Vuok­ko Kan­gas

Yh­teen ai­kaan in­nos­tuin vi­ro­lai­sen tai­tei­li­jan, Jüri Mil­der­ber­gin, tai Mil­der­ber­giuk­sen, töis­tä. Ke­sä­lo­ma­mat­kal­ta tart­tui mu­kaan ve­dos ni­mel­tä Hy­väl­lä tuu­lel­la.

Tau­lu on si­kä­li haus­ka, et­tä kat­so­es­saan ku­van esit­tä­mää hui­vi­päis­tä tyt­töä kas­voi­hin ei tule lain­kaan mie­leen, et­tä hän oli­si hy­väl­lä tuu­lel­la, mut­ta kun kat­soo hä­nen hui­ve­jaan, huo­maa, et­tä hyvä on tuu­li, on. Vä­hän sama jut­tu meil­lä suo­ma­lai­sil­la. Olem­me maa­il­man on­nel­li­sin kan­sa. Sen huo­maa eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun kuun­te­lee suo­ma­lais­ta va­li­tus­ta, jo­hon toki it­se­kin osal­lis­tun – sii­nä on ni­mit­täin häm­mäs­tyt­tä­vä sit­keys.

Tätä tau­lua kat­sel­les­sa poh­din usein asi­oi­ta, jot­ka ei­vät mene omas­ta mie­les­tä­ni kaik­kein ihan­teel­li­sim­mal­la ta­val­la. Sil­loin naa­ma me­nee her­käs­ti jopa pal­jon ape­am­paan suun­taan kuin ku­van ty­töl­lä. Jos sat­tuu oi­kein hyvä tuu­li päi­väl­le, jol­loin ai­oin kyl­vää ruo­hon­sie­me­niä tai kalk­kia, niin har­mit­taa se, kos­ka ky­sei­set hom­mat ei­vät on­nis­tu­kaan. Il­mo­jen sää­te­lyä en to­si­aan pää­se te­ke­mään, mut­ta sen, mi­ten näi­hin huo­nos­ti so­pi­viin sää­ti­loi­hin suh­tau­dun, on omis­sa kä­sis­sä­ni. Ko­vaa tuul­ta ei tar­vit­se ru­ve­ta mu­reh­ti­maan, vaan kan­nat­taa vaik­ka lait­taa pyyk­kiä ulos kui­vu­maan ja teh­dä mui­ta vä­hem­män len­toon läh­te­viä hom­mia tai ol­la si­säl­lä, kos­ka jos­kus­han se tyy­ni sää­kin siel­tä tu­lee. Sil­loin le­vi­te­tään kalk­ki.

On mo­nia ikä­viä asi­oi­ta, jot­ka ta­pah­tu­vat meis­tä riip­pu­mat­ta. Kun lap­se­na kas­vi­maal­la va­li­tin, mik­si pi­tää kit­keä rik­ka­ruo­ho­ja, isä­ni vas­taus löy­tyi syn­tiin­lan­kee­muk­ses­ta, jon­ka seu­rauk­se­na kyl­vä­es­säm­me pork­ka­nan sen si­jaan saat­taa­kin kas­vaa rik­ka­ruo­ho­ja. Työs­säm­me tu­lee ai­na ole­maan kai­ken­lai­sia vas­tuk­sia ja hait­to­ja, mut­ta voim­me va­li­ta tyy­tyä nii­hin ja poh­tia, mi­hin asi­oi­hin oi­ke­as­ti voim­me vai­kut­taa.

