Mitä si­nul­le kuu­luu? Ai, mi­nä­kin olen ol­lut vä­sy­nyt.

Vai­kut­taa sil­tä, et­tä ai­ka moni kamp­pai­lee sa­man asi­an kans­sa. On nii­tä, jot­ka ei­vät eh­di nuk­kua riit­tä­väs­ti, ja on nii­tä, jot­ka nuk­ku­vat tar­peek­si ja ovat sil­ti vä­sy­nei­tä. Vä­sy­mys ei ole ai­na pel­käs­tään unen­puu­tet­ta, vaan ko­ko­nais­val­tais­ta uu­pu­mus­ta. Jos­kus uni vain peit­tää het­kek­si sen kai­ken, mikä miel­tä pai­naa. Yl­lät­tä­vän usein vä­sy­myk­sel­le tai uu­pu­muk­sel­le ei tun­nu ole­van kun­nol­lis­ta se­li­tys­tä­kään. Olen poh­ti­nut, mik­si niin moni tun­tuu ole­van vä­sy­nyt, lä­hel­lä sitä tai toi­pu­mas­sa sii­tä. Mikä kaik­ki mei­tä oi­ke­as­taan vä­syt­tää?

Saa­tam­me aja­tel­la uu­pu­muk­ses­ta ja stres­sis­tä edel­leen ko­vin ka­pe­as­ti: ne seu­raa­vat sii­tä, et­tä on lii­kaa töi­tä, ja läh­te­vät pois sil­lä, et­tä te­kee vä­hem­män töi­tä. Työ­e­lä­män ki­ris­ty­vis­tä vaa­ti­muk­sis­ta pu­hu­taan pal­jon – ei­kä syyt­tä. Kun kuun­te­len ih­mi­siä, huo­maan kui­ten­kin, et­tä uu­vut­ta­vaa ei ole pel­käs­tään tai ol­len­kaan työ, vaan koko elä­mä. Vä­sy­myk­ses­tä on tul­lut hil­jai­nen kan­san­sai­raus. Ylen te­ke­män ky­se­lyn mu­kaan yli puo­let suo­ma­lai­sis­ta ko­kee ar­jen uu­vut­ta­va­na – eri­tyi­ses­ti ne, joi­den elä­män­vai­hee­seen osuu yh­tä ai­kaa työ, per­he, vel­vol­li­suu­det ja odo­tuk­set.

Eräs lu­en­noit­si­ja ker­ran to­te­si, et­tä eläm­me kaik­ki kes­ki­a­jan nä­kö­kul­mas­ta ylä­luok­kais­ta elä­mää lu­kui­si­ne mu­ka­vuuk­si­neen – mut­ta il­man pal­ve­li­joi­ta. Mi­nus­ta se ku­vaa hy­vin sitä, et­tä meil­lä saat­taa ol­la ajal­lis­ta re­surs­sia ja mah­dol­li­suuk­sia pal­jon, mut­ta useim­mat meis­tä jou­tu­vat myös sel­vi­ä­mään ar­jes­ta niin, et­tä toi­mi­vat it­se kai­kis­sa mah­dol­li­sis­sa roo­leis­sa: puo­li­soi­na, van­hem­pi­na, työn­te­ki­jöi­nä, koor­di­naat­to­rei­na, ta­lon­mie­hi­nä, sii­voo­ji­na, puu­tar­hu­rei­na, psy­ko­lo­gei­na, kok­kei­na, kor­jaa­ji­na ja niin edel­leen.

