Ta­pa­nin­päi­vä­nä muis­tam­me kris­ti­kun­nan en­sim­mäis­tä mart­tyy­ria, Ste­fa­nos­ta. Kaut­ta ai­ko­jen us­ko­vai­set ovat jou­tu­neet kär­si­mään to­dis­ta­es­saan us­kos­taan.

Jee­sus oli saa­pu­nut Je­ru­sa­le­miin ja lap­set temp­pe­lis­sä huu­si­vat hä­nel­le: ”Hoo­si­an­na, Da­vi­din poi­ka!” Yli­pa­pit, fa­ri­seuk­set ja lai­no­pet­ta­jat suut­tui­vat täs­tä, heil­le las­ten ja ime­väis­ten kii­tos-ää­net oli­vat vie­rai­ta. (Matt. 21:15–16.)

Jee­sus piti temp­pe­lis­sä fa­ri­seuk­sia ja lai­nop­pi­nei­ta vas­taan nuh­te­le­van pu­heen, jos­ta päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti on pää­tö­so­sa. Fa­ri­seuk­set ja lai­no­pet­ta­jat ei­vät ha­lun­neet men­nä tai­vas­ten val­ta­kun­taan, ei­vät­kä pääs­tä­neet nii­tä­kään, jot­ka ha­lu­si­vat men­nä (Matt. 23:13).

Van­han lii­ton ai­ka­na Ju­ma­la lä­het­ti voi­mal­li­sia pro­feet­to­ja neu­vo­maan Her­ran kan­sal­le au­tuu­den tie­tä. He jou­tui­vat ko­ke­maan vai­noa. Hei­dän sy­dä­men us­kos­taan nou­se­va, Ju­ma­lal­le kel­paa­va uh­rin­sa he­rät­ti ka­teu­den oma­van­hurs­kais­sa (1. Moos. 4:3–8) ja hei­dän saar­nan­sa nos­ti vi­han eku­me­ni­a­hen­ki­sis­sä kir­kon­mie­his­sä (2. Aik. 24:17–21).

Näin myös van­han lii­ton us­ko­vai­set to­dis­ti­vat ve­rel­lään Ju­ma­lan van­hurs­kau­des­ta ja kuu­li­ai­suu­des­taan Ju­ma­lan sa­nal­le.

Temp­pe­li jää asu­jaan­sa vail­le

Je­ru­sa­le­min temp­pe­li oli juu­ta­lai­sen us­kon­non ja ju­ma­lan­pal­ve­lu­se­lä­män kes­kus. Lai­no­pet­ta­jil­le ja fa­ri­seuk­sil­le us­ko­ne­lä­män pe­rus­ta­na oli Moo­sek­sen laki ja kuu­lu­mi­nen ym­pä­ri­leik­kauk­sen sak­ra­men­tin kaut­ta Ab­ra­ha­min su­ku­kun­taan.

Jee­sus sa­noi Moo­sek­sen is­tui­men ole­van hei­dän val­las­saan ja neu­voi kuu­li­ai­suu­teen hei­tä koh­taan kir­kol­li­se­na esi­val­ta­na. Hän kui­ten­kin va­roit­ti seu­raa­mas­ta hei­dän ul­ko­kul­tais­ta kil­voi­tus­taan. (Matt. 23:1–7.)

Ju­ma­lan Poi­ka näki lai­no­pet­ta­jien ja fa­ri­seus­ten ul­ko­nai­sen har­tau­den läpi oma­van­hurs­kaa­seen sy­dä­meen, jos­sa asui viha Ju­ma­lan lap­sia koh­taan. He tu­li­si­vat vie­lä ker­ran it­kien ja ham­mas­ta pur­ren nä­ke­mään, mi­ten ih­mi­set idäs­tä ja län­nes­tä, poh­joi­ses­ta ja ete­läs­tä kä­vi­si­vät Ju­ma­lan val­ta­kun­taan Ab­ra­ha­min, Ii­sa­kin ja Jaa­ko­bin kans­sa. It­se he jäi­si­vät sul­je­tuk­si ulos. (Luuk. 13:28–29.)

