Olen vä­lil­lä poh­ti­nut pel­kää­mis­tä. Mik­si joku pel­kää ja joku toi­nen ei? Mik­si joku te­kee kaik­ken­sa väis­tääk­seen pe­lot­ta­vaa ti­lan­net­ta tai asi­aa, joku toi­nen taas pus­kee suo­raan koh­ti, va­pis­ten tai va­pi­se­mat­ta?

Raa­ma­tus­sa sa­no­taan tois­ta sa­taa ker­taa, et­tä ei tar­vi pe­lä­tä.

Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa useim­mat pel­kää­mät­tö­myys­ke­ho­tuk­set on an­net­tu roh­kai­suk­si so­taan läh­te­vil­le. Her­ra on lu­van­nut so­tia kan­san­sa rin­nal­la. Hän on myös roh­kais­sut suur­ten elä­män­muu­tos­ten edes­sä pel­kää­viä ot­ta­maan roh­ke­as­ti as­ke­lia sii­hen suun­taan, jon­ka hän osoit­taa. Ajat­te­le­pa vaik­ka Ab­ra­ha­mia, jon­ka Ju­ma­la käs­ki läh­teä vain jon­ne­kin paik­kaan, jon­ka hän tu­lee näyt­tä­mään. Ja Ab­ra­ham läh­ti. Ju­ma­la roh­kai­si hän­tä läh­te­mään ja lu­pa­si siu­na­ta hän­tä ja hä­nen jäl­ke­läi­si­ään (1. Moos. 12:1).

Toi­nen mie­lee­ni nou­se­va esi­merk­ki on se, kun Je­re­mi­an piti ryh­tyä pro­fee­tak­si ja saar­na­mie­hek­si. Ju­ma­la lu­pa­si an­taa sa­nat hä­nen suu­hun­sa ja sa­noi: "Älä pel­kää ke­tään, sil­lä minä, Her­ra, olen si­nun kans­sa­si ja suo­je­len si­nua.” (Jer. 1:8–9.) Sa­man tur­val­li­sen lu­pauk­sen al­la saa­vat ol­la vie­lä ny­ky­ään­kin ne vel­jet, jot­ka siu­na­taan sa­nan­pal­ve­li­joik­si. Älä pel­kää, Ju­ma­la kyl­lä an­taa sa­nat suu­hu­si, vaik­ka it­ses­tä­si tun­tui­si sa­mal­ta kuin Je­re­mi­as­ta: "Voi, Her­ra, Ju­ma­la­ni, en minä osaa pu­hua” (Jer. 1:6).

Uu­den tes­ta­men­tin puo­lel­la on mon­ta ker­to­mus­ta sii­tä, kuin­ka ih­mi­set pe­läs­tyi­vät yli­luon­nol­li­sen näyn edes­sä. Ma­ria ja Joo­sef sai­vat mo­lem­mat en­ke­lin vie­raak­seen, ja kum­mal­le­kin en­ke­li sa­noi: ”Älä pel­kää” (Luuk. 1:30; Matt. 1:20). En­sim­mäi­se­nä jou­lu­na en­ke­li sa­noi pai­me­nil­le: ”Äl­kää pe­lät­kö, minä il­moi­tan teil­le ilo­sa­no­man” (Luuk 2:10). Myrs­kys­sä pel­kää­vil­le ope­tus­lap­sil­leen ve­den pääl­lä kä­ve­le­vä Jee­sus sa­noi: ”Äl­kää pe­lät­kö, minä se olen” (Mark. 6:50). Mon­ta ker­taa Jee­sus myös ke­hot­ti py­sy­mään roh­ke­a­na ih­mis­ten edes­sä ja vai­no­jen ja ko­et­te­le­mus­ten vai­va­tes­sa.

Mei­tä on mo­nek­si. Joku pel­kää sai­ras­tu­mis­ta tai ki­pua, toi­nen hä­mä­häk­ke­jä. Joku odot­taa kau­hul­la säh­kö­las­kua, joku muu kam­mo­aa uk­kos­ta.

