Laa­ti­koi­ta sii­vo­tes­sa­ni etee­ni ti­pah­taa pos­ti­kort­ti kym­me­nen vuo­den ta­kaa. Pos­ti­kor­tis­sa ko­ho­a­vat Kal­li­o­vuo­ret, ja jos­sain siel­lä juu­ril­la olen viet­tä­nyt kor­tin mu­kaan yh­den elä­mä­ni par­hais­ta lo­mis­ta. Osoi­te­ken­täs­sä on van­hem­pie­ni ni­met, mi­ten­kö­hän se on mi­nul­le pää­ty­nyt ta­kai­sin? Oli­sin­ko­han kym­me­nen vuot­ta sit­ten aa­vis­ta­nut, mil­lais­ta elä­mää elän nyt? Kal­li­o­vuo­ret tun­tu­vat eri­koi­sel­ta, kau­kai­sel­ta unel­mal­ta. Juu­ri ei­len mie­tim­me vai­mon kans­sa, et­tä nyt just oli­si mah­ta­vaa pääs­tä vaik­ka edes mäk­kä­riin syö­mään ihan kah­des­taan.

Leh­ti­ot­si­kos­sa ke­ho­te­taan hoi­ta­maan pa­ri­suh­det­ta. Hy­myi­lyt­tää. Me kuu­lum­me omaan koh­de­ryh­määm­me. Kuu­den avi­o­liit­to­vuo­tem­me ai­ka­na syn­ty­neet nel­jä las­tam­me saa­vat ih­mi­set pyö­rit­te­le­mään sil­mi­ään. Kun omaa elä­män­ta­paa saa pe­rus­tel­la siel­lä tääl­lä, vi­ral­li­sis­sa ja epä­vi­ral­li­sis­sa yh­teyk­sis­sä, op­pii luo­vi­maan asi­oi­den kans­sa. Ih­mi­sen it­se­tun­to ra­ken­tuu va­li­tet­ta­van usein ul­ko­a­päin, vaik­ka suun­nan luon­nol­li­ses­ti tu­li­si ol­la toi­nen. Mui­den mie­li­pi­teet, sa­nat ja kat­seet muok­kaa­vat mei­tä liki tah­to­mat­tam­me, vaik­ka mi­kään niis­tä ei koh­dis­tui­si juu­ri it­seen. So­si­aa­li­sia pai­nei­ta ei mie­les­tä­ni tule kui­ten­kaan ai­na näh­dä pel­käs­tään ne­ga­tii­vi­suu­den kaut­ta. Osal­taan nii­den tar­koi­tus lie­nee ih­mi­se­lä­män suo­je­le­mi­nen ja var­je­le­mi­nen. Täy­del­li­ses­ti pai­neis­ta va­paa­na ole­vien ih­mis­ten yh­teis­kun­ta tus­kin toi­mi­si, niin luon­tais­ta omien etu­jen ta­voit­te­le­mi­nen ih­mi­sel­le tun­tuu ole­van.

So­si­aa­li­set pai­neet per­he­kes­keis­tä elä­mää ja van­hem­muut­ta koh­taan pyö­ri­vät omaa noi­dan­ke­hään­sä ih­mi­sen ym­pä­ril­lä. Tut­ki­muk­sis­sa ”las­ten­hank­ki­mi­sen” lyk­kää­mis­tä pe­rus­tel­laan usein ra­hal­la. ”Opin­to­jen vii­väs­ty­mi­nen sekä ura­pai­neet aja­vat yhä use­am­man nai­sen ja mie­hen lyk­kää­mään per­heen pe­rus­ta­mis­ta. Kun asun­to- ja opin­to­lai­nat vie­lä pai­na­vat pääl­le, ei en­sim­mäi­se­nä tule mie­leen hank­kia uut­ta me­no­e­rää. Pää­kau­pun­ki­seu­dul­la syn­nyt­tä­jien kes­ki-ikä on jo yli 30 vuot­ta, kun se koko maas­sa jää hiu­kan al­le.” (Yas­mi­na Dadi/Ter­ve.fi.) Pank­kien val­miit asun­to­lai­na­las­ku­rit hei­lah­ta­vat no­pe­as­ti pu­nai­sel­le, jos per­hees­sä on kah­ta use­am­pi lap­si ja äi­ti ko­to­na. Tur­va­tak­seen lap­sel­leen on­nel­li­sen lap­suu­den ih­mi­sel­lä tu­li­si pank­kien mu­kaan ol­la vii­ti­sen­sa­taa eu­roa las­ta koh­ti kuus­sa. Suur­ta oma­ko­ti­ta­loa ei kas­va­van per­heen oli­si käy­tän­nös­sä mi­ten­kään mah­dol­lis­ta lai­na­las­ku­rien mu­kaan hank­kia.

Sek­su­aa­li­suu­den ja nau­tin­non yli­ko­ros­ta­mi­nen me­di­as­sa työn­tää van­hem­muut­ta syr­jem­mäl­le. Pa­ri­suh­tees­ta on ikään kuin jul­ki­nen lupa läh­teä pois heti kun ”ei tun­nu mil­tään” ja seik­kai­lun­ha­lu voit­taa. Ih­mis­ten sek­su­aa­li­sen va­pau­den to­teu­tu­mis­ta edis­tä­vän SEX­PO-sää­ti­ön toi­min­nan­joh­ta­ja Tom­mi Paa­la­nen­kin muis­tut­taa kui­ten­kin Hel­sin­gin Sa­no­mil­le an­ta­mas­saan haas­tat­te­lus­sa, et­tä va­paus on va­paut­ta mo­lem­piin suun­tiin. ”Sek­su­aa­li­sen va­pau­den ni­mis­sä jo­kai­sen pi­tää saa­da va­li­ta it­sel­leen pa­ras elä­män­ta­pa, myös se pe­rin­tei­nen avi­o­liit­to lap­si­neen ja tila-au­toi­neen.” (HS 26.11.2015.)

