Lau­ri Kaik­ko­nen

Sa­pa­tin jäl­kei­se­nä päi­vä­nä, kol­man­te­na päi­vä­nä Jee­suk­sen ris­tiin­nau­lit­se­mi­ses­ta, aa­mu­hä­mä­räs­sä Ma­ria Mag­da­le­na lä­hes­tyi Jee­suk­sen hau­taa. Pit­kä­per­jan­tain ta­pah­tu­mat oli­vat tuo­rei­na mie­les­sä. Suru ja ero­ni­kä­vä sy­dä­mel­lä Ma­ria ha­lu­si käy­dä Jee­suk­sen hau­dal­la kat­so­mas­sa Her­raan­sa ja Mes­ta­ri­aan. Hau­dan suul­la ol­lut suu­ri kivi oli pois­sa pai­koil­taan. Hau­ta oli avoin.

Ma­ria kii­ruh­ti ker­to­maan ta­pah­tu­nees­ta ope­tus­lap­sil­le. Hän tuli Pie­ta­rin ja Jo­han­nek­sen tykö. Mie­het edel­lä ja Ma­ria vä­hän ta­em­pa­na he pa­la­si­vat hau­dal­le. Pie­ta­ri ja Jo­han­nes kä­vi­vät hau­dan si­säl­le ja to­te­si­vat hau­dan ole­van tyh­jän. Ih­meis­sään ope­tus­lap­set pois­tui­vat hau­dal­ta. Ma­ria jäi hau­dan ul­ko­puo­lel­le ja it­ki mur­heis­saan. Hän­tä pai­noi huo­li, kuka oli ot­ta­nut Jee­suk­sen ruu­miin ja mi­hin se oli pan­tu.

Ma­ria Mag­da­le­na

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa ker­ro­taan Ma­ria Mag­da­le­nan vie­rai­lus­ta hau­dal­la yk­si­tyis­koh­tai­sem­min kuin toi­sis­sa evan­ke­liu­meis­sa. Hän oli en­sim­mäi­nen hen­ki­lö, joka tuli kat­so­maan Jee­suk­sen hau­taa. Ma­ria oli yk­si niis­tä nai­sis­ta, jot­ka seu­ra­si­vat Jee­sus­ta ope­tus­las­ten li­säk­si, kun Jee­sus kier­si maa­kun­nis­sa. Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan nais­ten pal­vel­leen ”Mar­tan osas­sa” evan­ke­liu­min työ­tä. Li­säk­si he lah­joit­ti­vat työ­hön ajal­li­sia va­ro­ja.

Jee­sus koh­ta­si Ma­ria Mag­da­le­nan kier­tä­es­sään kau­pun­ke­ja ja ky­liä. Ma­ria oli jou­tu­nut pa­ho­jen hen­kien val­taan. Raa­mat­tu ker­too, et­tä Jee­sus pois­ti hä­nes­tä seit­se­män pa­haa hen­keä. Ma­ria oli saa­nut syn­nit an­teek­si. Us­ko täyt­ti sy­dä­men. Hä­nes­sä syt­tyi rak­kaus aut­ta­jaan ja hän tah­toi pal­vel­la Jee­sus­ta. Ma­ria oli yk­si niis­tä har­vois­ta Jee­sus­ta seu­ran­neis­ta, jot­ka oli­vat läs­nä Gol­ga­tal­la, kun Jee­sus kär­si ris­tin­kuo­le­man. Nyt Ma­ria oli en­sim­mäi­se­nä to­dis­ta­mas­sa suur­ta ylös­nou­se­muk­sen ih­met­tä. Pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mis­sa oli käy­nyt to­teen se, mitä pro­fee­tat oli­vat en­nus­ta­neet ja mitä it­se Her­ra Jee­sus oli mo­neen ker­taan ker­to­nut. Hau­dan ää­rel­lä Ma­ria pel­kä­si ja epäi­li, vaik­ka hän­kin oli kuul­lut pu­hut­ta­van Her­ran kär­si­mi­ses­tä. Ku­mar­tu­en Ma­ria meni hau­dan si­säl­le. Hän ei löy­tä­nyt hau­das­ta sitä, mitä hän oli läh­te­nyt kat­so­maan. Kak­si en­ke­liä oli hän­tä vas­tas­sa.

