JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sana sunnuntaiksi

Viimeisellä tuomiolla

Päivämies
Sana sunnuntaiksi
25.11.2018 6.37

Juttua muokattu:

31.12. 09:28
2019123109283220181125063700

Vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta pu­hut­ta­es­sa koko ih­mis­kun­taa ver­ra­taan vain lam­pai­siin ja vuo­hiin. Näin sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä jo Raa­ma­tun ai­kaan tun­net­tiin val­ta­va mää­rä eri­lai­sia eläi­miä – yk­sis­tään ka­lo­ja­kin jo 153 eri la­jia!

Vii­mei­sen tuo­mi­on jäl­kei­siä ian­kaik­ki­suus­ti­lo­ja­kin on Raa­ma­tun mu­kaan vain kak­si: toi­set pää­se­vät kun­ni­aan ja ikui­seen elä­mään, toi­set jou­tu­vat hä­pe­ään ja ikui­seen kau­huun (Dan. 12:2).

Ju­ma­lan Poi­ka on tuo­ma­rim­me

Ku­vauk­set vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta kuu­lu­vat nii­hin raa­ma­tun­koh­tiin, jot­ka moni lu­ki­ja mie­lel­lään si­vuut­taa, kos­ka ne tun­tu­vat heis­tä niin pe­lot­ta­vil­ta ja ah­dis­ta­vil­ta. Kou­lu­tuk­ses­sa hi­ou­tu­nut ih­mis­jär­ki ei toi­saal­ta hy­väk­sy näin mus­ta­val­kois­ta ja­ot­te­lua.

Aja­tel­laan, et­tei ku­kaan ole täy­sin vää­räs­sä ei­kä täy­sin oi­ke­as­sa­kaan. Pal­jon myös ky­sy­tään: ”Mi­ten mää­ri­tel­lä vuo­het ja lam­paat? Mil­lä ar­vo­val­lal­la? Vain hen­gel­li­ses­ti oma­hy­väi­nen voi teh­dä niin!”

Ver­taus it­se osoit­taa, et­tei­vät ih­mi­set voi tuo­mi­ta ke­tään: he­hän ovat tuo­mi­on koh­tei­na. Tuo­ma­ri­na on Ju­ma­lan Poi­ka Jee­sus Kris­tus, ku­ten apos­to­li­ses­sa us­kon­tun­nus­tuk­ses­sa­kin sa­no­taan: ”On siel­tä tu­le­va tuo­mit­se­maan elä­viä ja kuol­lei­ta.”

Ju­ma­la on il­moit­ta­nut tah­ton­sa sa­nas­saan, ei­kä hän toi­mi omaa sa­naan­sa vas­taan.

Au­tu­ail­la on syn­nit an­teek­si

Us­ko­mi­sen asi­ois­sa jär­ki tu­lee ot­taa van­gik­si (1. Kor. 1:18–19). Ju­ma­lan Po­jal­la oli ja on sel­vä pe­rus­te, jol­la vii­mei­nen tuo­mio toi­mi­te­taan.

Tai­vas­ten val­ta­kun­taa ver­ra­taan nuot­taan, joka las­ket­tiin maa­il­man me­reen ja joka ko­ko­si kai­ken­lai­sia ka­lo­ja. Kun se oli täyn­nä, ka­lan­saa­lis ja­et­tiin kah­teen osaan. Tuo­reet ka­lat lai­tet­tiin la­jis­taan riip­pu­mat­ta ko­rei­hin, huo­not vis­kat­tiin pois. Sa­moin käy maa­il­man lo­pus­sa: en­ke­lit tu­le­vat ja erot­ta­vat pa­hat van­hurs­kais­ta. (Matt. 13:47–49.)

Myös van­hurs­kaat eli au­tu­aat ih­mi­set ovat yh­tä lail­la omal­ta puo­lel­taan pa­ho­ja, mut­ta he ovat us­ko­neet syn­tin­sä an­teek­si (Ps. 32:1).

Au­tu­aat ovat nii­tä vii­sai­ta mor­sius­nei­to­ja (Matt. 25:1–13), joil­la on lam­puis­saan Py­hän Hen­gen öl­jyä. He pää­si­vät sul­ha­sen mu­ka­na hää­ta­loon. Tyh­mät mor­sius­nei­dot, joil­la öl­jyä ei ol­lut, jäi­vät ul­ko­puo­lel­le pi­mey­teen.

Evan­ke­liu­mi va­paut­taa kuo­le­mas­ta

Ju­ma­la ei ole tar­koit­ta­nut ke­tään ka­do­tuk­seen. Ka­do­tus eli hel­vet­ti on sie­lun­vi­hol­li­sen ja hä­nen mus­tien en­ke­lien­sä van­ki­la, jon­ne hei­dät vii­mei­se­nä päi­vä­nä tel­je­tään. (Ilm. 12:7–8.)

