Jee­suk­sen seu­raa­jat elä­vät maa­il­mas­sa kah­den to­del­li­suu­den kes­kel­lä: tai­vaal­li­sen ja maal­li­sen.

Ju­ma­la lä­het­ti Jee­suk­sen toi­mi­maan vä­lit­tä­jä­nä hen­gel­li­sen ja maal­li­sen to­del­li­suu­den sekä Ju­ma­lan ja ih­mis­ten vä­lil­lä (1. Tim. 2:5; Joh. 17:8). Syn­tien so­vi­tuk­sen li­säk­si hä­nen teh­tä­vä­nään oli vä­lit­tää ih­mi­sil­le Ju­ma­lan sana ja tah­to (Joh. 17:6). Il­man tätä teh­tä­vää me oli­sim­me ”ek­sy­nei­nä kuin lam­paat” (Jes. 53:6).

Jää­hy­väis­ru­kouk­ses­saan Jee­sus ker­too Ju­ma­lal­le, kuin­ka hän on saa­nut teh­tä­vän­sä teh­tyä (Joh. 17:8). Ju­ma­lan sana ja Jee­suk­sen ope­tuk­set al­koi­vat tuot­taa Jee­suk­sen ope­tus­lap­sis­sa Py­hän Hen­gen lah­jo­ja. Tä­män seu­rauk­se­na he läh­ti­vät ju­lis­ta­maan pe­las­tus­ta kai­kil­le kan­soil­le Jee­suk­sen ke­ho­tuk­sen mu­kai­ses­ti. (Matt. 28:18-20; Hepr. 2:3–4.)

Maa­il­man kan­sa­lai­se­na

Jee­sus ym­mär­si, et­tä hä­nen seu­raa­jan­sa kan­ta­vat huol­ta ajal­li­ses­ta toi­meen­tu­los­taan. Rat­kai­suk­si tä­hän Jee­sus ke­hot­ti seu­raa­ji­aan et­si­mään en­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan. Tä­män seu­rauk­se­na he saa­vat myös kai­ken ajal­li­sen, ruo­an ja vaat­teet. (Matt. 6:25, 33.)

Jee­suk­sen seu­raa­jat elä­vät maa­il­mas­sa tai­vaal­li­sen ja maal­li­sen to­del­li­suu­den kes­kel­lä. Yh­tääl­tä meil­lä on kut­su­mus toi­mia täs­sä maa­il­mas­sa lä­him­mäi­si­äm­me pal­vel­len, mut­ta toi­saal­ta us­ko kiin­nit­tää toi­vom­me tu­le­vaa elä­mää var­ten.

Usein nämä kak­si to­del­li­suut­ta ovat elä­mäs­säm­me so­pu­soin­nus­sa. On myös ti­lan­tei­ta, jol­loin ko­em­me nii­den vä­lil­lä ris­ti­rii­taa. Tä­män maa­il­man ar­vot ja toi­min­ta­mal­lit saat­ta­vat ol­la eri­lai­sia kuin ne, joi­hin Ju­ma­lan sana mei­tä oh­jaa.

Jee­sus ym­mär­si, et­tä hä­nen seu­raa­jan­sa ovat ah­taal­la näi­den kah­den to­del­li­suu­den vä­lis­sä. Hän roh­kai­si hei­tä py­sy­mään rau­hal­li­si­na. (Joh. 16:33.) Li­säk­si Jee­sus ru­koi­li seu­raa­jien­sa puo­les­ta ja jat­kaa esi­ru­kous­taan Ju­ma­lan oi­ke­al­la puo­lel­la tai­vaas­sa (Joh. 17:9; Room. 8:34). Hä­nen ru­kouk­sen­sa on, et­tä Ju­ma­la var­je­li­si omi­aan kai­kel­ta pa­hal­ta täs­sä maa­il­mas­sa (Joh. 17:15).

Ju­ma­lan kirk­kau­des­ta osal­li­se­na

Pää­si­äi­sen ja ylös­nou­se­muk­sen jäl­keis­tä ai­kaa kut­su­taan usein uu­den elä­män ajak­si. Paa­va­lin mu­kaan kas­te Kris­tuk­seen erot­taa ih­mi­sen elä­mään uut­ta elä­mää syn­nin or­juu­des­ta va­paa­na (Room. 6:4, 18). Pää­si­äi­syön mes­sun päät­teek­si pap­pi tai di­a­ko­ni lä­het­tää seu­ra­kun­ta­lai­set elä­mään uut­ta elä­mää lä­him­mäi­si­ään pal­vel­len.