Minä pel­kään koh­tuut­to­man pal­jon au­ton kyy­dis­sä tal­vel­la. En­nen pel­kä­sin vie­lä enem­män kuin ny­ky­ään. Kun hok­sa­sin, mis­tä pel­ko juon­taa juu­ren­sa, se hel­pot­ti hie­man. Ol­les­sa­ni va­jaat nel­jä vuot­ta van­ha, vas­ta ajo­kor­tin saa­nut äi­ti­ni ajoi tal­vel­la pel­lol­le Aus­tin Ma­xil­la. Sen ver­ran ko­lah­ti, et­tä tuu­li­la­si meni rik­ki, ja tie­ten­kin me mu­ka­na ol­leet lap­set sin­koi­lim­me ta­ka­pen­kil­lä il­man tur­va­vöi­tä sin­ne tän­ne. Ke­tään ei pa­hem­min sat­tu­nut, mut­ta ali­ta­jun­taan jäi pel­ko sii­tä, et­tä liuk­kaal­la ke­lil­lä au­to läh­tee lui­suun ja pää­tyy pel­lol­le tai puu­ta päin. Ter­veel­lä jär­jel­lä aja­tel­tu­na tuo pel­ko on useim­mi­ten tur­ha, mut­ta ei­hän ter­ve jär­ki voi­ta pel­koa.

Toi­nen oi­val­lus, joka hel­pot­ti ‘pel­kää­jän pai­kal­la’ is­tu­mis­ta oli se, kun vuo­sia sit­ten hok­sa­sin, et­tä ho­vi­kus­ki­ni on aja­nut rei­lus­ti yli mil­joo­na ki­lo­met­riä ai­heut­ta­mat­ta it­se yh­tä­kään ko­la­ria. Luot­ta­muk­se­ni hä­nen ajo­tai­toi­hin­sa on luja. Mut­ta ai­na­han siel­tä mut­kan ta­kaa voi tul­la vas­taan joku hol­ti­ton…

Ala­jär­vel­lä oli eräs ny­ky­ter­mein sa­not­tu­na eri­tyi­nen mies, jol­la oli ta­pa­na pol­kea ni­ti­se­väl­lä pyö­räl­lään piip­pu ham­pais­sa sau­hu­ten syr­jä­ky­läl­tä kir­kol­le ja ta­kai­sin. Mat­kan var­rel­la hän usein poik­ke­si ko­tiim­me ja is­tui kei­nu­tuo­lis­sa vin­has­ti kei­ku­tel­len lu­ke­mas­sa isä­ni lää­kä­ri­leh­tiä. Siel­tä hän et­si di­ag­noo­se­ja it­sel­leen ja muil­le. Ker­ran hän hih­kai­si: "Jär­je­tön pel­ko! Mul­la on se!” Hän oli myös tul­lut sii­hen tu­lok­seen, et­tä stres­si on maa­il­man ja koko Ala­jär­ven ylei­sin sai­raus. Hä­nel­lä oli ta­pa­na isä­ni ol­les­sa pai­kal­la ko­men­taa pie­niä: "Lap­set hi­li­aa, lää­kä­ri pu­huu!” Nyt hän­tä ei enää stres­saa ei­kä pe­lo­ta, ei­vät­kä las­ten­kaan ää­net ra­si­ta. Hän on tur­vas­sa tai­vaas­sa.

Lap­set mo­nes­ti pel­kää­vät pi­me­ää. Meil­lä pie­net ovat pe­län­neet myös yk­sin ole­mis­ta, jopa niin, et­tä ei­vät ole ha­lun­neet ol­la yk­sin eri huo­nees­sa kuin muut. Jos­sain vai­hees­sa he kek­si­vät sie­dä­tys­hoi­to­lei­kin. Ku­kin meni vuo­rol­laan vin­tin etei­seen pi­me­ään ko­me­roon yk­si­nään ja toi­set pai­noi­vat oven ul­ko­puo­lel­ta kiin­ni. Kun ko­me­ros­sa ole­vaa al­koi pe­lot­taa, hä­nen piti huu­taa tie­tyl­lä nou­se­val­la ää­nen­sä­vyl­lä: "Pee-lot-taa!” ja sil­loin ovi avat­tiin ja pel­kää­jä pää­si taas va­loon mui­den jouk­koon. Leik­ki kas­vat­ti luot­ta­mus­ta ka­ve­rin apuun ja sii­hen, et­tä pie­nen pe­lon tun­teen kans­sa kyl­lä pär­jää het­ken.