En­ke­li – Ju­ma­lan lä­het­ti­läs

En­ke­lit oli­vat läs­nä Va­pah­ta­jam­me elä­män mo­nis­sa tär­keis­sä ta­pah­tu­mis­sa. Ju­ma­la il­moit­ti en­ke­lin­sä vä­li­tyk­sel­lä Ma­ria-äi­dil­le lap­sen odot­ta­mi­ses­ta. Ma­ria oli tul­lut ras­kaak­si Py­häs­tä Hen­ges­tä ja lap­sen ni­mek­si tuli an­taa Jee­sus. Noin yh­dek­sän kuu­kaut­ta myö­hem­min en­ke­li il­moit­ti lau­maa var­ti­oi­vil­le pai­me­nil­le: ”Teil­le on tänä päi­vä­nä syn­ty­nyt Daa­vi­din kau­pun­gis­sa Va­pah­ta­ja, joka on Kris­tus Her­ra” (Luuk. 2:11). En­ke­lin vies­ti oli ilo­sa­no­ma pai­me­nil­le ja sa­no­ma kii­ri no­pe­as­ti ym­pä­ri maa­kun­tia. Nyt Ma­ria Mag­da­le­nan edes­sä sei­soo kak­si en­ke­liä. Kun en­ke­lit aloit­ti­vat kes­kus­te­lun, Jee­sus il­mes­tyi Ma­ri­an taak­se.

Jee­sus ky­syi en­ke­lien ta­voin: Mitä it­ket, nai­nen? Ja jat­koi: Ketä sinä et­sit? Ma­ria ei ym­mär­tä­nyt, et­tä mies, joka sei­soi hä­nen edes­sään, oli Jee­sus. Ma­ria luu­li mies­tä puu­tar­hu­rik­si ja ky­se­li hä­nel­tä ruu­miin koh­ta­loa. Jee­sus jat­koi kes­kus­te­lua ja kut­sui Ma­ri­aa ni­mel­tä. Täl­löin Ma­ria ha­vah­tui ja sil­mät avau­tui­vat nä­ke­mään edes­sä ole­van tu­tun rak­kaan ih­mi­sen, Hy­vän Pai­me­nen, jon­ka seu­ras­sa hän oli saa­nut ol­la. Ma­ria oli­si ha­lun­nut lä­hem­min ter­veh­tiä Jee­sus­ta, mut­ta Jee­sus tor­jui sen.

Ilo­vies­ti

Hau­dal­ta läh­ti iloi­nen Ma­ria il­moit­ta­maan ope­tus­lap­sil­le sa­no­maa ylös­nous­sees­ta Her­ras­ta. Li­säk­si Jee­sus käs­ki Ma­ri­an vie­dä vies­tiä tai­vaa­seen as­tu­mi­ses­taan vel­jil­le, hän­tä seu­ran­neil­le ih­mi­sil­le. Jee­sus ker­toi me­ne­vän­sä sen Isän tykö, joka on Hä­nen ja hä­nen omien­sa yh­tei­nen isä. No­pe­as­ti sa­no­ma ete­ni omien kes­kuu­des­sa.

Myö­hem­min Jee­sus as­tui kuo­le­man voit­ta­ja­na ylös tai­vaa­seen. Va­pah­ta­ja elää vie­lä­kin ja on Hen­ken­sä kaut­ta läs­nä omien­sa kes­kel­lä. Vie­lä­kin voi koh­da­ta ylös­nous­seen Va­pah­ta­jan Her­ran Jee­suk­sen Kris­tuk­sen hä­nen val­ta­kun­nas­saan. Edel­leen Hy­vän Pai­me­nen ää­ni kut­suu ka­don­nei­ta lau­maan­sa. Jee­sus elää, hän ei ole kuol­lut. Hän sa­noo: ”Älä pel­kää! Minä olen en­sim­mäi­nen ja vii­mei­nen, ja minä elän; ja minä olin kuol­lut, ja kat­so, minä elän ai­na ja ian­kaik­ki­ses­ti, ja mi­nul­la on kuo­le­man ja tuo­ne­lan avai­met” (Ilm. 1:17–18).

