Tou­ko­kuun toi­se­na sun­nun­tai­na juh­li­taan äi­te­jä. Lu­ki­jan kir­joit­ta­mas­sa ru­nos­sa kään­ne­tään kas­vot koh­ti au­rin­koa ja muis­tel­laan ra­kas­ta äi­tiä.

Tä­nään maa­la­sin van­han puu­tuo­lin

au­rin­gon­kel­tai­sek­si.

Nyt kun lumi ja jää ovat pois­sa,

nos­tan tuo­lin kuis­til­le.

Kään­nän kas­vo­ni au­rin­koon

ja an­nan sä­tei­den läm­mit­tää.

Läm­pö le­vi­ää myös si­säl­le­ni, sy­dä­mee­ni.

Ajat­te­len äi­ti­ä­ni, sit­ke­ää, va­loi­saa, ra­kas­ta äi­tiä.

Valo on voit­ta­nut tal­ven ah­dis­ta­van pi­mey­den.

Lem­peä ke­vät­tuu­li ha­jot­taa pois tum­mat pil­vet.

Su­la­va lumi ja jää vir­taa­vat pu­roi­na,

huuh­to­vat ah­dis­tuk­set men­nes­sään.

Vir­ran vesi avaa sy­dä­me­ni jäl­leen us­ko­maan.

Muis­tan äi­din lau­lun:

Joka aa­mu on ar­mo uus...

Lee­na Ter­vo­nen

Päi­vä­mie­hen verk­ko­toi­mi­tus toi­vot­taa kai­kil­le äi­deil­le on­nel­lis­ta sekä Ju­ma­lan run­saas­ti siu­naa­maa äi­tien­päi­vää!

Ku­vi­tus­ku­va: Pi­xa­bay