Tä­nään jul­kais­ta­va Har­ri Vä­hä­jyl­kän kir­ja Tah­don ku­vaa eri­lais­ten pa­ris­kun­tien elä­mää seu­rus­te­lu­vai­hees­sa ja avi­o­lii­tos­sa.

Kir­ja koos­tuu muu­ta­man si­vun mit­tai­sis­ta ker­to­muk­sis­ta. Niis­sä kä­si­tel­lään vaih­te­le­via elä­män­ti­lan­tei­ta ja haas­tei­ta, joi­ta nuo­ret ja vä­hän van­hem­mat­kin pa­rit koh­taa­vat: rak­kau­den ja luot­ta­muk­sen säi­lyt­tä­mis­tä, pa­ri­suh­teen hoi­toa, ra­ken­ta­vaa kes­kus­te­lua ja elä­män ki­pe­riä ky­sy­myk­siä us­ko­vais­ten ih­mis­ten nä­kö­kul­mas­ta. Jo­kai­ses­sa ta­ri­nas­sa on eri pää­hen­ki­löt.

Tuo­ki­o­ku­via elä­väs­tä elä­mäs­tä

Kir­jan di­a­lo­gi on luon­te­vaa ja sik­si miel­lyt­tä­vää lu­kea. Ker­ron­ta ja tyy­li tem­paa­vat mu­kaan­sa ja pi­tä­vät ot­tees­saan: Osa­sin kyl­lä aja­tel­la, ku­ten kuka ta­han­sa täy­si­päi­nen ai­kui­nen. Ei mo­to­riik­ka ol­lut sa­man­lais­ta kak­si­vuo­ti­aal­la kuin 12-vuo­ti­aal­la. Ei­kä lap­si ta­hal­laan är­syt­tä­nyt van­hem­paan­sa, kun piir­si tus­sil­la sei­nään. Sil­ti nois­sa ti­lan­teis­sa en osan­nut aja­tel­la sitä. Ai­em­min, en­nen omia lap­sia, olin näh­nyt tuol­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa huu­mo­ria.

Vä­lil­lä ker­to­muk­sis­sa kä­si­tel­lään vai­kei­ta asi­oi­ta, ku­ten luot­ta­muk­sen hor­ju­mis­ta pa­ri­suh­tees­sa tai ar­jen uu­pu­mis­ta. Toi­si­naan kir­joit­ta­ja ku­vaa on­nel­li­sen pa­ris­kun­nan hu­pai­saa kes­kus­te­lua elä­män pie­nis­tä ilois­ta. Kos­ka kir­ja koos­tuu useis­ta ly­hyis­tä teks­teis­tä, sitä voi nau­tis­kel­la pa­lan ker­ral­laan. Si­ten se so­vel­tuu myös sel­lai­sel­le, joka ei muu­ten niin ha­na­kas­ti lu­ki­si.

Jo­kai­nen lu­ki­ja löy­tää var­mas­ti täs­tä kir­jas­ta asi­oi­ta, jot­ka kos­ket­ta­vat it­seä. Kir­jas­sa on osat­tu sa­noit­taa mo­nia tun­te­muk­sia, jot­ka saat­ta­vat omas­sa elä­mäs­sä mie­ti­tyt­tää. Vai­kei­ta tee­mo­ja kä­sit­te­le­vis­sä ker­to­muk­sis­sa löy­tyy yleen­sä jo­kin rat­kai­su, ei­kä lu­ki­jaa jä­te­tä yk­sin on­gel­mien kans­sa. Kir­jan lä­päi­see aja­tus sii­tä, mi­ten tär­ke­ää on luot­taa Ju­ma­lan hy­vään joh­da­tuk­seen elä­män eri vai­heis­sa. Näin kir­jan ker­to­muk­set ovat tur­val­li­sia ja te­ra­peut­ti­si­a­kin.

Sy­käh­dyt­tä­vä lu­ku­ko­ke­mus

Kir­jan eh­do­ton vah­vuus on mie­les­täm­me sii­nä, et­tä ker­to­mus­ten pää­hen­ki­löi­den elä­män­lä­hei­set ja so­pi­val­la sy­väl­li­syy­del­lä käy­dyt kes­kus­te­lut tuo­vat lu­ki­jan lä­hel­le asi­oi­ta, joi­ta lä­hes kaik­ki pa­rit poh­ti­vat. Kir­ja ei va­lis­ta tai saar­naa, vaan jät­tää ti­laa lu­ki­jan miet­teil­le. Sil­ti se vä­lit­tää us­kos­ta nou­se­via elä­mä­nar­vo­ja. Tyy­li toi­mii eri­no­mai­ses­ti; se ei luo tun­tua yl­hääl­tä alas tu­le­vas­ta vies­tis­tä. Pää­hen­ki­löt ovat iloi­neen, su­rui­neen, epäi­lyk­si­neen ja miet­tei­neen hy­vin sa­mais­tut­ta­via.

Ker­to­muk­sis­sa tois­tuu kes­kus­te­lun mer­ki­tys avi­o­lii­tos­sa. Yk­si kir­jan teh­tä­vis­tä on­kin muis­tut­taa avi­o­puo­li­soi­ta sii­tä, mi­ten tär­ke­ää avi­o­lii­tos­sa on muis­taa toi­sen tun­tei­den huo­mi­oon ot­ta­mi­nen ja päi­vit­täi­nen rak­kau­den ja huo­len­pi­don osoit­ta­mi­nen. Täs­sä teh­tä­väs­sä kir­ja on­nis­tuu mie­les­täm­me eri­no­mai­ses­ti. Kir­jan lu­et­tu­am­me kä­vim­me pal­jon kes­kus­te­lua sen tee­mois­ta kes­ke­näm­me ja ys­tä­vien kans­sa.

Kir­ja so­pii kai­kil­le avi­o­lii­tos­sa ole­vil­le. Eri­tyi­sen hy­vin se so­pii nuo­ril­le pa­reil­le, jot­ka suun­nit­te­le­vat avi­oi­tu­mis­ta tai elä­vät jo kes­kel­lä lap­si­per­heen ruuh­kaa tai lap­set­to­muu­den hil­jai­suut­ta. Kir­jan tee­mat ovat aja­tuk­sia he­rät­tä­viä elä­män­ti­lan­tees­ta riip­pu­mat­ta.

Teks­ti: Saa­ra ja Sau­li Ter­va­nie­mi

Kir­joit­ta­jan kom­ment­ti

"Ker­to­muk­sia si­nun ja mi­nun elä­mäs­tä. Avi­o­lii­tos­ta ja per­hees­tä. Elä­män kä­sit­tä­mät­tö­mäs­tä haus­kuu­des­ta ja ilos­ta. Myös sen traa­gi­suu­des­ta ja kar­di­naa­li­vir­heis­tä, joi­ta me hei­kot ih­mi­set teem­me. Mi­ten eläi­sim­me­kään il­man ar­moa ja an­teek­si­an­ta­mus­ta, lu­paa yrit­tää uu­des­taan? Kai­ken taus­tal­la Tai­vaan Isä, jon­ka halu ja suun­ni­tel­ma on hyvä sekä si­nul­le et­tä mi­nul­le, jo­kai­sel­le ih­mi­sel­le. Kir­ja ei ole en­si­si­jai­ses­ti mi­nun elä­mäs­tä­ni, vaan si­nun."