Teks­ti: Ni­mi­merk­ki

Su­vi­seu­rat ovat al­ka­neet. Mo­nel­le ne ovat kuin esi­ma­kua tai­vaas­ta maan pääl­lä. Su­vi­seu­rat ovat myös kult­tuu­ria, jo­hon kas­ve­taan. Mil­lais­ta kult­tuu­ria olem­me ra­ken­ta­mas­sa? Mil­lais­ta ha­lu­ai­sim­me ra­ken­taa kaik­kien par­haak­si?

Su­vi­seu­ro­jen al­la on me­di­as­sa ol­lut us­ko­vais­ten ar­vos­te­lua. Usein mei­tä syy­te­tään it­sem­me aset­ta­mi­ses­ta tois­ta pa­rem­paan ase­maan. Täl­lai­nen aset­te­lu tun­tuu ke­nes­tä ta­han­sa pa­hal­ta. On hyvä poh­tia, on­ko pa­lau­te ai­heel­lis­ta. Suh­tau­dun­ko lä­him­mäi­sii­ni ta­sa­ver­tai­si­na vai ase­tan­ko it­se­ni tois­ten ylä­puo­lel­le?

Jo­no­tan lap­se­ni kans­sa vä­li­pa­laa iso­jen seu­ro­jen kah­vi­pis­teel­lä. Lap­si sa­noo anel­len pai­nok­kaas­ti "Äi­i­tii! Läh­de­tään pois!" Ti­lan­ne on al­ka­nut men­nä kiu­sal­li­sek­si, mi­nun­kin te­kee mie­li ka­do­ta. Vaik­ka ha­lu­sin seu­roi­hin ja ha­lu­an, et­tä lap­se­ni­kin ko­kee ne pai­kak­si, jon­ne on mu­ka­va tul­la.

Lap­si ha­lu­aa pois, kun jäl­leen ker­ran hä­nen hiuk­si­aan hy­pis­tel­lään ja ky­sel­lään, mis­tä hän on tul­lut, kun hä­nel­lä on täl­lai­set.

Tie­dän, et­tä seu­raa­vak­si al­ka­vat ky­sy­myk­set mi­nun ta­ri­nas­ta­ni. Mis­tä olen adop­toi­nut lap­sen, mis­tä hä­net on tuo­tu.

Ta­ri­na on ihan ta­val­li­nen, ja toi­saal­ta ei kui­ten­kaan. Se on juu­ri sel­lai­nen, jon­ka Ju­ma­la meil­le tar­koit­ti. En ha­lua ker­toa sitä tun­te­mat­to­mil­le. Mut­ta mik­si suo­ma­lais­lap­sen pi­tää kuul­la hä­nen ohit­seen esi­tet­ty­jä ky­sy­myk­siä, mis­tä hän on tul­lut?

Ha­lu­an ol­la Su­vi­seu­rois­sa ku­ten en­nen, mut­ta jo­tain on muut­tu­nut.

Mi­nun ihon­vä­ri­ni on vaa­lea, jos­kaan en ole tyy­pil­li­sen skan­di­naa­vin nä­köi­nen. Saan va­paas­ti kul­kea maa­il­mal­la il­man eri­tyi­sem­pää huo­mi­o­ta. Suo­ma­lai­sek­si mi­nua ei juu­ri mis­sään ole­te­ta, ei­kä mi­nul­le ei esi­te­tä kiu­sal­li­sia ky­sy­myk­siä.

Suo­ma­lais­ten ja us­ko­vais­ten­kin kes­kuu­des­sa tun­nen ajoit­tain ra­sis­min var­jot.

Yhä use­am­min löy­dän it­se­ni puo­lus­ta­mas­ta las­ta­ni, puo­li­so­a­ni, asi­ak­kai­ta­ni, lä­hei­si­ä­ni. Heil­lä­kin on oi­keus ol­la sel­lai­sia kuin ovat. Il­man ih­met­te­lyä, kum­mas­te­lua ja ute­li­ai­ta kom­ment­te­ja, pu­hu­mat­ta­kaan louk­kaa­vis­ta sa­nois­ta.