Tämä kir­joi­tus on jul­kais­tu kir­jas­sa Evan­ke­liu­mi­pos­til­la 2 (2. vuo­si­ker­ta). SRK 2010.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Joh. 20:11–18

Raa­mat­tu 1992: Ma­ria sei­soi hau­dan ovel­la ja it­ki. Sii­nä it­kies­sään hän kur­kis­ti hau­taan ja näki, et­tä sii­nä, mis­sä Jee­suk­sen ruu­mis oli ol­lut, is­tui kak­si val­ko­pu­kuis­ta en­ke­liä, toi­nen pää­puo­les­sa ja toi­nen jal­ko­pääs­sä. En­ke­lit sa­noi­vat hä­nel­le: ”Mitä it­ket, nai­nen?” Hän vas­ta­si: ”Mi­nun Her­ra­ni on vie­ty pois, en­kä tie­dä, min­ne hä­net on pan­tu.” Tä­män sa­not­tu­aan hän kään­tyi ja näki Jee­suk­sen sei­so­van ta­ka­naan, mut­ta ei ta­jun­nut, et­tä se oli Jee­sus. Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Mitä it­ket, nai­nen? Ketä sinä et­sit?” Ma­ria luu­li Jee­sus­ta puu­tar­hu­rik­si ja sa­noi: ”Her­ra, jos sinä olet vie­nyt hä­net tääl­tä, niin sano, min­ne olet hä­net pan­nut. Minä haen hä­net pois.” Sil­loin Jee­sus sa­noi hä­nel­le: ”Ma­ria.” Ma­ria kään­tyi ja sa­noi: ”Rab­buu­ni!” -- se on hep­re­aa ja mer­kit­see: opet­ta­ja­ni. Jee­sus sa­noi: ”Älä kos­ke mi­nuun. Minä en vie­lä ole nous­sut Isän luo. Mene sinä vie­mään sa­naa vel­jil­le­ni ja sano heil­le, et­tä minä nou­sen oman Isä­ni ja tei­dän Isän­ne luo, oman Ju­ma­la­ni ja tei­dän Ju­ma­lan­ne luo.” Mag­da­lan Ma­ria rien­si ope­tus­las­ten luo ja il­moit­ti: ”Minä olen näh­nyt Her­ran!” Sit­ten hän ker­toi, mitä Her­ra oli hä­nel­le sa­no­nut.

BIB­LIA: Mut­ta Ma­ria sei­soi ul­ko­na hau­dan edes­sa ja it­ki. Ja kuin hän niin it­ki, ku­mar­si hän it­sen­sä hau­taan. Ja näki kak­si en­ke­liä val­keis­sa vaat­teis­sa is­tu­van, yh­den pään puo­les­sa ja toi­sen jal­kain puo­les­sa, sii­nä mis­sä Je­suk­sen ruu­mis pan­tu oli. Ne sa­noi­vat hä­nel­le: vai­mo, mi­täs it­ket? Hän sa­noi heil­le: he ovat mi­nun Her­ra­ni ot­ta­neet pois, ja en tie­dä, ku­hun­ka he hä­nen ovat pan­neet. Ja kuin hän nä­mät sa­no­nut oli, kään­si hän it­sen­sä taa­päin, ja näki Je­suk­sen sei­so­van, ei­kä tie­tä­nyt, et­tä se oli Je­sus. Sa­noi Je­sus hä­nel­le: vai­mo, mi­täs it­ket? ke­täs et­sit? Mut­ta hän luu­li sen yrt­ti­tar­han hal­ti­ak­si, ja sa­noi hä­nel­le: Her­ra, jos sinä hä­nen kan­noit pois, niin sano mi­nul­le, ku­hun­kas hä­nen pa­nit, ja minä tah­don hä­nen ot­taa. Je­sus sa­noi hä­nel­le: Ma­ria! niin hän kään­si it­sen­sä ja sa­noi hä­nel­le: Rab­bo­ni, se on: Mes­ta­ri. Je­sus sa­noi hä­nel­le: älä mi­nuun ru­pee; sil­lä en minä ole vie­lä men­nyt ylös mi­nun Isä­ni tykö, vaan mene mi­nun vel­jei­ni tykö ja sano heil­le: minä me­nen ylös mi­nun Isä­ni tykö ja tei­dän Isän­ne tykö, ja mi­nun Ju­ma­la­ni tykö ja tei­dän Ju­ma­lan­ne tykö. Ma­ria Mag­da­le­na tuli ja il­moit­ti ope­tus­lap­sil­le, et­tä hän oli näh­nyt Her­ran, ja et­tä hän näi­tä hä­nel­le sa­noi.