Var­mas­ti yk­si kuor­mit­ta­va te­ki­jä on yk­sin­ker­tai­ses­ti asi­oi­den pal­jous. Lap­si­per­hei­den osal­ta ym­mär­rän vä­sy­myk­sen tosi hy­vin: on tu­li­joi­ta ja me­ni­jöi­tä, har­ras­tuk­sia ja kus­kauk­sia, ka­ve­ri­synt­tä­rei­tä, kas­va­tus­kes­kus­te­lui­ta, Wil­ma-vies­te­jä ja neu­ro­lo­gi­sia eri­tyis­piir­tei­tä vain muu­ta­mia asi­oi­ta mai­ni­tak­se­ni. Pal­jon asi­oi­ta, joi­ta mei­dän lap­suu­des­sam­me ei edes ol­lut tai jot­ka ei­vät kuor­mit­ta­neet van­hem­pi­am­me sa­mal­la ta­val­la – hoi­dim­me ne it­se­näi­ses­ti tai sa­tun­nai­sin rep­pu­vih­ko­vies­tein. Myös ko­toa läh­te­neet lap­set saat­ta­vat tar­vi­ta tu­kea eri­tyi­sel­lä ta­val­la. Maa­il­ma on muut­tu­nut.

On sel­vää, et­tä ny­kyih­mi­sen vas­taa­not­ta­mien är­syk­kei­den mää­rä ko­et­te­lee mo­nen sie­to­ky­kyä. Erään ar­vi­on mu­kaan 1980-lu­vul­la ih­mi­sen ar­vi­oi­tiin al­tis­tu­van päi­vän ai­ka­na in­for­maa­ti­ol­le noin 40 sa­no­ma­leh­den ver­ran. Lu­vun ar­vel­laan nous­seen 30–40-ker­tai­ses­ti 2020-lu­vul­la. Li­säk­si ole­tus sii­tä, et­tä pi­tää ol­la jat­ku­vas­ti ta­voi­tet­ta­vis­sa, työn ja va­paa-ajan se­koit­tu­mi­nen ja mo­nen asi­an te­ke­mi­nen yh­tä ai­kaa ovat ta­val­li­sia il­mi­öi­tä. Tämä kaik­ki hei­ken­tää ai­vo­jen ky­kyä kä­si­tel­lä tie­toa, min­kä seu­rauk­se­na työn su­ju­vuus ja te­hok­kuus kär­si­vät ja tark­kaa­vai­suus sekä kes­kit­ty­mis­ky­ky heik­ke­ne­vät. So­si­aa­li­nen me­dia ruok­kii jat­ku­vaa ver­tai­lua ja riit­tä­mät­tö­myy­den tun­net­ta, mikä en­ti­ses­tään li­sää hen­kis­tä kuor­mi­tus­ta. Mo­net ovat ko­ke­neet tar­peel­li­sek­si vä­hen­tää pu­he­li­men käyt­töä sekä some-ka­na­vien ja uu­tis­ten seu­raa­mis­ta.

Syi­tä ja rat­kai­su­ja vä­sy­myk­seen voi ha­kea ja tar­jo­taan eri­lai­sis­ta kou­lu­kun­nis­ta. Toi­set ko­ros­ta­vat enem­män hen­kis­tä puol­ta ja toi­set se­lit­tä­vät asi­aa fy­si­o­lo­gi­sil­la te­ki­jöil­lä: lii­an vä­häi­sel­lä lii­kun­nal­la tai vää­rän­lai­sel­la ra­vit­se­muk­sel­la tai vaik­ka­pa d-vi­ta­mii­nin puut­teel­la. Minä ja mo­net muut tai­dam­me kuu­lua jouk­koon, joka ajat­te­lee ih­mi­sen ole­van niin mo­ni­mut­kai­nen ko­ko­nai­suus, et­tei yk­sit­täis­tä se­lit­tä­vää syy­tä vält­tä­mät­tä löy­dy. Sil­ti yk­sit­täi­siin rat­kai­su­eh­do­tuk­siin on mu­ka­va ja usein kan­na­tet­ta­vaa­kin tart­tua.

