Jee­suk­sen ni­mes­sä ru­koi­le­mi­nen tar­jo­aa rau­haa.

Raa­mat­tu ke­hot­taa ru­koi­le­maan. Kris­ti­no­pin mu­kaan ”Ru­kous on sy­dä­men nöy­rää ja vil­pi­tön­tä pu­het­ta Ju­ma­lan kans­sa” (KO 78). Ru­koi­le­mi­sel­le on an­net­tu suu­ri

lu­paus. Jee­sus sa­noi päi­vän teks­tin alus­sa: ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: mitä iki­nä te pyy­dät­te Isäl­tä mi­nun ni­mes­sä­ni, sen hän an­taa teil­le.”

Mitä tämä tar­koit­taa? Jee­suk­sen ni­mes­sä ru­koi­le­mi­nen on us­kal­lus­ta ja luot­ta­mus­ta Jee­suk­sen an­si­oon ja sa­mal­la suos­tu­mis­ta Ju­ma­lan tah­toon. Jo­kai­nen saa pu­hua Ju­ma­lal­le Jee­suk­sen ni­mes­sä, hän on lu­van­nut ol­la kaik­kien puo­les­ta­pu­hu­ja­na.

Vuo­ri­saar­nas­sa Jee­sus opet­ti ru­kouk­ses­ta. Jee­suk­sen ope­tus piir­tää ku­van ru­koi­li­jas­ta, joka luot­taa Ju­ma­laan. Tä­män ru­koi­li­jan ru­kous ei pe­rus­tu tur­haan mo­ni­sa­nai­suu­teen: hä­nel­le se ei ole kei­no hank­kia omia an­si­oi­ta Ju­ma­lan tai tois­ten ih­mis­ten aja­tuk­sis­sa. Jee­sus sa­noi: ”Ru­koil­kaa te siis näin” (Matt 6:9). Tä­män jäl­keen hän opet­ti Isä mei­dän -ru­kouk­sen, joka oh­jaa pyy­tä­mään ja et­si­mään sitä, mikä on kaik­kein tär­kein­tä elä­mäs­sä.

Ru­kous kuu­luu elä­mään

Ru­kouk­sen ai­hee­na on usein hätä ja vai­keu­det, niis­tä ai­heu­tu­vat toi­veet ja pyyn­nöt. Tämä on ai­van oi­kein, lap­si saa pyy­tää Isäl­tään sitä, mitä hän tar­vit­see.

Isä mei­dän -ru­kouk­ses­sa Jee­sus aset­ti tar­peem­me tär­keys­jär­jes­tyk­seen: ”Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si.” Tä­hän tyy­ty­mi­nen ei ole ai­na help­poa. Sii­hen tar­vi­taan Jee­suk­sen opet­ta­maa luot­ta­mus­ta Ju­ma­laan.

Ru­kous ei ole tar­koi­tet­tu vain elä­män vai­kei­siin ti­lan­tei­siin. Ju­ma­lan kans­sa saa pu­hua kai­kis­sa ti­lan­teis­sa. Ru­kouk­seen kuu­luu myös kii­tos. Kii­tok­sen an­ta­mi­nen on help­poa, kun muis­taa, mitä on Ju­ma­lal­ta saa­nut.

Ru­kous ei kos­ke vain it­seä; ru­koil­la saa myös tois­ten ih­mis­ten puo­les­ta. Tois­ten ih­mis­ten esi­ru­kouk­set ovat kan­ta­neet mo­nis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa. Ru­kouk­ses­sa on hyvä muis­taa myös isän­maa­ta ja maam­me esi­val­taa.

Jee­sus ke­hot­ti pyy­tä­mään hä­nen ni­mes­sään ja lu­pa­si, et­tä sen Ju­ma­la an­taa. Jee­sus sa­noi sa­mas­sa yh­tey­des­sä myös: ”Pyy­tä­kää, niin te saat­te, ja tei­dän ilon­ne on täy­del­li­nen.”

