Ju­ma­la kut­suu ih­mi­siä yhä juh­la­huo­nee­seen­sa, val­ta­kun­taan­sa, syö­mään kuo­le­mat­to­man sie­lun ra­vin­toa.

Jee­sus oli kut­sut­tu­na il­lal­li­sel­la erään fa­ri­se­a­lai­sen pää­mie­hen ko­to­na. Ky­sees­sä oli päi­vän pää­a­te­ria. Siel­lä hän ker­toi läs­nä­o­le­vil­le ver­tauk­sen suu­res­ta eh­tool­li­ses­ta eli il­lal­li­ses­ta.

Ate­ri­an jär­jes­tä­jä lä­het­ti vie­rail­leen en­nak­ko­kut­sun il­lal­li­ses­ta pal­jon en­nen ta­pah­tu­maa. Näin kaik­ki kut­su­tut pys­tyi­vät va­rau­tu­maan jär­jes­tä­mään asi­an­sa niin, et­tä pys­tyi­vät osal­lis­tu­maan il­taan.

Kun il­lal­li­sen ai­ka koit­ti, isän­tä lä­het­ti pal­ve­li­jan­sa vie­mään lo­pul­li­sen kut­sun vie­rail­le: ”Tul­kaa, kaik­ki on jo val­mii­na!” (Luuk. 14:17.) Jee­suk­sen ker­to­mas­sa ver­tauk­ses­sa kut­su­tut vie­raat kek­si­vät ve­ruk­kei­ta es­teek­si juh­laan osal­lis­tu­mi­seen.

Her­ram­me ker­too, et­tä juh­lan jär­jes­tä­jä ha­lu­si kui­ten­kin pi­tää juh­lan ja saa­da huo­neen täy­teen vä­keä juh­li­maan. Pal­ve­li­jat läh­ti­vät kut­su­maan il­man en­nak­ko­va­roi­tus­ta ih­mi­siä siel­tä mis­tä hei­tä ta­pa­si­vat. Kut­sua vie­tiin ka­duil­le ja ky­lien ku­jil­le, köy­hil­le ja vai­vai­sil­le.

Te­ko­syi­tä kut­sun tor­ju­mi­seen

Ver­tauk­sen kut­su il­lal­li­sel­le tar­koit­taa kut­sua Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Tätä kut­sua vie­dään vie­lä­kin ih­mis­ten kes­kuu­teen. Kut­sun vas­taa­not­ta­mi­nen on us­ko­mis­ta Ju­ma­lan lu­nas­tus­työ­hön Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa.

Us­ko­mal­la epä­us­ko ja kaik­ki syn­nit an­teek­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­tus­sa syn­nin­pääs­tön evan­ke­liu­mis­sa ih­mi­ses­tä tu­lee Ju­ma­lan lap­si, il­lal­lis­vie­ras juh­laan. Tär­kein asia jo­kai­sel­le on ot­taa kut­su vas­taan. ”Ju­ma­lan ja Va­pah­ta­jam­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen tun­te­mi­nen ja Ju­ma­lan lap­sek­si pää­se­mi­nen on elä­mäm­me kal­lein asia” (KO 1).

Mo­net kuu­le­vat kut­sun, mut­ta toi­mi­vat ku­ten Jee­suk­sen ver­tauk­ses­sa kut­sun saa­neet. Es­tee­nä saat­ta­vat ol­la ajal­li­set teh­tä­vät ja ase­ma. Jol­la­kin voi ol­la syy­nä omat lä­hei­set, joku voi ko­kea kut­sun lä­het­tä­jän ja vä­lit­tä­jän lii­an hal­pa-ar­voi­se­na. Kai­kil­la kut­sun tor­ju­neil­la on jär­ken­sä pe­rus­teel­la hyvä ja pä­te­vä es­te, joka kui­ten­kin on lo­pul­ta vain te­ko­syy.