It­se poh­din, voi­si­ko ”muo­di­kas” fer­ri­tii­nin puu­te ol­la vä­sy­myk­se­ni syy, jo­ten tein mar­ke­tin pi­ka­tes­tin. Oi­kea ve­ri­koe vah­vis­ti yl­lät­tä­vän tu­lok­sen: ta­ka­vuo­sien vah­vois­ta rau­ta-ar­vois­ta huo­li­mat­ta fer­ri­tii­ni­ta­so­ni oli­vat lä­hes ole­mat­to­mat. Pe­reh­dyin ai­hee­seen ja hoi­din asi­aa. Tä­hän­kin muu­ten löy­tyy val­ta­vas­ti eri­lai­sia oh­jei­ta ja neu­vo­ja sii­tä, mi­ten tu­li­si toi­mia tai mitä ei kan­nat­tai­si teh­dä. En mi­ten­kään pys­ty­nyt en­kä jak­sa­nut pe­reh­tyä asi­aan riit­tä­väs­ti, jo­ten va­lit­sin hoi­to­kei­no­ni epäi­le­mät­tä ke­vy­eh­köin pe­rus­tein. Niin tai näin, fyy­si­sen vä­sy­myk­se­ni vä­he­ni mer­kit­tä­väs­ti hoi­don avul­la.

Uu­pu­mi­sen ja vä­sy­myk­sen syi­tä kan­nat­taa et­siä ja hoi­taa, mut­ta sii­tä­kin saat­taa tul­la uu­si suo­ri­tet­ta­va asia. Sen si­jaan, et­tä ky­syi­sim­me, mitä voi­sim­me vie­lä teh­dä, luul­ta­vas­ti oli­si hyö­dyl­li­sem­pää ky­syä, mitä voi­sim­me jät­tää te­ke­mät­tä. Elä­mä ei ole kil­pai­lu. Ei­kä ku­kaan muis­ta kuo­le­mam­me jäl­keen mei­tä sii­tä, et­tä jak­soim­me teh­dä vä­ki­sin. Mut­ta eh­kä joku muis­taa, et­tä olim­me läs­nä. Ku­kaan ei tie­tääk­se­ni ole ka­tu­nut van­hoil­la päi­vil­lään sitä, et­tä oli­si teh­nyt lii­an vä­hän.

Eh­kä mei­dän ei pi­täi­si ky­syä vain sitä, mikä mei­tä vä­syt­tää, vaan myös sitä, mikä an­taa meil­le le­poa.

Maa­il­maa luo­des­saan Ju­ma­la le­pä­si seit­se­män­te­nä päi­vä­nä ja tar­koit­ti sen myös ih­mi­sel­le le­vok­si. Täs­tä huo­li­mat­ta le­po­päi­väl­le ker­tyy mi­nul­le ja mo­nel­le muul­le yl­lät­tä­vän pal­jon oh­jel­maa: juh­lia, per­he- ja su­ku­ta­paa­mi­sia, reis­su­ja, lii­kun­taa ja har­ras­tuk­sia. Voi ol­la, et­tä vii­kon­lo­pun kii­re on le­poa ar­jen kii­rees­tä, mut­ta yhä use­am­min oli­si syy­tä py­hit­tää le­po­päi­vä vain le­vol­le – siis te­ke­mät­tö­myy­del­le. Kaik­ki me­ne­mi­nen voi myös es­tää tai vä­hen­tää py­hä­päi­vän tär­kein­tä asi­aa, eli py­säh­ty­mis­tä Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le.

Sain muu­ta­ma vuo­si sit­ten lah­jak­si äly­sor­muk­sen, joka mit­ta­si ak­tii­vi­suut­ta­ni ja pa­lau­tu­mis­ta­ni vuo­ro­kau­den ym­pä­ri tä­män da­tan­ke­ruu­a­jan tyy­liä hy­vin ku­vas­ta­en. Kävi il­mi, et­tä pa­lau­tu­mi­se­ni ei ol­lut ol­len­kaan riit­tä­vää. Yö­u­nien li­säk­si kel­lo tun­nis­ti vii­kon ai­ka­na le­vok­si vain seu­rois­sa is­tu­ma­ni ajan. Siel­lä syk­kee­ni ta­soit­tui ja mie­le­ni rau­hoit­tui. Jee­suk­sen lu­paus le­vos­ta (Matt. 11:28) hä­nen luo­naan pi­tää siis paik­kan­sa myös ajal­li­ses­sa mie­les­sä.