Tä­män päi­vän teks­ti on osa Jee­suk­sen hy­väs­ti­jät­tö­pu­het­ta ope­tus­lap­sil­le. Jee­sus ha­lu­si ker­ra­ta vie­lä tär­keim­mät ope­tuk­sen­sa. Edel­li­ses­sä lu­vus­sa Jee­sus sa­noi: ”Olen pu­hu­nut teil­le tä­män, jot­ta teil­lä oli­si mi­nun ilo­ni sy­dä­mes­sän­ne ja tei­dän ilon­ne tu­li­si täy­del­li­sek­si” (Joh. 15:11).

Kai­kes­sa Jee­suk­sen ope­tuk­ses­sa on yk­si pää­mää­rä, ih­mi­sen pe­las­tu­mi­nen. Nyt­kin hän neu­voo ta­voit­te­le­maan täy­del­lis­tä iloa. Tääl­lä maan pääl­lä se tar­koit­taa iloa us­kos­sa. Sa­mal­la Jee­sus oh­jaa kat­so­maan pää­mää­rää. Täy­del­li­sen ilon saa ko­kea ker­ran tai­vaan ko­dis­sa. Ru­koi­li­jan tär­kein pyyn­tö on, et­tä säi­lyi­si Ju­ma­lan lap­se­na.

Jee­sus on voit­ta­nut maa­il­man

Jee­suk­sen jää­hy­väis­pu­heen tar­koi­tus tu­lee il­mi teks­tin vii­mei­ses­sä ja­kees­sa. Hän muis­tut­taa, mikä on us­kon ja pe­las­tuk­sen pe­rus­ta: ”Olen pu­hu­nut teil­le tä­män, jot­ta teil­lä oli­si mi­nus­sa rau­ha. Maa­il­mas­sa te olet­te ah­taal­la, mut­ta py­sy­kää roh­kei­na: minä olen voit­ta­nut maa­il­man.”

Rau­han an­taa Ju­ma­lan sana, evan­ke­liu­mi syn­tien an­teek­si an­ta­mi­ses­ta. Ru­kouk­ses­sa voi kään­tyä Ju­ma­lan puo­leen kai­kis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa. Ju­ma­la vas­taa ru­kouk­seen. Pe­las­tus ei kui­ten­kaan ole riip­pu­vai­nen ru­kouk­ses­ta ei­kä omas­ta an­si­os­ta. Jee­suk­sen sa­no­jen mu­kai­ses­ti: Jee­sus on voit­ta­nut maa­il­man. Tämä voit­to on pe­las­tuk­sen pe­rus­ta.

Teks­ti: Teri Hil­tu­nen

Ku­vi­tus­ku­va: Kari Ven­ga­sa­ho

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 22.5.2019

EVAN­KE­LIU­MI: Joh. 16:23–33

RAA­MAT­TU 1992:

Sinä päi­vä­nä te et­te kysy mi­nul­ta mi­tään. ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: mitä iki­nä te pyy­dät­te Isäl­tä mi­nun ni­mes­sä­ni, sen hän an­taa teil­le. Tä­hän as­ti te et­te ole pyy­tä­neet mi­tään mi­nun ni­mes­sä­ni. Pyy­tä­kää, niin te saat­te, ja tei­dän ilon­ne on täy­del­li­nen. ”Olen pu­hu­nut täs­tä teil­le ver­tauk­sin. Tu­lee ai­ka, jol­loin en enää käy­tä ver­tauk­sia vaan ker­ron teil­le avoi­mes­ti kai­ken Isäs­tä. Sinä päi­vä­nä te esi­tät­te pyyn­tön­ne mi­nun ni­mes­sä­ni, en­kä minä enää sano, et­tä kään­nyn Isän puo­leen tei­tä aut­taak­se­ni. Ra­kas­taa­han Isä it­se tei­tä, kos­ka te olet­te ra­kas­ta­neet mi­nua ja us­ko­neet, et­tä olen tul­lut Ju­ma­lan luo­ta. Isän luo­ta minä olen läh­te­nyt ja tul­lut tä­hän maa­il­maan, ja nyt minä jä­tän maa­il­man ja me­nen ta­kai­sin Isän luo.” Ope­tus­lap­set sa­noi­vat: ”Nyt sinä pu­hut sel­vin sa­noin, et enää ver­tauk­sin. Me ym­mär­räm­me nyt, et­tä sinä tie­dät kai­ken ei­kä si­nun tar­vit­se odot­taa, et­tä joku ky­syy. Sik­si me us­kom­me, et­tä olet tul­lut Ju­ma­lan luo­ta.” ”Nyt te kyl­lä us­kot­te”, sa­noi Jee­sus. ”Tu­lee ai­ka -- ja se on jo nyt -- jol­loin te jou­dut­te ha­jal­le, kuka min­ne­kin, ja jä­tät­te mi­nut yk­sin. Yk­sin en sil­ti jää, sil­lä Isä on mi­nun kans­sa­ni. Olen pu­hu­nut teil­le tä­män, jot­ta teil­lä oli­si mi­nus­sa rau­ha. Maa­il­mas­sa te olet­te ah­taal­la, mut­ta py­sy­kää roh­kei­na: minä olen voit­ta­nut maa­il­man.

BIB­LIA:

Ja sinä päi­vä­nä et­te mi­tään kysy mi­nul­ta. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: mitä ikä­nä te anot­te Isäl­tä mi­nun ni­mee­ni, niin hän an­taa teil­le. Et­te ole mi­tään mi­nun ni­mee­ni tä­hän as­ti ano­neet: ru­koil­kaat, niin te saat­te, et­tä tei­dän ilon­ne olis täy­del­li­nen. Näi­tä olen minä teil­le pu­hu­nut ta­pauk­sis­sa; mut­ta ai­ka tu­lee, et­ten minä sil­leen puhu teil­le ta­pauk­sis­sa, vaan il­moi­tan jul­ki­ses­ti teil­le mi­nun Isäs­tä­ni. Sinä päi­vä­nä pi­tää tei­dän ru­koi­le­man mi­nun ni­mee­ni. Ja en minä sano teil­le, et­tä minä ru­koi­len Isää tei­dän täh­ten­ne; sil­lä Isä ra­kas­taa it­se tei­tä, et­tä te mi­nua ra­kas­tit­te ja us­koit­te mi­nun Ju­ma­las­ta läh­te­neen. Minä läk­sin Isäs­tä ja tu­lin maa­il­maan: taas minä jä­tän maa­il­man ja me­nen Isän tykö. Sa­noi­vat hä­nen ope­tus­lap­sen­sa hä­nel­le: kat­so, nyt sinä jul­ki­ses­ti pu­hut, ja et yh­tään ta­paus­ta sano. Nyt me tie­däm­me si­nun kaik­ki tie­tä­vän, ja et sinä tar­vit­se, et­tä joku si­nul­ta ky­syy, sen­täh­den me us­kom­me si­nun Ju­ma­las­ta läh­te­neen. Jee­sus vas­ta­si hei­tä: nyt te us­kot­te. Kat­so, ai­ka tu­lee, ja nyt tuli, et­tä te jo­kai­nen ha­joi­te­taan omil­len­sa, ja mi­nun te yk­si­nä­ni jä­tät­te. En minä kui­ten­kaan yk­si­nä­ni ole, sil­lä Isä on mi­nun kans­sa­ni. Näi­tä olen minä teil­le pu­hu­nut, et­tä teil­lä mi­nus­sa rau­ha olis. Maa­il­mas­sa on teil­lä tus­ka; mut­ta ol­kaat hy­väs­sä tur­vas­sa, minä voi­tin maa­il­man.