Mie­tin usein, mikä saa nämä ih­mi­set liik­keel­le. Syk­sy on taas al­ka­nut kaik­ki­ne töi­neen ja toi­mi­neen: kou­lut ja opin­not, puo­luk­kau­ra­kat ja har­ras­tuk­set, aloi­tus­pa­la­ve­rit ja van­hem­pain­var­tit vie­vät ti­laa ka­len­te­reis­sam­me. Sil­ti vii­me kes­ki­viik­koil­ta­na­kin moni Noor­mar­kun us­ko­vai­nen oli suun­nan­nut ko­ti­seu­roi­hin eli omp­pa­rei­hin.

Lap­se­ni ky­syy­kin tak­ke­ja na­pit­ta­es­sam­me, olem­me­ko me­nos­sa nii­hin seu­roi­hin, jois­sa om­mel­laan. Olem­me­han me, ja ky­sy­mys saa mi­nut­kin su­jaut­ta­maan lauk­kuu­ni ku­ti­met - vaik­ka tie­dän­kin, et­tei mi­nul­la täl­lä ker­taa ole seu­ra­pu­het­ta kuun­nel­les­sa­ni ai­kaa neu­loa toi­mit­ta­jan pes­tin ja las­te­ni vah­ti­mi­sen li­säk­si. Tai­taa­pa kä­si­töi­den te­ke­mi­nen ol­la muu­ten­kin vä­hän hii­pu­va pe­rin­ne näis­sä ar­ki-il­lan seu­rois­sa.

Aluksi lauletaan ja lopuksi vasta lauletaankin. Jos talossa on piano, löytyy yleensä säestäjäkin - ja apusäestäjä.

Aluk­si lau­le­taan ja lo­puk­si vas­ta lau­le­taan­kin.

Jos ta­los­sa on pi­a­no, löy­tyy yleen­sä sä­es­tä­jä­kin

- ja apu­sä­es­tä­jä.

Kat­se­len ih­mi­siä, jot­ka ovat ta­val­li­sen kes­ki­viik­koil­lan päät­teek­si ko­koon­tu­neet tut­tuun ko­tiin. Jou­kos­sa on vau­vo­ja, lap­sia, nuo­ria, ai­kui­sia, elä­ke­läi­siä. Kah­vit­te­lun lo­mas­sa ju­tel­laan ja nau­re­taan, asun­to al­kaa läm­me­tä ih­mi­sis­tä ja pu­heen­so­ri­nas­ta. Moni ilo ja huo­li saa tul­la ker­ro­tuk­si.

Ilois­ta ja huo­lis­ta pu­huu Pek­ka Pel­to­mä­ki­kin meil­le Saar­naa­jan kir­jan (3:12-15) poh­jal­ta. Eläm­me to­ti­ses­ti vas­ta­koh­tai­suuk­sien kes­kel­lä! Nyt­kin ar­ki­vii­kon ar­ki­sis­sa te­ke­mi­sis­sä ja tun­te­mi­sis­sa olem­me tie­toi­sia syn­ti­syy­des­täm­me. Mei­tä vä­syt­tää moni asia. Kui­ten­kin Jee­suk­sen so­vi­tus­työn kaut­ta olem­me yh­tä ai­kaa, ih­meel­li­ses­ti, van­hurs­kai­ta, ar­mah­det­tu­ja ja tai­vas­kel­poi­sia.

Pekka Peltomäki saarnasi kotiompeluseuroissa. Tunnelma oli kotoinen ja lämmin.

4-vuo­ti­as lap­se­ni pot­kii pöy­dän al­la mi­nua ja pöy­tä­lii­naa. Hä­nel­lä on oma vas­toin­käy­mi­sen­sä, joka siir­tyy mi­nun­kin mur­heek­se­ni. Oi­val­lan kui­ten­kin, mik­si olen tääl­lä. Pel­to­mä­ki ni­mit­täin muis­tut­taa, mi­ten sie­lum­me kai­paa le­poa. Ei ole to­ti­ses­ti mi­tään uut­ta au­rin­gon al­la, ku­ten teks­ti­koh­das­sa to­de­taan.

Ai­na on ol­lut vä­ke­vä Ju­ma­la ja kiu­saa­jan pa­huus, mut­ta Ju­ma­lan sa­nan loh­du­tuk­ses­sa nä­kö­a­la kir­kas­tuu: edes­sä­päin on taa­tus­ti pa­rem­paa. Tai­vaal­li­ses­ta ko­dis­ta haa­veil­les­sam­me voim­me kui­ten­kin ol­la kii­tol­li­sia saa­mas­tam­me elä­män lah­jas­ta ja pal­jos­ta muus­ta hy­väs­tä.

Pel­to­mä­ki ke­hot­taa mei­tä elä­mään Ju­ma­lan lä­hel­lä ja Ju­ma­lan kun­ni­ak­si. Tä­män ke­ho­tuk­sen yri­tän su­jaut­taa lauk­kuun mat­ka­e­vääk­si kos­ke­mat­to­mien ku­ti­mie­ni vie­reen.

Arpojen kirjoittaminen on ilo lapsille.