äi­tiys, isyys ja van­hem­muus muut­ta­vat mei­tä ja lait­ta­vat elä­määm­me uu­siin uo­miin. Elä­män­kaa­ri­te­o­ree­ti­kot muis­tut­ta­vat mei­tä kaa­ri­mal­leil­laan elä­män­vai­hees­ta, jos­sa lap­set ei­vät enää asu ko­to­na. Elä­mä­ni­kui­nen avi­o­liit­to vaa­tii vah­vaa vaa­li­mis­ta ja ak­tii­vis­ta työ­tä rak­kau­den eteen. Ki­pi­nän säi­lyt­tä­mi­nen pa­ri­suh­tees­sa läpi pik­ku­lap­si­ar­jen ja koh­ti ai­kuis­ten avi­o­liit­toa on vä­lil­lä vai­ke­aa, mut­ta var­mas­ti myös sel­väs­ti tah­don asia. Suh­tees­ta tu­lee pi­tää kiin­ni ja sii­tä tu­lee myös muis­tut­taa it­se­ään: osa­keyh­ti­ön li­säk­si olem­me mies ja nai­nen, ja nai­mi­sis­sa tois­tem­me kans­sa.

Otam­me vai­mo­ni kans­sa vä­lil­lä reip­paas­ti omaa ai­kaa: jä­täm­me lap­sem­me las­ten­vah­dil­le ja käym­me ul­ko­na syö­mäs­sä. Syyl­li­syy­den­tun­ne jon­kun per­heen­jä­se­nen huo­mi­oi­mi­sen lai­min­lyö­mi­ses­tä on isos­sa per­hees­sä liki jat­ku­vaa, mut­ta tie­dän, et­tä yh­des­sä sel­vi­äm­me sii­tä­kin. Oh­jeis­tan it­se­ä­ni: nyt on äi­din ja isin omaa ai­kaa, tä­hän ei tar­vi­ta yh­tään las­ta mu­kaan. Vai­mo­ni tar­vit­see täs­sä asi­as­sa usein sel­ke­äs­ti enem­män tu­kea: äi­ti-ih­mi­set kun saat­ta­vat miet­tiä kes­ken ra­vin­to­lail­lal­li­sen sitä, et­tä muis­taa­ko lap­sen­vah­ti an­taa lap­sel­le juu­ri hä­nen tar­vit­se­man­sa uni­rä­tin. Sek­su­aa­lie­lä­män yl­lä­pi­tä­mi­nen saat­taa vä­lil­lä vaa­tia vah­vaa huu­mo­ria, kun kes­ken hel­län het­ken joku ha­lu­aa pis­sal­le tai al­kaa ok­sen­ta­maan huo­nees­saan. "äi­ti, isä, äk­kiä tän­ne!"

Sain sak­sa­lai­sen vaih­to-op­pi­las­per­hee­ni äi­dil­tä elä­mä­noh­jeen: jo­kai­nen ih­mi­nen on lah­ja ja tar­vit­see myös lah­jan. Per­heen ta­pa­na oli an­taa lah­jo­ja toi­sil­leen usein merk­ki­päi­vien ul­ko­puo­lel­la­kin. Vai­mo­ni poh­ti uu­des­sa juh­la­me­kos­saan, et­tä tar­vit­si­si myös uu­det ken­gät. Hän­tä ilah­dut­taak­se­ni mars­sin oi­tis kal­li­o­lai­seen ken­kä­kaup­paan, suun­ta­sin nais­te­no­sas­tol­le ja nap­pa­sin sil­mää­ni miel­lyt­tä­vän kor­ko­ken­kä­pa­rin kä­tee­ni. Lap­suu­des­sa­ni kaup­po­jen myyn­ti­ku­vas­tot täyt­tyi­vät äi­tien­päi­vien al­la ko­din­ko­nei­den mai­nok­sis­ta. "Mik­si mä sem­mo­sia ha­lu­ai­sin lah­jak­si", mu­ri­si äi­ti­ni ja an­toi suun­taa tu­le­val­le. It­se ha­lu­an muis­taa las­te­ni äi­tiä ai­na jol­lain täy­sin hen­ki­lö­koh­tai­sel­la lah­jal­la, on­han hän teh­nyt elä­mää­ni ilos­tut­ta­maan niin mon­ta upe­aa työ­tä.

Elä­mä on Ju­ma­lan mah­ta­va lah­ja meil­le ih­mi­sil­le. Ar­jen kes­kel­lä sen mah­ta­vuus vä­lil­lä saat­taa unoh­tua, mut­ta sil­loin kan­nat­taa is­tah­taa alas ja ni­pis­tää it­se­ään: olen­ko se minä, joka on saa­nut kai­ken tä­män? Tuon iha­nan puo­li­son, nuo mah­ta­vat lap­set. Ja näin pal­jon rak­kaut­ta, ihan an­sait­se­ma­ton­ta.