En­sim­mäi­nen ad­vent­ti aloit­taa jou­lun, Jee­suk­sen syn­ty­mä­juh­lan, odo­tuk­sen.

Ad­ven­tin tut­tu vir­si ke­hot­taa avaa­maan sy­dä­men por­tit ja ot­ta­maan Jee­suk­sen sy­dä­men asuk­kaak­si. En­sim­mäi­nen ad­vent­ti aloit­taa uu­den kirk­ko­vuo­den. Sa­mal­la al­kaa jou­lun odo­tus.

Ad­vent­ti­py­hi­nä sy­ty­te­tään kynt­ti­löi­tä. ”Kan­sa, joka pi­mey­des­sä va­el­taa, nä­kee suu­ren val­keu­den; jot­ka asu­vat kuo­le­man var­jon maas­sa, niil­le lois­taa val­keus” (Jes. 9:1). – Va­lon lap­si Jee­sus on pian syn­ty­vä!

Ad­vent­ti – odo­tuk­sen ai­ka

Ad­vent­ti mer­kit­see Her­ran tu­le­mis­ta. Lut­he­rin mu­kaan odo­tuk­ses­ta voi­daan pu­hua kol­mes­sa mer­ki­tyk­ses­sä. En­sin­nä­kin Jee­suk­sen syn­ty­mää edel­si odo­tuk­sen ai­ka. Van­ha tes­ta­ment­ti on täyn­nä Mes­si­as-en­nus­tuk­sia. Jo syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen an­net­tiin lu­paus vai­mon sie­me­nes­tä, joka rik­ki pol­kee käär­meen pään (1. Moos. 3).

Sii­nä oli lu­pauk­sen sana ja evan­ke­liu­mi Kris­tuk­ses­ta, joka voit­taa pa­han ja syn­nin val­lan. Pro­fee­tat vä­lit­ti­vät kan­sal­le lu­pauk­sia Mes­si­aan, Kris­tuk­sen tu­le­mi­ses­ta.

Jou­lun lap­ses­sa, Jee­suk­ses­sa Ju­ma­la syn­tyi ih­mi­sek­si. Sii­nä to­teu­tui Kris­tuk­sen en­sim­mäi­nen tu­le­mi­nen. Jee­suk­sen syn­ty­mä pro­feet­to­jen il­moit­ta­ma­na lu­paus­ten täyt­tä­jä­nä to­teu­tui jou­lu­yö­nä: ”Teil­le on syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja.”

Ad­ven­tin sa­no­mas­sa ko­ros­tuu vah­vas­ti myös Kris­tuk­sen toi­nen tu­le­mi­nen kaik­keu-den Her­ra­na ai­ko­jen lo­pul­la. On tär­ke­ää vii­sai­den neit­sei­den ta­voin val­voa us­kos­sa lop­puun as­ti.

Rau­han­ruh­ti­nas saa­pui Je­ru­sa­le­miin

Jee­sus lä­hes­tyi op­pi­lai­neen koh­ti Je­ru­sa­le­mia. Bet­fa­gen ky­läs­sä, joka oli lä­hel­lä Be­ta­ni­aa, Jee­sus pyy­si kah­ta ope­tus­las­taan nou­ta­maan aa­sin­var­san. Bet­fa­ge si­jait­see lä­hel­lä öl­jy­mä­en la­kea, sen itä­rin­teel­lä. Mäen län­ti­nen rin­ne oli mui­noin öl­jy­pui­den pei­tos­sa, ja siel­lä si­jait­si myös Get­se­ma­nen puu­tar­ha.

Teh­tä­vän saa­neet ope­tus­lap­set toi­mi­vat kuu­li­ai­ses­ti Jee­suk­sen oh­jei­den mu­kaan. He löy­si­vät aa­sin ja il­moit­ti­vat ih­met­te­li­jöil­le Her­ran tar­vit­se­van sitä. Jee­sus ei ol­lut jää­nyt ih­mi­sil­le tun­te­mat­to­mak­si. Hän oli pa­ran­ta­nut so­kei­ta, kuu­ro­ja ja hal­vaan­tu­nei­ta. Kuol­lei­ta­kin Jee­sus oli he­rät­tä­nyt ju­ma­lal­li­sel­la voi­mal­laan.

