Us­ko­vai­set ovat ad­ven­tin lap­sia

Us­koi­sin, et­tä jos­sa­kin Päi­vä­mie­hen lu­ki­jan per­hees­sä odo­te­taan jou­lun ai­kaan vau­vaa syn­ty­väk­si. Mo­nes­sa per­hees­sä on tut­tua, kuin­ka vau­van odo­tuk­seen liit­tyy iloa, on­nea, huo­lia, jän­ni­tys­tä, pel­ko­ja ja toi­voa. Pie­ni lap­si tuo per­hei­siin val­ta­vas­ti pie­niä ja suu­ria ilo­nai­hei­ta, mut­ta saat­taa tar­koit­taa myös unet­to­mia öi­tä ja huo­lia pär­jää­mi­ses­tä.

Raa­mat­tuun poh­jau­tu­val­la pu­heel­la on vah­va poh­ja

Olin taan­noin seu­rois­sa Si­mon Ala­nie­men kou­lul­la. Pal­ve­le­mas­sa oli Vil­le Suu­ta­ri. Sana avau­tui hä­nel­le. Ihai­lim­me hä­nen hy­vää muis­ti­aan ja per­soo­nal­lis­ta mur­ret­taan sekä pit­kiä ja sa­na­tark­ko­ja raa­ma­tun­lai­nauk­sia. Nuo­ruu­des­saan Suu­ta­ri oli lu­ke­nut Raa­ma­tun lä­vit­se usei­ta ker­to­ja.

Kil­voi­tus ky­syy kes­tä­vyyt­tä

Kil­voi­tuk­ses­ta muis­tuu mie­lee­ni ker­to­mus lin­tu­pa­ris­ta, joka oli koko al­ku­ke­sän ra­ken­ta­nut pe­sää ik­ku­na­lau­dal­le. Ta­lon asu­kas va­roi avaa­mas­ta ik­ku­naa, et­tei pu­dot­tai­si pe­sää maa­han.

Pyhä kan­sa

”Siu­naa ja var­je­le mei­tä, Kor­kein, kä­del­läs. Kait­se ain kan­sam­me tei­tä vyöt­tä­en voi­mal­la mei­tä heik­ko­ja edes­säs.” (VK 584:1.) Tä­män vir­ren sa­nat ja sä­vel nos­ta­vat mie­leen voi­mak­kaan kii­tol­li­suu­den tun­teen ajal­li­ses­ta isän­maas­ta ja kan­sas­ta, jon­ka jä­se­ni­nä saam­me ol­la. Mei­tä yh­dis­tää yh­tei­nen ko­ti­maa, sen men­neet vai­heet sekä hy­vin­voin­ti ja va­paus. Kan­sam­me vai­heis­sa nä­kyy Ju­ma­lan vä­ke­vän kä­den siu­naus.

Tai­vaal­li­nen tuo­ma­ri va­paut­taa us­ko­vat

Tuo­mit­se­mi­nen ja tuo­ma­ri esiin­ty­vät usein Raa­ma­tus­sa. Laki on si­nän­sä tut­tua meil­le kai­kil­le, ja sitä py­ri­tään nou­dat­ta­maan jo­ka­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sä. Kui­ten­kin tuo­mio, tuo­mi­ois­tui­met ja tuo­ma­rit ovat py­sy­neet mi­nul­le vie­rai­na, hyvä näin.

Iha­na ar­mo muut­ti tuo­mi­on

Kuin­ka voi val­mis­tau­tua koh­taa­maan Ju­ma­lan, joka on Kaik­ki­val­ti­as ja pyhä? Jon­ka kat­seen al­la ei yk­si­kään ih­mi­nen kes­tä? Jos­kus olen saa­nut ko­kea sen kou­riin­tun­tu­vas­ti.

Tais­te­lu­ken­täl­lä tar­vi­taan evan­ke­liu­mia

Sota on tais­te­lua. Ajal­li­ses­sa tais­te­lus­sa tu­lee voit­to­ja, tap­pi­oi­ta, haa­vo­ja ja kuo­le­mia. Tais­te­lua var­ten pu­keu­du­taan ja val­men­ne­taan sitä var­ten, et­tä sota vi­hol­lis­ta vas­taan voi­te­taan.

Koh­ti tai­vaan rie­mua

”Kat­so, mi­nä­luon uu­den tai­vaan ja uu­den maan. Men­nei­tä ei enää muis­tel­la, ne ei­vät nou­se mie­leen. Ei, vaan te saat­te iloi­ta ja rie­mui­ta ai­na ja ikui­ses­ti sii­tä, mitä minä luon. Kat­so, ilon kau­pun­gik­si minä luon Je­ru­sa­le­min, teen rie­muit­se­vak­si sen kan­san. Ja minä rie­muit­sen Je­ru­sa­le­mis­ta, iloit­sen kan­sas­ta­ni. Ei siel­lä enää kuu­lu it­kun ään­tä, ei va­li­tus­ta.” (Jes. 65:17–19.)

Suo­ri­tuk­set ei­vät tuo us­koa

Jee­suk­sen tuh­laa­ja­poi­ka­ver­taus päät­tyy ti­lan­tee­seen, jos­sa oma­van­hurs­kau­den pel­lol­ta työs­ken­te­le­mäs­tä ko­tiin saa­pu­va van­hem­pi veli pur­kaa isäl­leen suut­tu­mus­taan.

Ope­ta lap­se­si tur­vau­tu­maan Ju­ma­laan

Mitä minä tein vää­rin? Olin­ko lii­an an­ka­ra vai lii­an sal­li­va? Oli­ko ko­tim­me hen­ki oi­kea? Osa­sin­ko an­taa hy­vän esi­mer­kin us­ko­vai­sen elä­mäs­tä? Näin miet­ti­vät äi­ti ja isä, kun lap­si on il­moit­ta­nut, et­tei jak­sa enää us­koa ja elää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan mat­ka­saa­tos­sa.