Ul­la Ha­lo­nen

"Her­ra, kuin­ka kau­an? Olet­ko unoh­ta­nut mi­nut iäk­si? Kuin­ka kau­an pei­tät mi­nul­ta kas­vo­si?" (Ps. 13:2.)

Nämä Daa­vi­din sa­nat ovat ol­leet vii­me ai­koi­na lä­hel­lä sy­dän­tä­ni. Ne nou­se­vat aja­tuk­sii­ni ja ru­kouk­sii­ni ja muu­ta­man ker­ran olen sa­no­nut ne ihan ää­neen­kin lä­hei­sil­le. Tun­nis­tan eten­kin psal­min alus­sa ole­van ky­sy­myk­sen: "Kuin­ka kau­an?"

Olen ru­koil­lut pal­jon. En lak­kaa­mat­ta, ku­ten Raa­ma­tus­sa ke­ho­te­taan, mut­ta tois­tu­vas­ti joka ta­pauk­ses­sa. Ru­kouk­se­ni on har­voin ak­tii­vis­ta. Enem­män se on sel­lais­ta huo­kai­lua si­sim­mäs­sä­ni, jon­ka tie­dän yh­tä lail­la tu­le­van kuul­luk­si. Olen vie­nyt Tai­vaan Isäl­le it­se­ni ja lä­heis­te­ni puo­les­ta asi­oi­ta, jot­ka pai­na­vat ja ku­lut­ta­vat. Eni­ten olen ru­koil­lut lä­heis­te­ni puo­les­ta, et­tä asi­at sel­kiy­tyi­si­vät ja et­tä ym­pä­ril­lä ole­vat ih­mi­set jak­sai­si­vat.

Toi­nen pit­kä­ai­kai­nen ru­kouk­se­ni on liit­ty­nyt it­see­ni ja työ­u­raa­ni – toi­vee­seen toi­sen­lai­ses­ta työs­tä, joka vas­tai­si laa­jem­min osaa­mis­ta­ni ja vah­vuuk­si­a­ni. Työs­tä, jota voi­sin teh­dä ilol­la ja le­vol­li­sem­mal­la mie­lel­lä.

Kaik­kiin ru­kouk­sii­ni ei ole kuu­lu­nut vas­taus­ta. Joi­den­kin koh­dal­la on tun­tu­nut kuin Ju­ma­la vas­tai­si vain hil­jai­suu­del­la, jota en osaa tul­ki­ta. Vä­lil­lä tun­tuu, et­tä Ju­ma­la vai­ke­nee ”kään­tä­en pois kas­von­sa”. On­ko ru­kouk­se­ni siis tur­haa? Ju­ma­la­han tie­tää joka ta­pauk­ses­sa, mitä tar­vit­sen.

Olen myös ky­sy­nyt it­sel­tä­ni: olen­ko lii­an hä­täi­nen? Olen kuin kär­si­mä­tön lap­si, joka ei mal­ta odot­taa vuo­ro­aan ei­kä näe mui­den se­län ta­kaa, et­tä oma vuo­ro on tu­los­sa. En­hän ole edes pit­kään ru­koil­lut vaik­ka­pa toi­sen­lai­sen työn puo­les­ta. Vuo­si tai muu­ta­ma on ly­hyt ai­ka – eten­kin Ju­ma­lan suun­ni­tel­mis­sa.

Tie­dän, et­tä Ju­ma­la kut­suu myös luot­ta­muk­seen ja sel­lai­seen mie­len­ti­laan, jos­sa ru­kous ei ole enää vain pu­het­ta, vaan myös kuun­te­lua ja tyy­ty­mis­tä sii­hen mitä jo on. Luul­ta­vas­ti Hän täl­lä­kin het­kel­lä val­mis­te­lee jo­tain, jota en vie­lä näe. Hän tie­tää joka ta­pauk­ses­sa pal­jon enem­män kuin minä.

Olen ru­koil­lut, et­tä Tai­vaan Isä vas­tai­si edes jo­ten­kin mi­nul­le – vaik­ka­pa rau­hal­la sy­dä­meen. Sel­lai­sel­la, joka aut­tai­si luot­ta­maan ja jak­sa­maan odot­taa. Ke­sä­lo­mal­la sain vä­lil­lä kiin­ni tuos­ta le­vol­li­suu­des­ta. Oli hyvä ol­la. Se tun­tui vas­tauk­sel­ta, vaik­ka ei ol­lut vie­lä se ru­koi­le­ma­ni vas­taus.

Olen myös miet­ti­nyt, mil­lai­sia ru­kou­sai­hei­ta voi sa­noa ää­neen? Saa­ko yh­tä ai­kaa ol­la kii­tol­li­nen ja tyy­ty­mä­tön? Saa­ko ru­koil­la muu­ta, vaik­ka oli­si jo ”ruo­ka ja vaat­teet”.

Mi­nul­la on ter­veyt­tä ja tois­tai­sek­si työ­paik­ka ja työ, joka on mo­nel­la ta­val­la mer­ki­tyk­sel­lis­tä ja jos­sa on pal­jon hy­vää. Sil­ti sy­dä­mes­sä­ni on tun­ne, et­ten ole teh­tä­väs­sä, joka oi­ke­as­ti tu­ki­si hy­vin­voin­ti­a­ni ja jak­sa­mis­ta­ni.

Daa­vid jat­kaa ru­kous­taan näin: "Minä luo­tan si­nun ar­moo­si, saan iloi­ta si­nun avus­ta­si. Minä lau­lan kii­tos­ta Her­ral­le, hän pi­tää mi­nus­ta huo­len." (Ps. 13:6.)

Eh­kä juu­ri täs­sä on Daa­vi­din vii­saus ja esi­merk­ki meil­le. Ju­ma­lan edes­sä saa ky­syä ja huo­kail­la. Luo­tan sii­hen, et­tä Ju­ma­lan edes­sä ei tar­vit­se ol­la vah­va tai luot­ta­vai­nen. Voi ol­la vä­sy­nyt ja epä­var­ma, sel­lai­nen, joka ei vält­tä­mät­tä jak­sa enää it­se kan­taa toi­voa. Ja sil­ti voi sa­noa: "Minä luo­tan si­nun ar­moo­si."

Psal­mien sa­nat ovat meil­le muis­tu­tus sii­tä, et­tä kaik­ki asi­at ja tun­teet saa­vat tul­la Ju­ma­lan eteen. Myös epäi­ly, kipu ja ky­sy­mys: "Kuin­ka kau­an?"

Ru­kous on jos­kus odo­tus­ta, joka ve­nyy, mut­ta sen kes­kel­lä­kin Ju­ma­la pi­tää huo­len.