Täm­möi­siä vas­tuk­sia tuli mie­leen ihan näil­tä päi­vil­tä:

– An­ka­ra tal­vi vei eh­kä kaik­ki iha­nim­mat kas­vit

– Sie­me­net ei­vät idä

– Pik­ku­tu­ho­lai­set yrit­tä­vät pi­la­ta kas­va­tu­sai­kee­ni

– Ke­vät näyt­tää tu­le­van vaa­ral­li­sen var­hain

– Joku käyt­täy­tyy epä­rei­lus­ti

– Minä tai lä­hei­se­ni sai­ras­tun va­ka­vas­ti

– Maa­il­mas­sa on pal­jon so­tia

– Il­mas­to läm­pe­nee

– Lä­hei­se­ni on me­net­tä­nyt us­kon lah­jan

Näi­tä riit­tää. Näi­den vas­ta­pai­nok­si voi­si kir­joit­taa vie­lä pi­tem­män lis­tan kai­kis­ta hy­vis­tä asi­ois­ta ja rat­kai­suis­ta tai al­kaa poh­tia rat­kai­su­ja maa­il­man­laa­jui­siin rat­kai­se­mat­to­miin on­gel­miin. Tai ha­kea vas­tauk­sia te­ko­ä­lyl­tä tai ne­tin kes­kus­te­lu­pals­toil­ta – ja huo­ma­ta pian, et­tä et­sin­nöis­tä seu­raa eh­kä on­gel­mis­ta­ni akuu­tein:

– En saa nu­ku­tuk­si

On­nek­si voin tut­tuun ta­paan il­ta­ru­kouk­ses­sa muis­taa yk­si­tel­len lä­hei­si­ä­ni nuo­rim­mas­ta van­him­paan ja sit­ten toi­sin­päin ja aa­mul­la poh­tia, ke­neen as­ti pää­sin­kään… Kuun­te­len myös

il­ta­har­tauk­sia usein Kuu­le-so­vel­luk­ses­ta – yleen­sä olen nu­kah­ta­nut jo kol­man­nen koh­dal­la.

Kä­vin erääs­sä vai­hees­sa lä­hei­se­ni Min­ne­so­ta-hoi­toon liit­ty­vis­sä ta­paa­mi­sis­sa, jois­sa jo­kai­sen is­tun­non aluk­si ja lo­puk­si lu­et­tiin käsi kä­des­sä tyy­neys­ru­kous. Se kuu­lui näin: "Ju­ma­la, an­na mi­nul­le tyy­neyt­tä hy­väk­syä asi­at, joi­ta en voi muut­taa. An­na mi­nul­le voi­maa muut­taa asi­oi­ta, joi­hin voin vai­kut­taa. Ja an­na mi­nul­le vii­saut­ta, et­tä erot­tai­sin nämä kak­si toi­sis­taan.”

Mi­nus­ta tämä on vii­sas ru­kous. Vaik­ka se ei suo­raan ole Raa­ma­tus­ta, se on ai­van so­pu­soin­nus­sa myös Ju­ma­lan sa­nan ope­tus­ten kans­sa. Mi­nun kun te­ki­si mie­li muut­taa jos mitä epä­koh­tia niin it­ses­sä­ni kuin ym­pä­ris­tös­sä­ni. Var­sin­kin tois­ten ih­mis­ten viat, ne vas­ta ha­lu­ai­sin­kin pois­taa, vaik­ka jo opet­ta­ja­kou­lu­tuk­ses­sa meil­le kyl­lä ai­ka sel­kein esi­mer­kein ja tie­teel­li­sin to­dis­tein pe­rus­tel­tiin, et­tä tois­ta ih­mis­tä em­me voi muut­taa; vain omaa asen­net­tam­me hä­neen voim­me muut­taa.

Pal­jon tar­vit­sem­me on­gel­man­rat­kai­su­tai­to­ja, jo­ka­päi­väis­tä luo­vuut­ta ja kek­se­li­äi­syyt­tä ar­ki­päi­viin. Mut­ta vie­lä enem­män tar­vit­sem­me tyyn­tä miel­tä ja tyy­ty­mis­tä Ju­ma­lan tah­toon myös sil­loin, kun tuu­li käy ihan vää­räs­tä suun­nas­ta.