Ju­ma­la tah­too saa­da kaik­ki val­ta­kun­taan­sa lap­sik­seen. Hän on pit­kä­mie­li­nen ja lau­pi­as luo­maan­sa ih­mis­tä koh­taan. Ju­ma­la il­moit­taa it­sen­sä meil­le luon­nos­sa, elä­mäm­me koh­ta­lois­sa ja kan­so­jen vai­heis­sa. Ai­van eri­tyi­ses­ti Ju­ma­la il­moit­taa it­sen­sä py­häs­sä sa­nas­saan ja Po­jas­saan Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa.

Mo­net ovat saa­neet ko­kea Ju­ma­lan lä­hes­ty­mi­sen elä­mäs­sään jopa ko­vin ki­peis­sä ja vai­keis­sa asi­ois­sa. Sil­loin kun ih­mi­nen ko­kee ja tun­tee ole­van­sa Ju­ma­lan edes­sä vain syn­ti­nen, vail­la mi­tään omia mah­dol­li­suuk­sia rau­haan Ju­ma­lan kans­sa, hän voi ot­taa vas­taan Ju­ma­lan an­teek­si­an­ta­van ar­mon ja tur­vau­tua hä­neen. Ih­mi­nen on sil­loin, Jee­suk­sen ver­tauk­sen mu­kai­ses­ti, kuin köy­hä, so­kea, ram­pa tai raa­ja­rik­ko, joka tar­vit­see apua sel­viy­ty­äk­seen.

Juh­la al­kaa jo maan pääl­lä

Va­pah­ta­ja ha­lu­si täl­lä il­lal­lis­ver­tauk­sel­la ava­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ole­mus­ta. Se on maan pääl­lä kuin juh­la­huo­ne, jos­sa kaik­ki si­säl­lä ole­vat saa­vat iloi­ten syö­dä kuo­le­mat­to­man sie­lun ra­vin­toa, joka on muut­tu­ma­ton Ju­ma­lan sana.

Us­ko­vai­sel­la on ai­na tur­va­naan kai­ken luo­ja ja yl­lä­pi­tä­jä, hän, jon­ka tie­dos­sa ja hal­lin­nas­sa on kaik­ki elä­mäm­me päi­vät. Par­haa­na nä­kö­a­la­na on ian­kaik­ki­nen juh­la ja rie­mu Ju­ma­lan yh­tey­des­sä tai­vaas­sa.

Tänä ai­ka­na us­ko­vai­sen on tar­peen val­voa, et­tä viih­teel­li­syys ja luot­ta­muk­sen puu­te Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ei­vät tu­li­si es­teek­si asua Her­ran huo­nees­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suu­des­sa Ju­ma­lan sana, joka on valo tiel­läm­me, opas­taa meil­le oi­ke­aa tie­tä ja vah­vis­taa us­kos­sa. Syn­ti­set saa­vat ai­na tur­vau­tua an­teek­si­an­ta­muk­seen.

”Mut­ta jos me val­keu­des­sa va­el­lam­me, niin kuin hän­kin val­keu­des­sa on, niin meil­lä on osal­li­suus kes­ke­näm­me, ja Jee­suk­sen Kris­tuk­sen, hä­nen Poi­kan­sa veri puh­dis­taa mei­tä kai­kes­ta syn­nis­tä” (1. Joh. 1:7). Jo maan pääl­lä saa iloi­ta täy­del­li­ses­tä ar­mos­ta, joka kan­taa us­ko­jan­sa ian­kaik­ki­seen suu­reen juh­laan tai­vaa­seen.