Ju­ma­lan tah­to on, et­tä kaik­ki ih­mi­set pe­las­tui­si­vat. Hän ei ole iki­nä luo­nut epä­us­kois­ta ih­mis­tä ei­kä luo. Jo­kai­nen ih­mi­nen syn­tyy maa­il­maan Ju­ma­lan lap­se­na. Syn­ti ja epä­us­ko vie­vät kui­ten­kin mo­net ih­mi­set ulos Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta.

Ha­lu­ai­sin­kin lä­hes­tyä si­nua, jota vii­mei­nen tuo­mio ah­dis­taa. On­ko taus­tal­la pel­ko sii­tä, et­tä kuu­lut­ko sinä pe­ril­le pää­se­viin lam­pai­siin vai Ju­ma­las­ta eroon jou­tu­viin vuo­hiin? Omas­ta ko­ke­muk­ses­ta­ni voin va­kuut­taa, et­tä sil­loin kun on syn­nit an­teek­si ja rau­ha Ju­ma­lan kans­sa, kaik­ki pel­ko ja ah­dis­tus väis­ty­vät.

Mi­kään ka­do­tus­tuo­mio ei siis koh­taa nii­tä, jot­ka ovat Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa. Evan­ke­liu­mi va­paut­taa syn­nis­tä ja kuo­le­mas­ta, ja sil­loin kuo­le­ma­kin on voit­to. (Room. 8:1; Fil. 1:21.) Isän siu­na­tut eli Ju­ma­lan lap­set saa­vat pe­riä sen val­ta­kun­nan, joka on ol­lut hei­tä var­ten val­mii­na maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti (Matt. 25:34).

Tuo­mo A. Ko­mu­lai­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 21.11.2018

Ku­vi­tus­ku­va: Heik­ki Vuo­no­ka­ri

Evan­ke­liu­mi Matt. 25:31–46

Raa­mat­tu 1992:

”Kun Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee kirk­kau­des­saan kaik­kien en­ke­lien­sä kans­sa, hän is­tuu­tuu kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­mel­le. Kaik­ki kan­sat koo­taan hä­nen eteen­sä, ja hän erot­taa ih­mi­set toi­sis­taan, niin kuin pai­men erot­taa lam­paat vuo­his­ta. Hän aset­taa lam­paat oi­ke­al­le ja vuo­het va­sem­mal­le puo­lel­leen. Sit­ten ku­nin­gas sa­noo oi­ke­al­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti. Mi­nun oli näl­kä, ja te an­noit­te mi­nul­le ruo­kaa. Mi­nun oli jano, ja te an­noit­te mi­nul­le juo­ta­vaa. Minä olin ko­di­ton, ja te otit­te mi­nut luok­sen­ne. Minä olin alas­ti, ja te vaa­te­tit­te mi­nut. Minä olin sai­ras, ja te kä­vit­te mi­nua kat­so­mas­sa. Minä olin van­ki­las­sa, ja te tu­lit­te mi­nun luok­se­ni.’ ”Sil­loin van­hurs­kaat vas­taa­vat hä­nel­le: ’Her­ra, mil­loin me näim­me si­nut nä­lis­sä­si ja an­noim­me si­nul­le ruo­kaa, tai ja­nois­sa­si ja an­noim­me si­nul­le juo­ta­vaa? Mil­loin me näim­me si­nut ko­dit­to­ma­na ja otim­me si­nut luok­sem­me, tai alas­ti ja vaa­te­tim­me si­nut? Mil­loin me näim­me si­nut sai­raa­na tai van­ki­las­sa ja kä­vim­me si­nun luo­na­si?’ Ku­nin­gas vas­taa heil­le: ’To­ti­ses­ti: kai­ken, min­kä te olet­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä vel­jis­tä­ni, sen te olet­te teh­neet mi­nul­le.’ ”Sit­ten hän sa­noo va­sem­mal­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, te ki­ro­tut, ikui­seen tu­leen, joka on va­rat­tu Saa­ta­nal­le ja hä­nen en­ke­leil­leen. Mi­nun oli näl­kä, mut­ta te et­te an­ta­neet mi­nul­le ruo­kaa. Mi­nun oli jano, mut­ta te et­te an­ta­neet mi­nul­le juo­ta­vaa. Minä olin ko­di­ton, mut­ta te et­te ot­ta­neet mi­nua luok­sen­ne. Minä olin alas­ti, mut­ta te et­te vaa­tet­ta­neet mi­nua. Minä olin sai­ras ja van­ki­las­sa, mut­ta te et­te käy­neet mi­nua kat­so­mas­sa.’ ”Sil­loin nä­mä­kin ky­sy­vät: ’Her­ra, mil­loin me näim­me si­nut nä­lis­sä­si tai ja­nois­sa­si, ko­dit­to­ma­na tai alas­ti, tai sai­raa­na tai van­ki­las­sa, em­me­kä aut­ta­neet si­nua?’ Sil­loin hän vas­taa heil­le: ’To­ti­ses­ti: kai­ken, min­kä te olet­te jät­tä­neet te­ke­mät­tä yh­del­le näis­tä vä­häi­sim­mis­tä, sen te olet­te jät­tä­neet te­ke­mät­tä mi­nul­le.’ ”Ja niin he läh­te­vät, toi­set ian­kaik­ki­seen ran­gais­tuk­seen, mut­ta van­hurs­kaat ian­kaik­ki­seen elä­mään.”

