­dä­men rau­ha ja ilo. Sitä puu­tet­ta he ei­vät kai­paa ta­kai­sin.

Yk­sin Kris­tuk­sen täh­den

Pie­ta­rin ky­sy­myk­ses­tä voi kuul­la tu­tun aja­tuk­sen: mitä saa vas­ti­neek­si, kun elää Jee­sus­ta seu­ra­ten ja luo­puu kai­kes­ta? Aja­tuk­sen ta­ka­na on Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja. Syn­ti hä­mär­tää ja omis­ta töis­tä al­kaa ku­vi­tel­la it­sel­leen an­si­oi­ta. Sie­lun­vi­hol­li­nen voi so­kais­ta niin, et­tä us­kon va­el­lus al­kaa näyt­tää omis­sa sil­mis­sä on­nis­tu­neel­ta. Evan­ke­liu­min ja Ju­ma­lan sa­nan näl­kä ka­to­aa. Omat pon­nis­te­lut aset­ta­vat Ju­ma­lan ve­lal­li­sen ase­maan.

Mitä saa hän, joka on luo­pu­nut kai­kes­ta? Ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä palk­ka on an­sait­ta­va, mut­ta Ju­ma­la toi­mii toi­sin. Hän pe­las­taa an­si­ot­to­mat ih­mi­set su­las­ta ar­mos­ta.

Lut­her opet­taa Ga­la­ta­lais­kir­jeen se­li­tyk­ses­sään: ”Us­ko siis van­hurs­kaut­taa, kos­ka se si­säl­tää ja omis­taa tuon aar­teen, ni­mit­täin läs­nä ole­van Kris­tuk­sen.” Lut­he­ril­le Kris­tus on vie­ras­ta van­hurs­kaut­ta. Kris­tus tu­lee ih­mi­sen ul­ko­puo­lel­ta ja tuo mu­ka­naan Ju­ma­lan Po­jan so­vi­tus­työl­lä han­ki­tun van­hurs­kau­den. “Mi­kään ei ole ih­mi­sen an­si­o­ta, mut­ta kai­kes­ta tu­lee syn­ti­sen omaa, kos­ka us­ko omis­taa tuon aar­teen.”

Palk­kio on lu­vas­sa

Jee­sus lu­paa myös muu­ta: sil­le, joka on jou­tu­nut luo­pu­maan us­kon täh­den mo­nis­ta asi­ois­ta, mak­se­taan ta­kai­sin. Jee­sus sa­noo: ”Ja jo­kai­nen, joka mi­nun ni­me­ni täh­den on luo­pu­nut ta­los­taan, vel­jis­tään tai si­sa­ris­taan, isäs­tään, äi­dis­tään tai lap­sis­taan tai pel­lois­taan, saa sa­ta­ker­tai­ses­ti ta­kai­sin ja pe­rii ian­kaik­ki­sen elä­män.”

Kun ih­mi­nen omis­taa us­kon lah­jan, hän saa jo ajas­sa uu­den­lai­sen rik­kau­den: Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja rak­kaat us­ko­nys­tä­vät. Lo­pul­ta hän pe­rii ian­kaik­ki­sen elä­män tai­vaas­sa, jos­sa Ju­ma­laan us­ko­neet saa­vat naut­tia hä­nen hy­vyy­des­tään.

Et­si­väl­le ja rau­hat­to­mal­le saar­na­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä. An­teek­si­an­ta­mus on Ju­ma­lan an­ta­ma lah­ja, jon­ka ih­mi­nen saa il­mai­sek­si, ar­mos­ta, omis­taa us­kon­sa kaut­ta. Vii­mei­nen ja hei­koin­kin pää­see pe­ril­le, kun hän tur­vaa Jee­suk­sen an­si­oon. Jee­sus sa­noo: ”Mut­ta mo­net en­sim­mäi­set tu­le­vat ole­maan vii­mei­siä ja vii­mei­set en­sim­mäi­siä” (Matt. 19:30).

Evan­ke­liu­mi

Matt. 19: 27-30

Pie­ta­ri sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Me olem­me luo­pu­neet kai­kes­ta ja seu­ran­neet si­nua. Mitä me sii­tä saam­me?”

Jee­sus sa­noi heil­le:

”To­ti­ses­ti: kun Ih­mi­sen Poi­ka uu­den maa­il­man syn­ty­es­sä is­tuu­tuu kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­mel­le, sil­loin te­kin, jot­ka olet­te seu­ran­neet mi­nua, saat­te is­tua kah­del­la­tois­ta val­tais­tui­mel­la ja hal­li­ta Is­ra­e­lin kah­ta­tois­ta hei­moa. Ja jo­kai­nen, joka mi­nun ni­me­ni täh­den on luo­pu­nut ta­los­taan, vel­jis­tään tai si­sa­ris­taan, isäs­tään, äi­dis­tään tai lap­sis­taan tai pel­lois­taan, saa sa­ta­ker­tai­ses­ti ta­kai­sin ja pe­rii ian­kaik­ki­sen elä­män. Mut­ta mo­net en­sim­mäi­set tu­le­vat ole­maan vii­mei­siä ja vii­mei­set en­sim­mäi­siä.”