Teks­ti: Heik­ki Saa­ri­kos­ki

Ku­vi­tus­ku­va: Su­vi­seu­ro­jen ku­va­pal­ve­lu

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 26.6.2019

EVAN­KE­LIU­MI: Luuk. 14:16–24

RAA­MAT­TU 1992:

Jee­sus ker­toi: ”Eräs mies jär­jes­ti suu­ret pi­dot ja oli kut­su­nut pal­jon vie­rai­ta. Kun pi­to­jen oli mää­rä al­kaa, hän lä­het­ti pal­ve­li­jan­sa sa­no­maan kut­su­tuil­le: ’Tul­kaa, kaik­ki on jo val­mii­na.’ Mut­ta yk­si toi­sen­sa jäl­keen nämä al­koi­vat esit­tää ve­ruk­kei­ta. ’Olen os­ta­nut pel­lon’, sa­noi yk­si, ’mi­nun täy­tyy men­nä kat­so­maan sitä. Suot­han an­teek­si, et­ten pää­se tu­le­maan.’ ’Os­tin vii­si här­kä­pa­ria’, sa­noi toi­nen, ’ja olen läh­dös­sä ko­kei­le­maan nii­tä. Suot­han an­teek­si, et­ten pää­se tu­le­maan.’ Kol­mas sa­noi: ’Olen juu­ri men­nyt nai­mi­siin en­kä sik­si voi tul­la.’

Pal­ve­li­ja pa­la­si ja ker­toi tä­män her­ral­leen. Sil­loin isän­tä vi­has­tui ja sa­noi pal­ve­li­jal­le: ’Mene kii­rees­ti kau­pun­gin ka­duil­le ja to­reil­le ja tuo tän­ne köy­hät ja raa­ja­ri­kot, so­ke­at ja ram­mat.’ Pal­ve­li­ja tuli sa­no­maan: ’Her­ra, olen teh­nyt niin kuin käs­kit, mut­ta vie­lä on ti­laa.’ Sil­loin her­ra sa­noi: ’Mene maan­teil­le ja ky­lien ku­jil­le ja vaa­di ih­mi­siä tu­le­maan, jot­ta ta­lo­ni täyt­tyi­si. Ja sii­tä voit­te ol­la var­mat, et­tä yk­si­kään nois­ta, jot­ka minä kut­suin, ei pää­se mi­nun pi­to­pöy­tää­ni!’”

BIB­LIA:

Niin hän sa­noi hä­nel­le: yk­si ih­mi­nen teki suu­ren eh­tool­li­sen ja kut­sui mon­ta. Ja lä­het­ti pal­ve­li­an­sa eh­tool­li­sen het­kel­lä sa­no­maan kut­su­tuil­le: tul­kaat, sil­lä kaik­ki ovat val­mis­te­tut. Ja he ru­pe­si­vat jär­jes­tän­sä kaik­ki it­se­än­sä es­te­le­mään: en­si­mäi­nen sa­noi hä­nel­le: minä os­tin pel­lon, ja mi­nun pi­tää me­ne­män sitä kat­so­maan: minä ru­koi­len si­nua, sano mi­nun es­tee­ni. Ja toi­nen sa­noi: minä os­tin vii­si pa­ria här­kiä, ja me­nen nii­tä ko­et­te­le­maan: minä ru­koi­len si­nua, sano mi­nun es­tee­ni. Kol­mas sa­noi: minä olen emän­nän nai­nut, ja en tai­da sen­täh­den tul­la.

Kuin se pal­ve­lia tuli, sa­noi hän nä­mät her­ral­len­sa. Sil­loin per­hee­ni­sän­tä vi­has­tui ja sa­noi pal­ve­li­al­len­sa: mene no­pi­as­ti kau­pun­gin ka­duil­le ja ku­jil­le ja saa­ta tän­ne vai­vai­set ja raa­ja­ri­kot, on­tu­vat ja so­ki­at. Pal­ve­lia sa­noi: her­ra, minä olen teh­nyt niin­kuin sinä käs­kit, ja vie­lä nyt siaa on. Her­ra sa­noi pal­ve­li­al­le: men maan­teil­le ja ai­doil­le, ja vaa­di hei­tä si­säl­le tu­le­maan, et­tä mi­nun huo­nee­ni täy­tet­täi­siin. Sil­lä minä sa­non teil­le, et­tei yk­si­kään niis­tä mie­his­tä, jot­ka kut­sut­tiin, pidä mais­ta­man mi­nun eh­tool­lis­ta­ni.