Kat­rii­na ja Jari Heik­ki­lä

Suo­men Rau­ha­nyh­dis­ten Kes­ku­syh­dis­tys (SRK) jul­kai­si 15. mar­ras­kuu­ta vii­si uut­ta te­os­ta. Yk­si niis­tä oli Ee­va Kon­ti­o­ka­rin ru­no­kir­ja Mit­ta­kaa­va­muu­tok­sia. Se on suun­nat­tu lä­hin­nä ikään­ty­neil­le, mut­ta us­kon ja toi­von nä­ky­miä si­säl­tä­vä teos käy myös nuo­ril­le.

An­nan ke­säl­le saat­to­hoi­toa,

tun­ti ke­sän jää­hy­väi­sil­le.

En­si yö­nä siir­re­tään kel­loa, en­si vii­kol­la nos­te­taan vene.

Vie­lä tä­nään puen yl­le­ni

si­ni­ku­kal­li­sen ke­sä­ha­meen.

Mit­ta­kaa­va­muu­tok­sia on vas­ti­kään 80 vuot­ta täyt­tä­neen Ee­va Kon­ti­o­ka­rin 24. ru­no­kir­ja. Uu­den kir­jan pai­no­pis­te on ikään­ty­mi­ses­sä, jota ru­not ku­vaa­vat loh­dul­li­sel­la ta­val­la. Kir­ja tul­kit­see mo­nien ikäih­mis­ten aja­tuk­sia, mut­ta tar­jo­aa myös nuo­rem­mil­le re­hel­li­sen ku­van sii­tä, mil­tä van­ha­na olo tun­tuu.

Vuo­det su­lau­tu­vat yh­teen, sa­ma­na päi­vä­nä voi tun­tea ole­van­sa nuo­ri ja van­ha. Ikään­ty­nee­nä­kin ih­mi­nen on elä­vä ja tun­te­va, niin myös heik­ko ja voi­ma­kas. Mu­ka­na kir­jas­sa on niin van­huu­den voi­vot­te­lua jak­sa­mi­ses­ta ja pys­ty­mi­ses­tä kuin van­huu­den vai­voi­hin liit­ty­vää iro­ni­aa­kin. Mi­kään näis­tä ei kui­ten­kaan saa yli­val­taa.

Vä­lil­lä ky­se­len,

an­nan­ko it­sel­le­ni lu­van

ol­la van­ha ja vä­sy­nyt,

an­ta­vat­ko muut.

Se­ko­an­ko sa­no­je­ni suo­hon,

tar­von­ko kuu­rou­den het­tei­kös­sä?

Vie­lä­kö ero­tan iso­kuo­vin ää­nen,

tun­nen­ko suo­pur­su­jen vä­ke­vän tuok­sun?

Tuu­li­ko hy­väi­lee,

kui­vaa pos­kie­ni kas­teen?

Ru­not ker­to­vat pie­nis­tä oi­val­luk­sis­ta, jot­ka tuo­vat va­loa ar­keen. Elä­mä on täyn­nä kau­nii­ta muis­to­ja ja ku­via on­nel­li­sis­ta het­kis­tä. Vaik­ka van­he­ne­mi­seen si­säl­tyy myös var­jo­ja, pääl­lim­mäi­sek­si ru­nois­ta jää mie­leen kii­tol­li­nen ja luot­ta­va asen­ne. Lap­suut­ta voi muis­tel­la hy­vän­tah­toi­ses­ti ja her­käs­ti, vaik­ka sitä ovat lei­man­neet sota ja so­ta­or­pous. Nuo­ruu­den ja per­he-elä­män ku­vaus­ta vä­rit­tä­vät rak­kaus, huo­len­pi­to sekä ilo per­hees­tä ja lap­sis­ta.

Nuk­ku­van lap­sen yli

tar­jo­an kä­te­ni,

pi­dät sii­tä kiin­ni.

Tyy­nyl­lä yön hen­gi­tys.

Van­he­tes­sa­kin elä­mä on ri­kas­ta ja mo­ni­puo­lis­ta. Rak­kaus kan­taa yhä, ja tu­le­vaa voi kat­sel­la tyy­nes­ti ja luot­ta­vas­ti. Vaik­ka keho ra­pis­tuu ja muis­ti­kin ka­to­aa, voi tun­tea iloa ja kau­neut­ta päi­vän mo­nis­sa het­kis­sä.

Us­ko luo tur­vaa elä­män kaik­kiin vai­hei­siin. Tai­va­si­kä­vä tuo loh­tua. Vie­lä luo­pu­mi­sen het­kel­lä saa pi­tää luot­ta­vas­ti kiin­ni Ju­ma­lan ar­mos­ta.

Ei sa­no­ja, ei te­ko­ja.

Vain tai­va­si­kä­vä,

höy­he­nen­ke­vyt.

Kir­ja kai­ke­ni­käi­sil­le

Ee­va Kon­ti­o­ka­rin ru­nois­sa pulp­pu­aa elä­mä mo­nis­sa vä­reis­sään ja tuok­suis­saan. Ru­not opet­ta­vat py­säh­ty­mään ja naut­ti­maan elä­män pie­nis­tä ilois­ta. Ne ei­vät al­le­vii­vaa us­kon­nol­li­suut­ta, mut­ta us­ko on lä­pi­me­ne­vä­nä poh­ja­vir­ta­na kir­jan kai­kis­sa lu­vuis­sa elä­män­kaa­ren alus­ta pe­ril­le­pää­syyn as­ti.

Ru­not luo­vat her­kän ku­van nai­sen ja mie­hen vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta, ra­kas­tu­mi­ses­ta, avi­oi­tu­mi­ses­ta ja pit­käs­tä avi­o­lii­tos­ta. Ne ovat hel­pos­ti lä­hes­tyt­tä­viä myös sel­lai­sel­le, joka ei ole ai­em­min har­ras­ta­nut ru­nout­ta. Läm­min huu­mo­ri kan­taa läpi kir­jan, se va­lai­see elä­män kaik­kia vai­hei­ta.

Avi­o­puo­li­soon kiin­tyy

kuin van­haan vaat­tee­seen,

pe­su­jen myö­tä

vain rak­kaam­mak­si käy.