Sen nä­köi­si­nä, mil­lai­sik­si hei­dät on luo­tu. Pu­hua omaa kiel­tään, elää so­vit­ta­en omaa kult­tuu­ri­aan mei­dän omaam­me. Käy­dä kou­lua ja teh­dä työ­tä, me­nes­tyä ja saa­da osan­sa hy­vin­voin­nis­ta, jon­ka kus­tan­ta­mi­seen it­se­kin osal­lis­tu­vat. Ol­la seu­rois­sa, tu­tus­tua ih­mi­siin, saa­da ky­lä­kut­su­ja.

Lap­si ei usein­kaan tee nu­me­roa sii­tä, min­kä vä­ri­nen toi­nen ih­mi­nen on. Pie­ni lap­si voi kos­ket­taa ja ko­keil­la, on­ko iho tot­ta. Kun asuin yk­sin vaa­le­a­na tum­mien ih­mis­ten kes­kel­lä, lap­sil­le sa­not­tiin, et­tei ihon­vä­riä saa kom­men­toi­da. Ai­kui­set. Mik­si me te­ki­sim­me nu­me­ron?

Ra­sis­mia ei ole vain se, et­tä ar­vot­taa tois­ta ihon­vä­rin tai et­ni­sen taus­tan vuok­si. Olet­ta­mi­nen en­nak­ko­a­sen­tei­den kaut­ta voi­daan myös tul­ki­ta ra­sis­mik­si ja sii­tä on hyvä tul­la tie­toi­sek­si. Jat­ku­va ky­se­ly, olet­ta­mi­nen ja ute­lu voi teh­dä py­sy­viä vai­ku­tuk­sia ih­mi­sen si­sim­pään. Pu­hu­taan toi­seu­den ko­ke­muk­ses­ta. Mik­si yli­pää­tään ol­la me ja muut, em­me­kö voi­si ol­la yh­tä? Tar­vit­sem­me toi­si­am­me.

Mil­lä ta­voin koh­taan lä­him­mäi­se­ni? Ohi­tan­ko? Ute­len­ko muil­ta? Kek­sin­kö it­se ta­ri­nan, jota vä­ri­tän nä­ke­mä­ni pe­rus­teel­la te­ke­mis­tä­ni tul­kin­nois­ta? Ha­lu­an­ko ek­so­ti­soi­da kuu­le­maa­ni ja nä­ke­mää­ni ja ker­toa ta­ri­naa eteen­päin?

Mitä, jos koh­tai­sim­me kaik­ki ta­sa­ver­tai­si­na ih­mi­si­nä? Py­säh­tyi­sim­me rin­nal­le ja ja­kai­sim­me muu­ta­man as­ke­len tois­tem­me mat­kas­sa. Saat­tai­sim­me mo­lem­mat ri­kas­tua ja koh­da­ta vuo­si vuo­del­ta uu­del­leen mer­ki­tyk­sel­li­siä ko­ke­muk­sia ja­ka­en nii­tä kes­ke­näm­me. Ot­tai­sim­me yk­si­näi­sen nä­köi­set mu­kaam­me toi­sis­ta kult­tuu­reis­ta tul­leis­ta, yk­si­ne­lä­vis­tä, les­kis­tä ja eron ko­ke­neis­ta, lap­sis­ta pu­hu­mat­ta­kaan.

Maa­il­ma on kova, mut­ta teh­dään mei­dän jou­kos­tam­me tur­va­paik­ka. Ote­taan lap­set sy­liin, tu­e­taan heik­ko­ja, au­te­taan sor­ret­tu­ja, ku­ten Jee­sus­kin neu­voi esi­mer­kil­lään.

Vii­mei­siä va­rus­tei­ta pa­ka­tes­sa­ni Ke­sä­seu­ra­ra­dio tuo toi­vo­rik­kai­ta su­vi­seu­ra­ter­vei­siä. Tä­nä­kin ke­sä­nä saam­me liit­tyä tä­hän juh­laan, koh­da­ta eri­lai­sia ys­tä­vi­äm­me. Koh­taa­mi­sis­sa on­nis­tu­vaa ja epä­on­nis­tu­vaa roh­kais­koon sa­nat:

Suo ko­vuu­te­ni an­teek­si,
oi ra­kas Jee­suk­se­ni,
ja ar­mol­la­si uu­dek­si
luo kyl­mä sy­dä­me­ni.
Se läm­mi­tä
ja peh­mi­tä,
niin avoin se
taas kai­kil­le
on lä­him­mäi­sil­le­ni.
(VK 431: 5.)