Nyt kun maa­il­man­po­liit­ti­nen ti­lan­ne on epä­va­kaa ja koh­ta­lai­sen lä­hel­lä­kin so­di­taan, hii­pii mo­nes­ti pel­ko mie­leen. Mi­ten mei­dän käy? Tu­lee­ko sota kos­ket­ta­maan mei­tä­kin? Kun Is­ra­e­lin kan­sa oli pää­se­mäi­sil­lään Lu­vat­tuun maa­han, Moo­ses roh­kai­si hei­tä: ”Ol­kaa vah­vo­ja ja roh­kei­ta, äl­kää pe­lät­kö, äl­kää­kä säik­ky­kö noi­ta kan­so­ja, sil­lä Her­ra, tei­dän Ju­ma­lan­ne, kul­kee tei­dän kans­san­ne. Hän ei jätä tei­tä yk­sin ei­kä hyl­kää tei­tä.” (5. Moos. 31:6. ) Ju­ma­lal­ta saa ja kan­nat­taa ru­koil­la var­je­lus­ta ja joh­da­tus­ta myös koko rak­kaal­le isän­maal­le ja sen kan­sal­le.

Mitä ih­mi­sen tar­vit­see pe­lä­tä? Vas­toin­käy­mi­siä? Ki­pua? Su­rua? Suu­ria tun­tei­ta? Tus­kal­lis­ta kuo­le­maa? Kuo­le­maa yli­pää­tään? Jos ve­de­tään mut­kat suo­rik­si, niin ei­kö lop­pu­jen lo­puk­si vain sitä, et­tä huk­kaa kal­leim­pan­sa - sie­lun­sa au­tuu­den? Mitä vä­liä mil­lään muul­la on?

Pel­ko on kui­ten­kin Ju­ma­lan luo­ma osa in­hi­mil­lis­tä tun­ne­kir­joa ja se kuu­luu jo­kai­sen ih­mi­sen elä­mään jos­sain muo­dos­sa ja jos­sain mää­rin. Mo­net pe­lot ovat tar­peel­li­sia, jopa vält­tä­mät­tö­miä, it­se­suo­je­lun ja eloon­jää­mi­sen kan­nal­ta. Eri­lais­ta pel­koa on se, jo­hon Raa­mat­tu ke­hot­taa: pel­kää­mään Ju­ma­laa. "Hyvä on sen osa, joka pel­kää Her­raa ja ra­kas­taa Her­ran käs­ky­jä” (Ps. 112:1). Lut­her se­lit­tää Vä­häs­sä ka­te­kis­muk­ses­sa, et­tä mei­dän tu­lee niin pe­lä­tä ja ra­kas­taa Ju­ma­laa, et­tä em­me tee ta­hal­lam­me syn­tiä. Jee­sus ke­hot­ti pel­kää­mään hän­tä, joka voi sekä sie­lun et­tä ruu­miin hu­kut­taa hel­vet­tiin (Matt. 10:28).

Mi­nul­le on vai­keis­sa ti­lan­teis­sa tuo­nut loh­tua tämä Raa­ma­tun koh­ta: ”Älä pel­kää, minä olen si­nun kans­sa­si! Älä ar­ka­na pä­lyi­le ym­pä­ril­le­si – minä olen si­nun Ju­ma­la­si. Minä vah­vis­tan si­nua, minä au­tan si­nua, minä tuen si­nua va­kaal­la lu­jal­la kä­del­lä­ni.” (Jes. 41:10.)