Tuo­mi­o­sun­nun­tain sa­no­ma vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta ei ole mie­luis­ta kuul­ta­vaa. Ku­ka­pa meis­tä ha­lu­ai­si, et­tä koko elä­mäm­me ar­vi­oi­daan ja et­tä ian­kaik­ki­nen osam­me rat­kais­taan sen poh­jal­ta. Tun­tuu, et­tä sil­tä poh­jal­ta on ko­vin suu­ri mah­dol­li­suus tul­la hy­lä­tyk­si.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­min ku­vaus vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta ker­too, et­tä tuo­mi­on pe­rus­te­lui­na ovat ai­no­as­taan ih­mi­sen te­ke­mi­set ja te­ke­mät­tä jät­tä­mi­set. On­ko siis sit­ten­kin niin, et­tä jos ih­mi­nen te­kee tar­peek­si hy­vää, Ju­ma­la ar­mah­taa hä­net? Täl­lai­nen tapa pyr­kiä tai­vaa­seen oli­si ih­mi­sel­le hy­vin mie­lui­nen; Raa­mat­tu ei kui­ten­kaan tar­joa täl­lais­ta rat­kai­sua.

Pal­ve­lit­ko Jee­sus­ta?

Evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus lu­et­te­lee kuu­si ti­lan­net­ta, jois­sa hän on koh­dan­nut ih­mi­siä ja odot­ta­nut pal­ve­lua. Hän on ol­lut nä­lis­sään, ja­nois­saan, ko­dit­to­ma­na, alas­ti, sai­raa­na ja van­ki­las­sa. Näis­sä ti­lan­teis­sa hän on kät­key­ty­nyt vä­häi­sim­män vel­jen hah­moon. Toi­sin sa­no­en mei­dän pi­täi­si tun­nis­taa Jee­sus kär­si­vis­tä lä­him­mäi­sis­täm­me.

Van­hurs­kaat ei­vät voi­si ol­la niin häm­mäs­ty­nei­tä kuin he evan­ke­liu­mis­sa ovat, jos tä­män ker­to­muk­sen tar­koi­tuk­se­na oli­si opet­taa te­ko­jen van­hurs­kaut­ta. He­hän oli­si­vat sii­nä ta­pauk­ses­sa pal­vel­leet lä­him­mäi­si­ään koko elä­män­sä ajan, oli­vat­pa sit­ten tun­nis­ta­neet heis­sä Jee­suk­sen tai ei­vät. Mut­ta van­hurs­kaat ovat ai­van yl­lät­ty­nei­tä: Mil­loin teim­me tuon kai­ken?

Teks­tis­sä ovat yl­lät­ty­nei­tä ne­kin, jot­ka us­koi­vat te­ko­jen­sa pe­las­ta­van hei­dät. He kum­mas­te­le­vat, mil­loin oli­si­vat muka jät­tä­neet aut­ta­mat­ta lä­him­mäis­tään ja Jee­sus­ta. Kuu­luu­ko hei­dän ky­sy­myk­ses­tään aja­tus: Me­hän au­toim­me pal­jon, kuin­ka me si­nua em­me aut­ta­neet? Vai­ko pel­käs­tään: Mil­loin sinä olit apua pyy­tä­mäs­sä?

Mo­lem­mis­sa jou­kois­sa on yh­tä suu­ri häm­mäs­tys sii­tä, et­tä Jee­sus on­kin tul­lut vas­taan ar­kie­lä­män ti­lan­teis­sa ei­vät­kä he ole tun­nis­ta­neet hän­tä.

Yh­del­le vä­häi­sim­mis­tä

Toi­nen seik­ka, joka evan­ke­liu­mis­sa pu­huu te­ko­jen kaut­ta van­hurs­kaut­ta­mis­ta vas­taan, on puhe yh­des­tä vä­häi­sim­mis­tä vel­jis­tä. Van­hurs­kai­ta­kaan ei siis kii­te­tä sii­tä, et­tä he te­ki­vät pal­ve­luk­sia kai­kil­le vä­häi­sil­le. Ei­kä toi­sia moi­ti­ta sii­tä, et­tä he jät­ti­vät ai­na pal­ve­le­mat­ta. Kaik­ki siis ovat jos­sa­kin hy­vien ja huo­no­jen te­ko­jen vä­li­maas­tos­sa. Elä­män ai­ka­na on ol­lut hy­viä pal­ve­luk­sia sekä nii­den puu­tet­ta.

Mik­si toi­sil­le las­ke­taan eduk­si yk­si­kin hyvä teko ja toi­sil­le va­hin­gok­si yk­si­kin lai­min­lyön­ti? Tä­hän ei Jee­sus teks­tis­sä vas­taa mi­ten­kään. Tun­tuu kui­ten­kin sil­tä, et­tä ti­li­kir­jois­ta on jo­ta­kin pyy­hit­ty pois ja et­tä jo­ta­kin puo­les­taan on jää­nyt jäl­jel­le tuo­mi­on pe­rus­teek­si.

Vir­heet pyy­hi­tään pois

Jee­suk­sen tuo­mi­o­sa­nois­sa on vie­lä yk­si tär­keä vies­ti. Van­hurs­kail­le hän sa­noo: ”Te Isä­ni siu­naa­mat”, toi­sil­le puo­les­taan: ”Te ki­ro­tut”. Isä on siu­nan­nut nii­tä, jot­ka nyt saa­vat on­nel­li­sen tuo­mi­on. He ovat naut­ti­neet Isän siu­nauk­ses­ta elä­mäs­sään ja ja­ka­neet sitä myös toi­sil­le. Huo­non tuo­mi­on saa­jia ei sa­no­ta Isän ki­ro­a­mik­si, mut­ta joka ta­pauk­ses­sa ki­ro­tuik­si. Ih­mi­nen it­se ve­tää ki­rouk­sen pääl­leen, jos hyl­kää Isän siu­nauk­sen.

Evan­ke­liu­mis­sa on ky­sy­mys juu­ri sii­tä, et­tä us­kon kaut­ta vas­taa­no­tet­tu Isän siu­naus pyyh­kii pois ih­mi­sen pa­hat teot ja puut­teet. Sa­mal­la se te­kee te­ois­ta ar­vok­kai­ta Jee­suk­sen sil­mis­sä.

Ju­ma­lan lap­set ja­ka­vat toi­sil­le Isän siu­naus­ta. Il­man Isän siu­naus­ta par­haat­kin ih­mis­te­ot ovat va­ja­vai­sia. Yh­des­tä­kään niis­tä ei ole pon­nah­dus­lau­dak­si tai­vaa­seen. Nii­hin luot­ta­mi­nen te­kee tur­hak­si Jee­suk­sen so­vi­tus­työn, jo­hon juu­ri Isän siu­naus kät­key­tyy.

Vii­meis­tä tuo­mi­o­ta on tur­val­lis­ta aja­tel­la Ju­ma­lan lap­se­na. Kun syn­nit on an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, omis­tam­me Isä siu­nauk­sen, ja Jee­suk­sen so­vi­tus­työ on elä­mäs­säm­me mitä suu­rim­mas­sa ar­vos­sa.

Mau­no He­po­la

Raa­ma­tun­koh­tia, joi­hin kir­joi­tus poh­jau­tuu:

Tuo­mi­o­sun­nun­tai: Ps. 143:1–10; Mal. 3:19–20; 1. Kor. 15:22–28 tai Hepr. 12:18–25; Matt. 25:31–46

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 19.11.2014.