JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

"Mitä sinä teet seuraavaksi elämässä?"

19.2.2023 6.00

Juttua muokattu:

16.2. 12:09
2023021612091420230219060000

Ul­la Ha­lo­nen

Par­hail­laan moni nuo­ri ja van­hem­pi­kin miet­tii, mi­hin kou­luun ha­ki­si ja mil­lä pe­rus­teel­la. Va­lin­to­jen te­ke­mi­nen voi ol­la epä­var­maa ja vai­ke­aa.

Edel­lä mai­ni­tuis­ta asi­ois­ta on kes­kus­tel­tu myös meil­lä. Me van­hem­mat olem­me yrit­tä­neet roh­kais­ta ja kan­nus­taa nuor­ta poh­ti­mal­la asi­aa yh­des­sä. Ei ne mei­dän omat nuo­ruu­den va­lin­tam­me­kaan ihan jär­ke­vil­tä kuu­los­ta­neet näin ai­kui­sen sil­min kat­sot­tu­na – em­me­kä to­sin vie­lä it­se­kään tie­dä, mitä meis­tä tu­lee iso­na.

Mi­nul­la ei ol­lut en­nen lu­ki­o­ta ei­kä lu­ki­on jäl­keen­kään min­kään­lais­ta aa­vis­tus­ta, mitä ha­lu­ai­sin opis­kel­la. Kih­lat­tu­ni oli saa­nut hy­vil­lä pu­he­lah­joil­laan opis­ke­lu­pai­kan Kuo­pi­os­ta. Ajat­te­lin, et­tä jon­ne­kin siel­lä paik­ka­kun­nal­la pi­täi­si mi­nun­kin pyr­kiä. Hain am­mat­ti­kor­ke­a­kou­luun, mut­ta en kos­kaan men­nyt edes pää­sy­ko­kei­siin. Ei vis­siin ol­lut ”mun jut­tu”. Eh­kä ajat­te­lin ja toi­voin, et­tä haa­vee­ni äi­tiy­des­tä to­teu­tui­si. Me­nin lo­pul­ta am­mat­ti­kou­luun. Har­mit­ti, kun joku lä­hi­ai­kui­nen sa­noi, et­tä ”oli­si si­nus­ta muu­al­le­kin ol­lut”. Ym­mär­rän jäl­keen­päin, et­tä hän tar­koit­ti sen kan­nus­ta­vak­si, mut­ta tuol­la het­kel­lä se tun­tui lan­nis­ta­val­ta.

Am­mat­ti­kou­lu oli yli­op­pi­laal­le kak­si­vuo­ti­nen. Kol­mas lap­sem­me syn­tyi kol­men vuo­den jäl­keen, hie­man en­nen val­mis­tu­mis­ta­ni. Ly­hyt am­ma­til­li­nen kou­lu tun­tui oi­ke­al­ta va­lin­nal­ta. Alan töis­sä en ole kos­kaan ol­lut. Opi­tuis­ta tai­dois­ta on ol­lut kui­ten­kin val­ta­vas­ti hyö­tyä elä­mäs­sä­ni. Nel­jäs lap­si syn­tyi vuo­si kou­lun jäl­keen. Mi­nus­ta oli tul­lut äi­ti, mut­ta mi­nun tai mei­dän ja Tai­vaan Isän suun­ni­tel­mat per­heen koos­ta poik­ke­si­vat toi­sis­taan. Tun­tui, et­tä elä­mäl­tä ka­to­si suun­ta.

Sii­hen ai­kaan ha­ku­pa­pe­rit oli­vat vie­lä pa­pe­ria ja ha­kuop­paat tii­lis­ki­ven pak­sui­sia opuk­sia. Luin op­pai­ta, mut­ta mi­kään ala ei tun­tu­nut edel­leen­kään omal­ta. Puo­li­so­ni näki ah­dis­tuk­se­ni. Se­lail­tu­aan het­ken opas­ta, hän sa­noi, täs­sä se on, si­nun ala­si. Ku­vaus oli mie­len­kiin­toi­nen, mut­ta epäi­lin: ei­hän mi­nun pa­pe­ri­ni ei­kä sen puo­leen älyk­kyy­te­ni­kään rii­tä yli­o­pis­toon. Mie­he­ni kui­ten­kin kan­nus­ti, et­tä kyl­lä siel­tä yli­o­pis­tos­ta ulos pää­see, jos pää­see en­sin si­säl­le.

