Tä­nään vie­te­tään it­se­näi­syys­päi­vää. Ohei­nen Vau­la Es­ke­lin runo kiit­tää hei­tä, jot­ka "an­toi­vat hen­ken­sä, jot­ta me sai­sim­me asua ko­tiem­me suo­jas­sa". Se muis­tut­taa kau­niis­ti myös ru­kous­ten sam­mu­mat­to­mas­ta vir­ras­ta, joka on tä­hän päi­vään as­ti kan­ta­nut.

Päi­vä­mie­hen toi­mi­tus toi­vot­taa ru­non myö­tä Ju­ma­lan siu­naa­maa it­se­näi­syys­päi­vää!

Syn­nyin­maam­me

Mei­dän syn­nyin­maam­me,

jyl­hät met­sät,

va­pai­na siin­tä­vät jär­vet,

kal­li­oit­ten la­el­ta välk­ky­vä tai­vas,

si­ni­ris­ti­lip­pum­me sul­le ko­hot­koon.

Mei­dän syn­nyin­maam­me,

isäim­me pe­rin­tö,

kul­ke­nut ras­kaan taa­kan al­ta.

Läpi koh­meis­ten päi­vien

kas­voi toi­von sie­men,

pi­me­äs­tä nou­si kat­se

yli syn­kän mai­se­man.

Mat­kal­la tun­te­mat­to­maan,

sy­dän täyn­nä ru­kous­ta.

Mei­dän syn­nyin­maam­me.

Et­hän pel­kää,

tä­män päi­vän yli

tuok­suu aa­mun lu­paus.

Ru­kous­ten sam­mu­ma­ton vir­ta

kan­taa pol­ves­ta pol­veen.

Tä­hän päi­vään

nou­see kii­tos ylit­se ajan.

Heil­le, jot­ka kär­si­vät

jot­ta me sai­sim­me elää.

Heil­le, jot­ka an­toi­vat hen­ken­sä,

jot­ta me sai­sim­me asua

ko­tiem­me suo­jas­sa.

Mei­dän syn­nyin­maam­me,

pyy­däm­me siu­naus­ta­si

et­tä saam­me yhä ra­ken­taa,

näh­dä ke­sän kas­vun,

kuul­la kuin­ka puut ja lin­nut

lau­la­vat.

Vau­la Es­ke­li