JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kissakoira

26.6.2023 12.00

Juttua muokattu:

26.6. 13:57
2023062613572920230626120000

Kuva Ulla Haloselta

Kuva Ulla Haloselta

Mo­nis­sa per­heis­sä käy­dään jos­sa­kin vai­hees­sa kes­kus­te­lua lem­mi­kin hank­ki­mi­ses­ta. Kä­si­tyk­se­ni mu­kaan tyy­pil­li­sin ky­sy­mys on se, voi­daan­ko meil­le ot­taa koi­ra. Koi­ran ohel­la kis­sa, kani tai mar­su tai­ta­vat ol­la ylei­sim­piä ko­tie­läi­miä.

Lem­mi­kin pi­tä­mi­ses­tä on mo­nen­lais­ta hyö­tyä. Se kas­vat­taa muun mu­as­sa pit­kä­jän­tei­syyt­tä ja vas­tuun­tun­toa. To­sin mo­nil­la van­hem­mil­la on myös ko­ke­muk­sia lem­mik­kien jää­mi­ses­tä lo­pul­ta hei­dän it­sen­sä hoi­det­ta­vak­si in­nok­kai­den las­ten lu­ku­mää­räs­tä riip­pu­mat­ta. Näin tai­si käy­dä ai­koi­naan myös omal­le äi­dil­le­ni. Täs­tä huo­li­mat­ta olen mo­nes­ti aja­tel­lut jäl­keen­päin, et­tä oli suur­ta vii­saut­ta hank­kia per­hee­seem­me koi­ran­pen­tu isän kuo­le­man jäl­keen. Hen­kis­tä tu­kea meil­le lap­sil­le ei tuo­hon ai­kaan jär­jes­tet­ty, mut­ta koi­ran­pen­tu toi iloa ja rie­mua su­run kes­kel­le.

Kes­kus­te­lu lem­mi­kin hank­ki­mi­ses­ta kuu­men­tui omas­sa­kin per­hees­säm­me, kun muu­tim­me oma­ko­ti­ta­loon. Ää­net ja­kaan­tui­vat sel­ke­äs­ti mi­nun ja kol­men lap­sem­me ”kyl­lä” vas­taan puo­li­so­ni eh­do­ton ”ei”. Olim­me pat­ti­ti­lan­tees­sa, kos­ka puo­li­sol­la oli per­heen (toi­se­na) pää­nä veto-oi­keus asi­as­sa. Minä puo­les­ta­ni käy­tin omaa pää­tän­tä­val­taa­ni, kun il­moi­tin, et­tä ha­em­me erään puo­li­vuo­ti­aan kis­san­pen­nun meil­le ”työn­te­ki­jäk­si” – maa­seu­tu­mai­sel­la alu­eel­la kun asum­me. Li­säk­si ajat­te­lin, et­tä kou­lu­lais­ten on mu­ka­va tul­la ko­tiin, kun ko­to­na on edes kis­sa odot­ta­mas­sa. Kis­san ka­to­a­mi­nen vuo­den jäl­keen ai­heut­ti­kin su­rua.

Kes­kus­te­lu uu­des­ta lem­mi­kis­tä käyn­nis­tyi uu­del­leen. Sain työ­ka­ve­ril­ta­ni ide­an an­taa koti opas­koi­ra­pen­nul­le. Kos­ka pen­nul­la oli erä­päi­vä tul­les­saan tie­dos­sa, saim­me puo­li­sol­ta­ni lu­van ha­kea pen­tu meil­le lai­naan. Mus­ta ”lab­bis­pen­tu” oli iha­na mut­ta myös ta­vat­to­man vil­kas. Em­me saa­neet sen ener­gi­aa lop­pu­maan. Sil­män vält­tä­es­sä pen­tu söi muun mu­as­sa ken­kiä ja kuu­lok­kei­ta. Li­säk­si koi­ra al­koi ly­hyi­nä­kin het­ki­nä yk­si­nään ol­les­saan jyr­si­mään lis­to­ja ja sei­niä. Vii­mei­nen niit­ti tai­si ol­la puu­por­tai­den pu­res­ke­lu. Saim­me kou­lut­ta­jal­ta neu­vo­ja, mut­ta ti­lan ra­jaa­mi­set, ak­ti­vi­tee­tit ja yn­nä muut oh­jeet ei­vät aut­ta­neet asi­aan. Hän to­te­si­kin, et­tä olim­me saa­neet yli­vilk­kaan yk­si­lön. Luo­vuim­me pen­nus­ta en­nen kuin vuo­si tuli täy­teen. Se oli ku­lut­ta­nut ener­gi­aam­me enem­män kuin yh­den­kään lap­sem­me en­sim­mäi­nen vuo­si.

Toi­ve lem­mi­kis­tä ei kui­ten­kaan hii­pu­nut. Ase­tel­ma oli edel­leen sama. Täl­lä ker­taa ys­tä­vil­lem­me oli tu­los­sa kis­san­pen­tu­ja. Ja­oim­me ku­via pen­nuis­ta per­heen What­sApp-ryh­mäs­sä ja kes­kus­te­lim­me, mikä niis­tä oli­si mei­dän ja mikä sen nimi oli­si. Hie­man yl­lät­tä­en saim­me lu­van ot­taa Sa­min meil­le.

Kol­mas ker­ta to­den sa­noi. Sami on ihan pa­ras lem­mik­ki – kis­san ja koi­ran se­koi­tus. Sami näyt­tää ereh­dyt­tä­väs­ti kis­sal­ta, mut­ta sil­lä on koi­ran el­kei­tä. Sami tu­lee vas­taan kuin koi­ra, seu­raa ul­ko­na mu­ka­na ja tyk­kää ma­han rap­su­tuk­ses­ta. Se on hil­jai­nen ei­kä yleen­sä hypi pöy­däl­le.

Lap­se­na mi­nus­ta oli jos­kus no­loa, kun äi­ti pu­hui koi­ral­lem­me kuin pie­nil­le lap­sil­le – tie­tyl­lä nuo­til­la. Ko­tim­me ol­les­sa usein jo ai­ka hil­jai­nen, jut­te­len usein Sa­mil­le ja olen kii­tol­li­nen sii­tä. Jos en ole vä­hään ai­kaan sitä näh­nyt, saa­tan ky­syä sil­tä, et­tä ”mis­sä mei­dän kis­sa­koi­ra on ol­lut”. Ää­nen­sä­vyn voit­te it­se pää­tel­lä.

UllaHalonen
Olen nelikymppinen äiti, puoliso, muistisairauksiin ja omaishoitoon erikoistunut tutkija ja yrittäjä, opiskelija ja liikkuja Jyväskylän Puuppolasta. Olen myös kissanomistaja, laulaja ja käsillä tekijä. Innostun uudesta, mutta toisen samanlaisen sukan neulominen on jo työlästä. Olen entinen ylisuorittaja, mutta nykyinen hidastaja, joka on herkistynyt elämän tärkeille asioille. Moninaisuus ja erilaisuus näkyvät myös kirjoituksissani. Kerrothan, jos koskettaa: ulla.m.halonen@gmail.com
18.4.2024

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Ps. 23:4

Viikon kysymys