Rai­ja Ves­te­ri­nen

Por­voo

Por­voon Rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä al­koi­vat seu­rat pit­kän tau­on jäl­keen. Seu­ra­sa­liin as­tu­es­sa mie­les­sä on juh­lan tun­tu.

Tätä het­keä, oman rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­ro­ja, on odo­tet­tu har­taas­ti. Näi­tä pen­keis­tä paik­kaan­sa et­si­viä rak­kai­ta mat­ka­ys­tä­viä on ilo näh­dä.

Jo ul­ko-ovel­la ole­vas­ta opas­kyl­tis­tä saam­me lu­kea oh­jeis­tus­ta seu­ra­ti­lan­tee­seen. Ku­kaan ei kät­te­le, vaan kaik­ki nyök­kää­vät ter­veh­dyk­set toi­sil­leen. Si­säl­le as­tu­es­sa kä­siin lai­te­taan de­sin­fi­oin­ti­ai­net­ta. Seu­ra­pen­keis­tä joka toi­nen rivi on tei­pat­tu niin, et­tä sii­hen ei pää­se is­tu­maan.

Sali täyt­tyy hil­jal­leen. Sei­näl­lä ole­va kel­lo näyt­tää vie­lä tal­vi­ai­kaa. To­si­aan, tän­ne­hän ei ole­kaan voi­tu ko­koon­tua ke­sä­ai­kaan siir­ty­mi­sen jäl­keen. Se on pit­kä ai­ka.

Pian urut soit­ta­vat tu­tun vir­ren 195 sä­ve­liä. Seu­ra­kan­sa al­kaa voi­mak­kaas­ti lau­la­maan ”On rie­mu kun saan tul­la sun, Her­ra, temp­pe­liis”. Sy­dän yh­tyy hil­jaa rie­mui­ten näi­hin sa­noi­hin.

On tär­keä ol­la he­reil­lä

Ju­ha­ni Kor­kat­ti lu­kee seu­ra­pu­heen joh­dan­nok­si Jo­han­nek­sen il­mes­tyk­sen kol­man­nes­ta lu­vus­ta Kir­jeen Sar­dek­sen seu­ra­kun­nal­le. Sar­des oli 100 000 asuk­kaan kau­pun­ki Vähä-Aa­si­as­sa, jos­sa kris­ti­nus­ko oli vie­lä mel­ko tun­te­ma­ton­ta tuo­hon ai­kaan. Sen si­jaan kau­pun­gis­sa oli mo­nen­lais­ta epä­ju­ma­lien pal­ve­lus­ta. Sil­loin, Roo­man val­ta­kun­nan ai­ka­na, kei­sa­ri oli ju­ma­lan ase­mas­sa.

Pie­ni us­ko­vais­ten jouk­ko eli sil­loin mo­nien kiu­saus­ten ja haas­tei­den kes­kel­lä. Jo­han­nes lä­het­ti tuol­loin al­ku­seu­ra­kun­nan ai­ka­na seu­ra­kun­nil­le pai­men­kir­jei­tä, jois­ta huo­kui Ju­ma­lan rak­kaus ja huo­len­pi­to.

Täs­sä Sar­dek­sen seu­ra­kun­nan en­ke­lil­le eli seu­ra­kun­nan van­him­mal­le osoi­te­tus­sa kir­jees­sä Ju­ma­la ha­lu­aa Jo­han­nek­sen kaut­ta nuh­del­la en­ke­liä sii­tä, et­tä hä­nen te­kon­sa ei­vät täy­tä Ju­ma­lan vaa­ti­mus­ta. ”Minä tie­dän si­nun te­ko­si. Sinä olet elä­vien kir­jois­sa, mut­ta sinä olet kuol­lut.” (Ilm. 3:1.) Hän­tä ke­ho­te­taan te­ke­mään pa­ran­nus. En­ke­liä vie­lä muis­tu­te­taan, et­tä ”el­let ole he­reil­lä, minä tu­len kuin va­ras, yl­lä­tän si­nut het­kel­lä, jota et aa­vis­ta” (Ilm. 3:3).

Us­kol­la pää­see tai­vaa­seen

Kor­kat­ti muis­tut­taa pu­hees­saan, et­tä sama ke­ho­tus kos­kee myös ny­ky­a­jan ih­mi­siä. Kan­nat­taa kuun­nel­la Ju­ma­lan il­moi­tus­ta te­ke­mäl­lä pa­ran­nus ja ot­ta­mal­la us­kon lah­ja vas­taan. Us­kon kaut­ta voi­te­taan ian­kaik­ki­nen elä­mä.

Kor­ka­tin mu­kaan ih­mi­sen on vai­kea ym­mär­tää ian­kaik­ki­suut­ta. Se al­kaa, mut­ta ei pää­ty kos­kaan. Myös us­kon kan­nal­ta ian­kaik­ki­nen elä­mä on tär­keä. Kan­nat­taa­ko läh­teä sie­lun­vi­hol­li­sen hou­ku­tus­ten mu­kaan ja elää vain tätä ai­kaa var­ten?

Ku­kaan ei tie­dä het­keä, mil­loin elä­mä päät­tyy, jo­ten on tär­ke­ää säi­lyt­tää us­ko ja hyvä oma­tun­to. Tuo­ta het­keä var­ten us­ko­taan: et­tä pää­see mat­kan päät­ty­es­sä tai­vaan ko­tiin naut­ti­maan lop­pu­ma­ton­ta ilo­juh­laa.

Us­ko on ar­vo­kas lah­ja

Seu­rois­sa on myös por­voo­lai­nen Pee­rit Lies­jär­vi, joka on nyt en­sim­mäis­tä ker­taa ko­ti­sii­o­nis­saan seu­rois­sa. Lies­jär­vi odot­ti en­sim­mäi­siä seu­ro­ja ko­vas­ti, vaik­ka sa­mal­la hän­tä jän­nit­ti. Hän on asu­nut Por­voos­sa kah­dek­san vuo­den ajan. Vuo­si sit­ten hän sai pa­ran­nuk­sen ar­mon ja us­kon lah­jan.

Lies­jär­vi kas­voi us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa, mut­ta me­net­ti us­kon­sa ai­kuis­tut­tu­aan. Ju­ma­la kui­ten­kin pu­hut­te­li hän­tä vai­kei­den elä­män­vai­hei­den kaut­ta ja kut­sui ta­kai­sin Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

– Otin kut­sun vas­taan ja sain us­koa epä­us­kon ja syn­nit an­teek­si.

Seu­ra­pu­het­ta kuun­nel­les­saan Lies­jär­vi ajat­te­li, et­tä us­ko on to­del­la lah­jaa. Epä­us­kos­sa ol­les­sa elä­mäl­lä ei oi­kein ol­lut pää­mää­rää ei­kä hän ko­ke­nut olo­aan tur­val­li­sek­si.

– Nyt kun tun­nol­la on Ju­ma­lan rau­ha, niin voin konk­reet­ti­ses­ti tun­tea, mi­ten ar­vok­kai­ta lah­jo­ja us­ko ja hyvä oma­tun­to ovat.