Lut­her aloit­taa Kirk­ko­pos­til­las­sa päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tin se­li­tyk­sen sa­noil­la: ”Te olet­te nyt, rak­kaa­ni, kuul­leet us­kos­ta.”

Hän viit­taa teks­tin edel­lä ole­vaan Jee­suk­sen vii­ni­puu­ver­tauk­seen ja sii­hen Jee­suk­sen ja hä­nen ope­tus­las­ten­sa vä­li­seen lä­hei­seen yh­tey­teen, min­kä us­ko syn­nyt­tää. Lut­her ku­vaa tätä suur­ta lah­jaa: ”Us­ko va­pah­taa syn­nis­tä, hel­ve­tis­tä, per­ke­lees­tä, kuo­le­mas­ta ja kai­kes­ta on­net­to­muu­des­ta. Jos meil­lä se on, meil­lä on tar­peek­si.”

Päi­vän teks­tin se­li­tyk­sen hän aloit­taa sa­no­mal­la: ”Kuul­kaa­pa nyt us­kon tun­nus­ta­mi­ses­ta ja sitä seu­raa­vas­ta ris­tis­tä!” Teks­tim­me ku­vaa us­ko­vai­sen kah­den­lais­ta osaa: vai­non ko­ke­mis­ta, mut­ta sa­mal­la Py­hän Hen­gen luo­maa tur­val­li­suut­ta kai­kis­sa ti­lan­teis­sa.

Suu­ri teh­tä­vä

Kii­ras­tors­tai-il­lan vii­me tun­tei­na Jee­sus pu­huu ope­tus­lap­sil­leen asi­oi­ta, joi­ta hän ei ole ai­kai­sem­min vie­lä pu­hu­nut (Joh. 16:4). Jee­sus on ol­lut tä­hän as­ti ope­tus­las­ten­sa kans­sa, mut­ta nyt on kä­sil­lä eron het­ki: on ai­ka val­men­taa ope­tus­lap­set tu­le­vaan – sii­hen, mi­ten ope­tus­las­ten elä­mä jär­jes­tyy, kun Jee­sus käy kuo­le­maan ja siir­tyy Isän­sä luo.

Jee­sus jät­ti omil­leen teh­tä­vän: to­dis­taa hä­nen ni­me­än­sä kaik­ki­al­la, Je­ru­sa­le­mis­ta al­ka­en kai­kil­le kan­soil­le (Luuk. 24:47). Teh­tä­väs­sä Jee­suk­sen sa­nan­saat­ta­jat koh­taa­vat vas­tus­tus­ta, vi­haa ja jopa vai­noa. Epä­us­ko so­kai­see vas­tus­ta­jien sil­mät niin, et­tä sur­ma­tes­saan tai­vaan lä­het­ti­lään he luu­le­vat te­ke­vän­sä Ju­ma­lal­le pal­ve­luk­sen. ”Maa­il­mas­sa te olet­te ah­taal­la” (Joh. 16:33), Jee­sus sa­noi omil­leen.

Täs­sä­kään ti­lan­tees­sa ei kui­ten­kaan ole syy­tä pe­lä­tä ei­kä vai­pua epä­toi­voon, kos­ka Ju­ma­la va­rus­taa sa­nan­saat­ta­jan­sa kai­kel­la tar­peel­li­sel­la. ”Kun tei­tä vie­dään luo­vu­tet­ta­vik­si vi­ra­no­mai­sil­le, äl­kää etu­kä­teen ol­ko huo­lis­san­ne sii­tä mitä pu­hui­sit­te. Pu­hu­kaa ne sa­nat, jot­ka teil­le tuo­na het­ke­nä an­ne­taan. Sil­loin et­te puhu te, vaan Pyhä Hen­ki.” (Mark: 13:11.) Ope­tus­lap­set ovat tur­vas­sa, kos­ka Jee­sus on voit­ta­nut maa­il­man (Joh. 16:33).

Ju­ma­lan voi­ma

Ju­ma­la an­taa omil­leen Py­hän Hen­gen, joka va­kuut­taa ih­mi­sen par­haas­ta osas­ta: ”Hen­ki it­se to­dis­taa yh­des­sä mei­dän hen­kem­me kans­sa, et­tä olem­me Ju­ma­lan lap­sia” (Room. 8:16). To­tuu­den Hen­ki, Puo­lus­ta­ja ja Loh­dut­ta­ja, an­taa oi­ke­at sa­nat kai­kis­sa ti­lan­teis­sa, vai­non­kin koh­da­tes­sa.

Ju­ma­lan sana, joka syn­nyt­tää us­kon, toi­von ja rak­kau­den ar­moa kai­paa­van ih­mi­sen sy­dä­mes­sä, voi myös syn­nyt­tää epä­us­koi­sen sy­dä­mes­sä vi­haa. Jos­kus viha voi syn­nyt­tää jopa te­koi­hin as­ti joh­ta­van mur­han­hi­mon, mut­ta sit­ten­kään Ju­ma­lan oman ei tar­vit­se pe­lä­tä.

Uu­den lii­ton en­sim­mäi­sen mart­tyy­rin, Ste­fa­nok­sen, suo­ra ja koh­ti käy­vä saar­na sai kuu­li­joi­den kas­vot vää­ris­ty­mään vi­has­ta, kä­det tart­tu­maan ki­ven­mu­rik­kaan ja kä­den jän­nit­ty­mään kuo­let­ta­viin heit­toi­hin. Mart­tyy­rin vii­mei­set sa­nat ei­vät huu­ta­neet kos­toa ki­vit­tä­jil­le, vaan Va­pah­ta­jan ta­voin Ste­fa­nos pyy­si ki­vit­tä­jil­leen ar­moa. Hän tie­si, et­tä he te­ke­vät tä­män, kos­ka ei­vät tun­te­neet Isää ei­vät­kä Poi­kaa (Joh. 16:3).

Ki­vi­sa­tees­sa ole­van mie­hen kas­vot ei­vät ol­leet vi­han ei­vät­kä edes tus­kan vää­ris­tä­mät, vaan ne lois­ti­vat niin kuin en­ke­lin kas­vot. Nä­ky­mä pe­ril­le oli sil­mien edes­sä: avoi­met tai­vaat ja Va­pah­ta­ja sei­so­mas­sa val­mii­na vas­taa­not­ta­maan koh­ta pe­ril­le pää­se­vää Jee­suk­sen to­dis­ta­jaa. (Ap. t. 7:55.) Ju­ma­lan voi­ma kan­taa pe­ril­le as­ti.

Ju­ma­lan kun­nia

Jee­suk­sen to­dis­ta­jat jat­ka­vat yhä saa­maan­sa teh­tä­vää ”kun vie­lä on päi­vä” (Joh. 9:4). Hen­keen ulot­tu­vaa vai­noa mei­dän ei tar­vit­se kär­siä. Kui­ten­kin ko­em­me, et­tä us­kon tie on ris­tin tie ja Jee­suk­sen seu­raa­jan osa on ris­tin kan­ta­jan osa. Jee­sus sa­noo: ”Jos joku tah­too kul­kea mi­nun jäl­jes­sä­ni, hän kiel­tä­köön it­sen­sä, ot­ta­koon joka päi­vä ris­tin­sä ja seu­rat­koon mi­nua” (Luuk. 9:23).

Lut­her ku­vaa, mil­lais­ta kris­ti­tyn elä­mä on Ju­ma­lan kun­ni­ak­si: ”Elä­kääm­me tääl­lä Ju­ma­lal­le, tar­jo­a­mal­la lä­him­mäi­sel­lem­me apu­am­me ja ko­hen­ta­kaam­me hän­tä! Ju­ma­la tah­too, et­tä hä­nen ni­men­sä näin tu­lee ylis­te­tyk­si ja hä­nen val­ta­kun­tan­sa li­sään­tyy. Ylis­tä­kääm­me siis tääl­lä hä­nen ni­me­än­sä, tun­nus­ta­kaam­me us­koa ja hou­ku­tel­kaam­me toi­si­a­kin sii­hen, et­tä sekä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta et­tä hä­nen ni­men­sä tu­li­si­vat ylis­te­tyk­si!”

Sep­po Jo­ke­lai­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 4.5.2016.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 15:26–16:4

Bib­lia: Mut­ta kuin Loh­dut­ta­ja tu­lee, jon­ka minä teil­le Isäl­tä lä­he­tän, to­tuu­den Hen­ki, joka Isäs­tä käy ulos, se on mi­nus­ta to­dis­ta­va. Ja tei­dän pi­tää myös to­dis­ta­man; sil­lä te olet­te alus­ta mi­nun kans­sa­ni. Näi­tä olen minä pu­hu­nut teil­le, et­te pa­he­ni­si. He pa­ne­vat tei­tä pan­naan. Ja ai­ka tu­lee, et­tä jo­kai­nen, joka tei­dät tap­paa, se luu­lee te­ke­vän­sä Ju­ma­lal­le pal­ve­luk­sen. Ja näi­tä he te­ke­vät teil­le, et­tei he tun­ne Isää ei­kä mi­nua. Vaan minä pu­huin näi­tä teil­le, et­tä kuin se ai­ka tu­lee, te niis­tä muis­tai­sit­te, et­tä minä teil­le sa­no­nut olen; mut­ta en minä ole teil­le näi­tä alus­ta sa­no­nut, sil­lä minä olin tei­dän kans­san­ne.

Raa­mat­tu 1992: ”Te saat­te puo­lus­ta­jan; minä lä­he­tän hä­net Isän luo­ta. Hän, To­tuu­den Hen­ki, läh­tee Isän luo­ta ja to­dis­taa mi­nus­ta. Myös te olet­te mi­nun to­dis­ta­ji­a­ni, olet­te­han ol­leet kans­sa­ni alus­ta as­ti. ”Olen pu­hu­nut teil­le tä­män, et­tei us­kon­ne ko­e­tuk­sis­sa sor­tui­si. Tei­dät ero­te­taan sy­na­go­gas­ta, ja tu­lee se­kin ai­ka, jol­loin jo­kai­nen, joka sur­maa jon­kun teis­tä, luu­lee toi­mit­ta­van­sa py­hän pal­ve­luk­sen Ju­ma­lal­le. Näin he te­ke­vät, kos­ka he ei­vät tun­ne Isää ei­vät­kä mi­nua. Olen pu­hu­nut tä­män teil­le sik­si, et­tä kun se ai­ka tu­lee, te muis­tai­sit­te mi­nun sa­no­neen tä­män teil­le. ”En ole ai­kai­sem­min pu­hu­nut teil­le täs­tä, kos­ka olen it­se ol­lut kans­san­ne.”