Ope­tus­lap­set aset­te­li­vat eläi­men sel­kään vaat­tei­ta. Nii­den pääl­lä is­tui ope­tus­lap­sil­le ra­kas ja lä­hei­nen opet­ta­ja, jota he oli­vat läh­te­neet seu­raa­maan. Jee­suk­sen saa­pu­es­sa

Je­ru­sa­le­miin ih­mi­set le­vit­ti­vät vaat­tei­ta ja pal­mu­nok­sia tiel­le huu­ta­en ”Hoo­si­an­na”.

Jee­sus otet­tiin vas­taan rie­mu­huu­doin pro­feet­ta Sa­kar­jan en­nus­tuk­sen mu­kai­ses­ti: ”Iloit­se, ty­tär Sii­on! Rie­muit­se, ty­tär Je­ru­sa­lem! Kat­so, ku­nin­kaa­si tu­lee.” Jee­sus oli Mes­si­as, joka ”tu­ho­aa so­ta­vau­nut Ef­rai­mis­ta ja he­vo­set Je­ru­sa­le­mis­ta, so­ta­jou­set hän lyö rik­ki.” (Sak. 9:9–10.) Jee­sus oli lem­peä rau­han­ruh­ti­nas: ”Ot­ta­kaa mi­nun ikee­ni har­teil­len­ne ja kat­so­kaa mi­nua: minä olen sy­dä­mel­tä­ni lem­peä ja nöy­rä. Näin tei­dän sie­lun­ne löy­tää le­von.” (Matt. 11:29.)

Rie­mu­huu­dot kai­kui­vat voi­mal­li­ses­ti kan­san kes­kuu­des­sa. Eri­tyi­ses­ti Jee­suk­seen us­ko­vat rie­muit­si­vat Va­pah­ta­jas­ta. Heil­le oli avau­tu­nut us­kon kaut­ta ym­mär­rys, et­tä pal­jon häm­men­nys­tä ja ih­me­tys­tä kan­san kes­kuu­des­sa ai­heut­ta­nut rat­sas­ta­ja oli hei­dän to­del­li­nen sy­dä­men Her­ra ja Va­pah­ta­ja.

Kuva va­paas­ta sy­dä­mes­tä

Tä­män sun­nun­tain teks­tis­sä Jee­sus ko­ros­ti ope­tus­lap­si­aan va­lit­se­maan var­san, jon­ka se­läs­sä ei ol­lut ku­kaan vie­lä is­tu­nut. Lut­he­rin mu­kaan täl­lai­ses­sa nuo­res­sa var­sas­sa, jol­la Jee­sus rat­sas­ti Je­ru­sa­le­miin, voi­daan näh­dä hen­gel­li­nen kuva si­säi­ses­tä ih­mi­ses­tä, sy­dä­mes­tä, hen­ges­tä ja tah­dos­ta.

Si­säi­nen ih­mi­nen ei voi alis­tua lain alai­sek­si. Kyse on siis us­ko­vai­ses­ta ih­mi­ses­tä eli Ju­ma­lan lap­ses­ta. Tur­mel­tu­neen luon­non vuok­si us­ko­vai­nen­kin on ”van­han ih­mi­sen” puo­lel­ta kuin vi­ku­roi­va aa­si, joka pis­tää hant­tiin ja on tai­pu­vai­nen kaik­keen syn­tiin ja pa­haan. Näin sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä oh­jak­sis­sa on it­se Jee­sus Kris­tus.

Lut­he­rin mu­kaan Kris­tuk­sen käs­ky ”pääs­tää aa­si” mer­kit­see käs­kyä saar­na­ta hä­nen ni­mes­sään evan­ke­liu­min va­paut­ta­vaa sa­naa, jos­sa ju­lis­te­taan ar­mon pääs­tö kai­kis­ta syn­neis­tä. Sii­nä on kyse en­nen kaik­kea sii­tä, et­tä hän on mei­dän puo­les­tam­me täyt­tä­nyt lain. Evan­ke­liu­min us­ko­mi­sen kaut­ta sy­dän ”pääs­te­tään” oman­tun­non kah­leis­ta. Näin ih­mi­nen saa ar­mon, joka te­kee sy­dä­men ja si­säi­sen ih­mi­sen va­paak­si ja iloi­sek­si. (Lut­he­rin 1. ad­vent­ti­sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­saar­na.)

”Siu­nat­tu ol­koon hän, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä!”