Jee­sus kai­pa­si kyy­nel­sil­min Je­ru­sa­le­min asuk­kai­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­taan (Luuk. 19:41–44). Hän ha­lu­si koo­ta hei­dät kuin ka­na­e­mo ko­ko­aa poi­ka­sen­sa sii­pien­sä suo­jaan. Jee­sus tie­si, mil­lais­ta tus­kaa he tu­li­si­vat kär­si­mään, kun syy­tön veri vii­mein tu­li­si hei­dän pääl­len­sä.

Tämä to­teu­tui vie­lä sa­man su­ku­pol­ven elä­es­sä, kun tu­le­va Roo­man kei­sa­ri Ti­tus pii­rit­ti Je­ru­sa­le­min ja tu­ho­si sen temp­pe­lin vuon­na 70 jKr. Temp­pe­li jäi asu­joi­ta vail­le.

Kun Jee­sus an­toi hen­ken­sä Gol­ga­tan ris­til­lä, maa va­vah­te­li ja temp­pe­lin val­ta­va vä­li­ver­ho re­pe­si yl­hääl­tä alas as­ti (Matt. 27:51). Van­han lii­ton kaik­kein py­hin, jon­ne oli pää­sy vain ylim­mäi­sel­lä pa­pil­la ker­ran vuo­des­sa, oli pal­jas­tet­tu.

Van­ha liit­to oli täy­tet­ty. Jee­suk­sen ris­tin uh­ri oli lo­pul­li­nen, täy­del­li­nen uh­ri, jota van­han lii­ton temp­pe­li­ju­ma­lan­pal­ve­lus oli ku­van­nut.

Uu­den lii­ton pap­peus

Uu­des­sa lii­tos­sa temp­pe­liä ei enää tar­vi­ta, sil­lä me olem­me Ju­ma­lan temp­pe­li ja Ju­ma­lan Hen­ki asuu meis­sä (1. Kor. 3:16). Lee­vi­läis­tä pap­peut­ta ei enää ole, vaan Kris­tuk­sen val­ta­kun­nas­sa kaik­ki us­ko­vai­set ovat Py­hän Hen­gen pap­pe­ja (1. Piet. 2:5, 9).

He uh­raa­vat Ju­ma­lan puo­leen hy­vän­tuok­sui­sia uh­re­ja. Heil­lä on pää­sy vä­li­ver­hon, Jee­suk­sen uh­rin, kaut­ta kaik­kein py­him­pään eli tai­vaa­seen (Hepr. 10:19-20).

Us­ko­vai­set ha­lu­a­vat uu­dis­taa liit­to­jaan ja Her­ran Jee­suk­sen veri puh­dis­taa hei­dät kai­kes­ta syn­nis­tä. Kil­voi­tuk­sen hel­tees­sä uu­pu­neil­le ju­lis­te­taan syn­tien an­teek­si­an­toa Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Täl­lai­nen temp­pe­li ei jää asu­jaan­sa vail­le.

Us­ko­vai­nen on maa­il­mal­le ai­na vie­ras ja muu­ka­lai­nen. Hän to­dis­taa us­kos­taan maa­il­man kes­kel­lä en­nen us­ko­nei­den jäl­jil­lä, vaik­ka se tar­koit­tai­si vas­toin­käy­mi­siä ja vai­noa. ”Mut­ta joka kes­tää lop­puun as­ti, pe­las­tuu” (Matt. 24:13).

Myös mei­dän ai­kam­me oma­van­hurs­kail­le fa­ri­seuk­sil­le ja lai­nop­pi­neil­le ju­lis­te­taan pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­saa­mis­ta. Us­kon avaa­min sil­min epä­us­kos­ta pa­ran­nuk­seen au­tet­tu saa näh­dä Her­ran Jee­suk­sen.

Hän saa sy­dä­meen­sä elä­vän us­kon ja huu­lil­leen uu­den vir­ren, ylis­tys­lau­lun hä­nel­le, joka ker­ran tu­lee Her­ran ni­meen.

Har­ri Hau­ta­la

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 20.12.2017