Han­kin pää­sy­ko­e­kir­jan. Pari kuu­kaut­ta meni niin, et­tä lai­toin lap­set nuk­ku­maan ja aloin lu­kea. Osa­sin kir­jan käy­tän­nös­sä ul­koa, kos­ka tie­sin, et­tä mi­nun oli pääs­tä­vä si­sään pää­sy­ko­kei­den kaut­ta. Ke­säl­lä, kun tu­lim­me su­vi­seu­rois­ta, pak­su kir­je­kuo­ri odot­ti pos­ti­laa­ti­kos­sa. Sil­loin purs­kah­din it­kuun ilos­ta. Ei jää­nyt rima hei­lu­maan. Ah­ke­ral­la työl­lä pää­sin ajal­laan kou­lus­ta myös ulos.

En ol­lut aja­tel­lut jat­kaa opin­to­ja tuon kou­lun jäl­keen, mut­ta niin vain on käy­nyt. Olen­han nyt­kin opis­ke­li­ja, kah­des­sa­kin kou­lus­sa. Ja voi, mi­ten pal­jon olen­kaan aja­tel­lut, et­tä Tai­vaan Isä on tien­nyt pal­jon mi­nua pa­rem­min syyt, mik­si juu­ri täs­sä koh­das­sa elä­mää mi­nun on hyvä ol­lut ol­la opis­ke­li­ja.

En to­sin ole edel­leen­kään var­ma, mikä mi­nus­ta tu­lee iso­na. Olen­kin al­ka­nut aja­tel­la, et­tä van­ha ky­sy­mys sii­tä, "mikä si­nus­ta tu­lee iso­na", pi­täi­si unoh­taa ko­ko­naan. Sen si­jaan voi­sim­me ky­syä nuo­ril­ta tai toi­sil­tam­me: ”Mitä sinä teet seu­raa­vak­si elä­mäs­sä?” Ky­sy­mys an­taa ti­laa myös niil­le, jot­ka ei­vät syys­tä tai toi­ses­ta voi opis­kel­la tai teh­dä töi­tä.

Tah­toi­sin pu­hu­tel­la nuor­ta it­se­ä­ni ja kaik­kia tä­män päi­vän nuo­ria lem­pe­äs­ti ja kan­nus­ta­vas­ti. Tah­toi­sin roh­kais­ta luot­ta­maan Ju­ma­laan ja ker­toa, et­tä asi­at jär­jes­ty­vät. Ih­mi­nen sää­tää ja suun­nit­te­lee, Ju­ma­la päät­tää ja oh­jai­lee. As­kel ja työ- ja kou­lu­paik­ka ker­ral­laan. Pää­tä teh­dä jo­tain jol­la­kin pe­rus­teel­la. Täs­sä het­kes­sä se riit­tää.

UllaHalonen
Olen nelikymppinen äiti, puoliso, muistisairauksiin ja omaishoitoon erikoistunut tutkija ja yrittäjä, opiskelija ja liikkuja Jyväskylän Puuppolasta. Olen myös kissanomistaja, laulaja ja käsillä tekijä. Innostun uudesta, mutta toisen samanlaisen sukan neulominen on jo työlästä. Olen entinen ylisuorittaja, mutta nykyinen hidastaja, joka on herkistynyt elämän tärkeille asioille. Moninaisuus ja erilaisuus näkyvät myös kirjoituksissani. Kerrothan, jos koskettaa: ulla.m.halonen@gmail.com
18.4.2024

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Ps. 23:4

Viikon kysymys