Heik­ki Myl­ly­nie­mi

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 27.11.2019

Ku­vi­tus­ku­va: Päi­vi Pel­to­nie­mi

Evan­ke­liu­mi: Mark. 11:1–10

RAA­MAT­TU 1992: Kun he lä­hes­tyi­vät Je­ru­sa­le­mia ja tu­li­vat Bet­fa­geen ja Be­ta­ni­aan öl­jy­mä­en rin­teel­le, Jee­sus lä­het­ti edel­tä kak­si ope­tus­las­taan ja sa­noi heil­le: ”Men­kää tuol­la nä­ky­vään ky­lään. Heti kun te tu­let­te sin­ne, te nä­et­te kiin­ni si­do­tun aa­sin­var­san, jon­ka se­läs­sä ei ku­kaan vie­lä ole is­tu­nut. Ot­ta­kaa se sii­tä ja tuo­kaa tän­ne. Jos joku ky­syy, mik­si te niin teet­te, vas­tat­kaa, et­tä Her­ra tar­vit­see sitä mut­ta lä­het­tää sen pian ta­kai­sin.”

Ope­tus­lap­set läh­ti­vät ja löy­si­vät var­san, joka oli si­dot­tu ku­jal­le oven eteen. He ot­ti­vat sen.

Pai­kal­la ole­vat ih­mi­set ky­syi­vät: ”Mitä te oi­kein teet­te? Mik­si te viet­te var­san?” He vas­ta­si­vat niin kuin Jee­sus oli käs­ke­nyt, ja hei­dän an­net­tiin

men­nä. He toi­vat var­san Jee­suk­sel­le ja heit­ti­vät vaat­tei­taan sen sel­kään, ja Jee­sus nou­si rat­sail­le. Mo­net le­vit­ti­vät vaat­tei­taan tiel­le, toi­set taas

leh­viä, joi­ta he kat­koi­vat tien­var­res­ta. Ja ne, jot­ka kul­ki­vat hä­nen edel­lään ja pe­räs­sään, huu­si­vat:

– Hoo­si­an­na!

Siu­nat­tu ol­koon hän, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä!

Siu­nat­tu isäm­me Daa­vi­din val­ta­kun­ta,

joka nyt tu­lee!

Hoo­si­an­na kor­keuk­sis­sa!

BIB­LIA: Kuin he lä­hes­tyi­vät Je­ru­sa­le­mia, Betp­ha­geen ja Be­ta­ni­aan, öl­jy­mä­en tykö, lä­het­ti hän kak­si ope­tus­lap­sis­tan­sa, Ja sa­noi heil­le:

men­käät ky­lään, joka on tei­dän edes­sän­ne, ja

koh­ta kuin te sii­hen tu­let­te si­säl­le, löy­dät­te te

var­san si­dot­tu­na, jon­ka pääl­lä ei yk­si­kään ih­mi­nen is­tu­nut ole; pääs­tä­käät se ja tuo­kaat tän­ne.

Ja jos joku teil­le sa­noo: mik­si te sen teet­te? niin

sa­no­kaat: Her­ra sitä tar­vit­see; ja koh­ta hän las­kee hä­nen tän­ne.

Niin he me­ni­vät, ja löy­si­vät var­san si­dot­tu­na

ul­ko­na oven ty­kö­nä tien haa­ras­sa, ja he pääs­ti­vät sen val­lal­len­sa. Muu­ta­mat niis­tä, jot­ka siel­lä

sei­soi­vat, sa­noi­vat heil­le: mitä te teet­te, et­tä te

var­san pääs­tät­te? Mut­ta he sa­noi­vat heil­le, niin­kuin Je­sus oli käs­ke­nyt; niin he pääs­ti­vät hei­dät. Ja he toi­vat var­san Je­suk­sen tykö ja heit­ti­vät vaat­teen­sa sen pääl­le, ja hän is­tui sen pääl­le. Mut­ta moni ha­joit­ti vaat­teen­sa tiel­le, ja ne muut kar­si­vat ok­sia puis­ta ja ha­joit­ti­vat tiel­le. Ja jot­ka edel­lä

kä­vi­vät ja myös seu­ra­si­vat, huu­si­vat, sa­no­en:

ho­si­an­na,

hy­väs­ti siu­nat­tu ol­koon se, joka tu­lee Her­ran

ni­meen!

Hy­väs­ti siu­nat­tu ol­koon Da­vi­din mei­dän isän val­ta­kun­ta,

joka tu­lee Her­ran ni­meen:

ho­si­an­na kor­keu­des­sa!