Ylös­nou­se­muk­sen juh­la on osoi­tus Ju­ma­lan rak­kau­des­ta ih­mis­tä koh­taan. Tä­män rak­kau­den an­si­os­ta ih­mi­nen ky­ke­nee lä­him­mäi­sen­sä ra­kas­ta­mi­seen (1. Joh. 4:11, 19). Rak­kaus on­kin yk­si merk­ki Jee­suk­sen ju­ma­lal­li­ses­ta kirk­kau­des­ta, joka tu­lee jul­ki hä­nen seu­raa­jis­saan (Joh. 13:35; 15:8; 17:10).

Kris­tuk­sen kirk­kaus on ym­mär­ret­tä­vis­sä eri­tyi­ses­ti pe­las­tuk­se­na, jon­ka omis­ta­mi­seen ih­mi­nen voi pääs­tä syn­tien an­teek­si­an­ta­mi­sen evan­ke­liu­min kaut­ta (2. Tess. 2:14). Jee­sus ke­hot­ti seu­raa­ji­aan pi­tä­mään esil­lä Ju­ma­lan kirk­kaut­ta, va­loa, jot­ta se lois­tai­si ih­mi­sil­le (Matt. 5:15–16). Me toi­mim­me tai­vaan kan­sa­lai­si­na ja Jee­suk­sen esi­mer­kin mu­kai­ses­ti, kun muis­tu­tam­me ih­mi­siä Ju­ma­lan sa­nan ope­tuk­sis­ta. Sii­hen mei­dät on kut­sut­tu maal­li­sen kut­su­muk­sem­me li­säk­si.

Jani Muik­ku

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 10.5.2017

Ku­vi­tus­ku­va: H.H.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Joh. 17:6–10

Bib­lia

Minä il­moi­tin si­nun ni­mes ih­mi­sil­le, jot­kas mi­nul­le maa­il­mas­ta an­noit: he oli­vat si­nun, ja mi­nul­le sinä ne an­noit, ja si­nun sa­nas he kät­ki­vät. He tie­si­vät nyt kaik­ki ole­van si­nus­ta, mit­kä sinä mi­nul­le an­noit. Sil­lä ne sa­nat, jot­ka sinä mi­nul­le an­noit, an­noin minä heil­le; ja he ne ot­ti­vat vas­taan, ja to­ti­ses­ti tun­si­vat mi­nun si­nus­ta läh­te­neen, ja us­koi­vat, et­tä sinä mi­nun lä­he­tit.

Minä ru­koi­len hei­dän edes­tän­sä: en minä maa­il­man edes­tä ru­koi­le, vaan nii­den edes­tä, jot­ka sinä mi­nul­le an­noit, et­tä he ovat si­nun omas. Ja kaik­ki mi­nun oma­ni ovat si­nun, ja si­nun omas ovat mi­nun: ja minä olen kir­kas­tet­tu heis­sä.

Raa­mat­tu 1992

”Minä olen il­moit­ta­nut si­nun ni­me­si niil­le ih­mi­sil­le, jot­ka va­lit­sit maa­il­mas­ta ja an­noit mi­nul­le. He oli­vat si­nun, ja sinä us­koit hei­dät mi­nul­le. He ovat ot­ta­neet omak­seen si­nun sa­na­si ja tie­tä­vät nyt, et­tä kaik­ki, min­kä olet mi­nul­le an­ta­nut, on tul­lut si­nul­ta. Kai­ken sen, min­kä olet pu­hut­ta­vak­se­ni an­ta­nut, minä olen pu­hu­nut heil­le, ja he ovat ot­ta­neet pu­hee­ni vas­taan. Nyt he tie­tä­vät, et­tä minä olen tul­lut si­nun luo­ta­si, ja us­ko­vat, et­tä sinä olet mi­nut lä­het­tä­nyt.

”Minä ru­koi­len hei­dän puo­les­taan. Maa­il­man puo­les­ta minä en ru­koi­le, vaan nii­den, jot­ka sinä olet mi­nul­le an­ta­nut, kos­ka he kuu­lu­vat si­nul­le. Kaik­ki, mikä on mi­nun, on si­nun, ja mikä on si­nun, on mi­nun, ja mi­nun kirk­kau­te­ni on tul­lut jul­ki heis­sä.