Maa­lis­kuun lop­pu­puo­lel­la, paas­ton kes­kel­lä, vie­tet­tiin rie­mul­lis­ta Ma­ri­an il­mes­tys­päi­vää. Päi­vä muis­tut­taa sii­tä, et­tä jou­luun on ai­kaa vain yh­dek­sän kuu­kaut­ta. Ro­va­nie­men rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä pi­det­tiin pe­rin­tei­set ma­ri­an­päi­vän seu­rat 22.–23.3.

Lau­an­tai-il­ta­na Pek­ka Si­pi­lä alus­ti ai­hees­ta ”Ma­ria ja Joo­sef – us­ko­vai­set van­hem­mat”. Sekä Ma­ria et­tä Joo­sef oli­vat köy­häs­tä per­hees­tä. He oli­vat ra­kas­tu­neet ja kih­lau­tu­neet.

Ma­ri­an vai­kea ti­lan­ne

Ma­ri­al­le ei ol­lut mi­ten­kään help­po paik­ka se, et­tä hän huo­ma­si odot­ta­van­sa las­ta en­nen avi­o­liit­toa. Se mer­kit­si tuon ajan yh­teis­kun­nas­sa maal­li­sen ran­gais­tuk­sen li­säk­si myös ää­re­tön­tä hä­pe­ää. Sil­ti hän luot­ti Ju­ma­laan: “Minä olen Her­ran pal­ve­li­ja”, hän sa­noi en­ke­lil­le.

En­ke­li loh­dut­ti Ma­ri­aa ja ke­hot­ti tätä kat­so­maan Eli­sa­bet­hia, joka oli myös ras­kaa­na. Eli­sa­bet­his­ta, joka ikän­sä puo­les­ta ei oli­si kos­kaan voi­nut saa­da las­ta, Ma­ria sai­kin it­sel­leen ver­tais­tu­kea. Joo­sef puo­les­taan suun­nit­te­li kih­lauk­sen pur­ka­mis­ta Ma­ri­an kans­sa. En­ke­li il­mes­tyi kui­ten­kin myös Joo­se­fil­le ja sai myös tä­män us­ko­maan kai­ken ole­van Ju­ma­lan suur­ta suun­ni­tel­maa.

Jee­suk­sen per­he

Ma­ria ja Joo­sef sol­mi­vat avi­o­lii­ton. Nii­lin suis­tos­ta, As­su­a­ni­sin saa­rel­ta on löy­ty­nyt per­ga­ment­ti­kää­rö, jos­sa ovat sa­nat, jot­ka sul­ha­nen lau­sui mor­si­a­mel­leen: ”Hän on mi­nun vai­mo­ni ja minä hä­nen mie­hen­sä. Ai­na.” Näin ta­pah­tui us­kot­ta­vas­ti myös Joo­se­fin ja Ma­ri­an häis­sä.

Joo­se­fis­sa ko­ros­tui­vat rak­kaus, huo­len­pi­to ja kun­ni­oi­tus Ma­ri­aa koh­taan, kun he yh­des­sä läh­ti­vät vai­val­loi­sel­le ve­rol­le­pa­no­mat­kal­le ku­nin­gas Au­gus­ti­nuk­sen käs­kys­tä. Mat­kal­la Ma­ria syn­nyt­ti po­jan, Hä­net kas­tet­tiin Ju­ma­lan käs­kyn mu­kaan Jee­suk­sek­si.

Jee­suk­sel­la oli nel­jä vel­jeä, Jaa­kob, Joo­sef, Juu­das ja Si­mon sekä ai­na­kin kak­si sis­koa (Mk 6: 3). Jee­sus kas­voi ta­val­li­ses­sa ko­dis­sa, mut­ta hä­nes­tä sa­no­taan: ”Jee­sus kas­voi ja vah­vis­tui ja täyt­tyi vii­sau­del­la, ja Ju­ma­lan ar­mo oli hä­nen pääl­län­sä.”

Jee­suk­sen teh­tä­vä

Kun Jee­sus oli 12-vuo­ti­as hän ka­to­si van­hem­mil­taan pää­si­äis­juh­lil­la. Vii­mein he löy­si­vät hä­net temp­pe­lis­tä opet­ta­jien kes­kel­tä. Kun van­hem­mat nuh­te­li­vat poi­kaan­sa, Jee­sus sa­noi heil­le: "Mitä te mi­nua et­sit­te? Et­te­kö tien­neet, et­tä mi­nun pi­tää niis­sä ole­man, mit­kä mi­nun Isä­ni ovat?"

Joo­se­fis­ta ei löy­dy tä­män jäl­keen mer­kin­tö­jä Raa­ma­tus­ta. Tiet­tä­väs­ti hän kuo­li suh­teel­li­sen nuo­re­na. Ma­ria sen si­jaan eli pie­nen us­ko­vai­sen ys­tä­vä­jou­kon ym­pä­röi­mä­nä Je­ru­sa­le­mis­sa seu­ra­ten siel­tä poi­kan­sa toi­min­taa. Raa­mat­tu ker­too, et­tä ”He pi­ti­vät kaik­ki yh­tä ja ru­koi­li­vat kaik­ki yh­des­sä”. Ma­ria oli mu­ka­na vie­lä pää­si­äi­sen ajan­kin ta­pah­tu­mis­sa, Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­man ja ylös­nou­se­muk­sen het­kis­sä.

Ju­ma­lan sana tun­tei­den­kin ylä­puo­lel­la

Alus­tuk­sen jäl­kei­sis­sä kes­kus­te­luis­sa ko­ros­tui­vat ver­tais­tu­en ja us­ko­nys­tä­vien huo­len­pi­don tär­keys. Ila­ri Kin­nu­nen sa­noi, et­tä vaik­ka em­me näe vält­tä­mät­tä en­ke­lei­tä Ma­ri­an ja Joo­se­fin ta­voin, huo­maam­me usein, mi­ten ih­meel­li­ses­ti Ju­ma­la aut­taa usein vai­keis­sa ti­lan­teis­sa.

Kei­jo Nis­si­lä to­te­si, mi­ten ny­ky­ai­ka­na esi­mer­kik­si sa­maa su­ku­puol­ta ole­vien avi­o­liit­toa aja­vat ve­to­a­vat ih­mi­sen tun­tei­siin ja tun­te­muk­siin. Ma­ria ja Joo­sef an­toi­vat hy­vän esi­mer­kin: he us­koi­vat Ju­ma­lan sa­naan vas­toin omia tun­tei­taan ja jär­ke­ään. Ju­ma­lan sana on kaik­kien tun­te­mus­ten ylä­puo­lel­la, Nis­si­lä to­te­si.

Ro­va­nie­me­läi­nen Pet­ri Nuor­ti (ku­vas­sa oi­ke­al­la) muis­te­li kol­mi­sen vuot­ta sit­ten sat­tu­nut­ta ih­meel­lis­tä joh­da­tus­ta.

– Olin työs­sä seu­ra­kun­nan ul­ko­hom­mis­sa, kun eräs pik­ku­poi­ka tuli tun­nus­ta­maan teh­neen­sä jon­kin vää­rän teon. An­ta­es­sa­ni sen hä­nel­le an­teek­si, ta­ju­sin sa­mal­la, et­tä en ol­lut it­se enää lap­se­nus­kos­sa. Vih­doin sain men­tyä kirk­ko­seu­roi­hin, jois­sa sain pit­kän et­si­mi­sen jäl­keen pa­ran­nuk­sen ar­mon, Pet­ri ker­too.

Ku­vat: Kati Kan­to ja Jar­mo Määt­tä