Bib­lia:

Mut­ta kuin Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee kun­ni­as­san­sa ja kaik­ki py­hät en­ke­lit hä­nen kans­san­sa, sil­loin hän is­tuu kun­ni­an­sa is­tui­mel­la, ja hä­nen eteen­sä koo­taan kaik­ki kan­sat. Ja hän eroit­taa toi­set toi­sis­tan­sa, niin­kuin pai­men eroit­taa lam­paat vuo­his­ta, ja aset­taa lam­paat to­sin oi­ki­al­le puo­lel­len­sa, mut­ta vuo­het va­sem­mal­len­sa. Sil­loin sa­noo ku­nin­gas niil­le, jot­ka hä­nen oi­ki­al­la puo­lel­lan­sa ovat: tul­kaat, mi­nun Isä­ni siu­na­tut, omis­ta­kaat se val­ta­kun­ta, joka teil­le on val­mis­tet­tu maa­il­man alus­ta. Sil­lä minä iso­sin, ja te ruo­kit­te mi­nun: minä ja­no­sin, ja te juo­tit­te mi­nun: minä olin ou­to, ja te mi­nun huo­nee­seen otit­te: Alas­ti, ja te vaa­te­tit­te mi­nun: sai­raa­na, ja te opit­te mi­nua: minä olin van­ki­na, ja te tu­lit­te mi­nun ty­kö­ni. Sil­loin van­hurs­kaat hän­tä vas­taa­vat ja sa­no­vat: Her­ra, kos­ka me näim­me si­nun isoo­van, ja ruo­kim­me si­nun? taik­ka ja­noo­van, ja an­noim­me si­nun juo­da? Mut­ta kos­ka me näim­me si­nun ou­to­na, ja huo­nee­seen otim­me si­nun? taik­ka alas­toin­na, ja vaa­te­tim­me si­nua? Eli kos­ka me näim­me si­nun sai­raa­na, taik­ka van­ki­na, ja tu­lim­me si­nun ty­kös? Niin vas­taa ku­nin­gas ja sa­noo heil­le: to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: sen min­kä te olet­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­him­mis­tä mi­nun vel­jis­tä­ni, sen te teit­te mi­nul­le. Sil­loin hän myös sa­noo niil­le, jot­ka va­sem­mal­la ovat: men­käät pois mi­nun ty­kö­ä­ni, te ki­ro­tut, ijan­kaik­ki­seen tu­leen, joka val­mis­tet­tu on per­ke­leel­le ja hä­nen en­ke­leil­len­sä. Sil­lä minä iso­sin, ja et­te mi­nua ruok­ki­neet: minä ja­no­sin, ja et­te mi­nua juot­ta­neet: Minä olin ou­to, ja et­te mi­nua huo­nee­seen ot­ta­neet: alas­toin, ja et­te mi­nua vaa­tet­ta­neet: sai­ras ja van­ki­na, ja et­te mi­nua op­pi­neet. Sil­loin ne­kin hän­tä vas­taa­vat, sa­no­en: Her­ra, kos­ka me näim­me si­nun isoo­van, taik­ka ja­noo­van, taik­ka ou­to­na, eli alas­toin­na, eli sai­raa­na, taik­ka van­ki­na, ja em­me si­nua pal­vel­leet? Sil­loin hän vas­taa hei­tä, sa­no­en: to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le, mitä et­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­him­mis­tä, sitä et­te teh­neet mi­nul­le. Ja nii­den pi­tää me­ne­män ijan­kaik­ki­seen vai­vaan, mut­ta van­hurs­kaat ijan­kaik­ki­seen elä­mään.

29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys