Asuim­me 1990-lu­vun alus­sa het­ken ai­kaa Töy­säs­sä. Pan­kin ta­los­sa oli kol­me asun­toa, jois­ta yh­des­sä asuim­me. Sa­mas­sa rap­pu­käy­tä­väs­sä asui ikä­nei­to Im­pi, jota tien toi­sel­la puo­lel­la asu­vat po­jat ta­pa­si­vat här­nä­tä, muun mu­as­sa las­ke­mal­la puu­tar­ha­let­kul­la vet­tä pos­ti­luu­kus­ta si­sään sil­lä ai­kaa, kun Im­pi oli van­haa äi­ti­ään ter­veh­ti­mäs­sä.

Toi­nen por­ras­naa­pu­ri oli har­maa­hap­si­nen Ar­vi, joka aje­li ym­pä­ri ky­liä it­se te­ke­mäl­lään ajo­neu­vol­la. Ve­tä­vä­nä ka­lus­to­na ky­hä­el­mäs­sä oli van­ha puu­tar­ha­jyr­sin, ja sen pe­räs­sä mai­to­kär­ry, jo­hon asen­ne­tul­ta lin­ja-au­ton pen­kil­tä oh­jaa­mi­nen su­jui lep­poi­sas­ti. Ar­vi oli ke­räi­li­jä­luon­ne. Hä­nen huus­hol­lin­sa oli lat­ti­as­ta kat­toon as­ti täyn­nä sa­no­ma­leh­tiä ja muu­ta ta­va­raa. Oven vä­lis­tä tup­rah­te­li sil­loin täl­löin rap­pu­käy­tä­vään pais­te­tun si­la­van sa­kea tuok­su.

Ar­vil­la oli ta­pa­na ju­pis­ta it­sek­seen pi­hal­la tou­huil­les­saan. Hä­nen lem­pi­lau­seen­sa tun­tui ole­van: ”Kun­ni­oi­tan, jot­ka ra­ken­taa.” Niin mi­nä­kin kun­ni­oi­tan. Suu­res­ti. Ju­ma­la on mää­ri­tel­lyt asu­mi­siem­me ajat ja ra­jat si­ten, et­tä olem­me vält­ty­neet ra­ken­ta­mi­sel­ta.

Töy­säs­tä jäi myös mie­leen erään pai­kal­li­sen po­jan mää­ri­tel­mä: Töy­säs­sä on räkä löy­säs­sä. Tuos­sa lau­sah­duk­ses­sa ei ole ha­vait­ta­vis­sa lii­em­mäl­ti kun­ni­oi­tus­ta, mut­ta ha­lu­an sil­ti us­koa, et­tä se sa­not­tiin kai­kel­la rak­kau­del­la.

Ta­ri­na ker­too, et­tä kun isoi­sä­ni kosi iso­äi­ti­ä­ni, hän ei van­no­nut täl­le rak­kaut­taan, vaan sa­noi: ”Si­nu­a­han minä olen kun­ni­oit­ta­nut.” Hän ker­toi saa­neen­sa van­hem­mal­ta nai­sih­mi­sel­tä eväs­tyk­siä avi­o­lii­ton sol­mi­mis­ta aja­tel­len. Tuo nai­nen oli sa­no­nut, et­tä ei se ole pää­a­sia, et­tä ra­kas­taa, vaan se, et­tä kun­ni­oit­taa. Sii­tä, mi­ten mum­mo ja pap­pa kat­soi­vat toi­si­aan, saat­toi lap­si­kin ais­tia, et­tä kun­ni­oi­tuk­sen li­säk­si hei­dän vä­lil­lään oli myös läm­min­tä rak­kaut­ta ja sa­na­ton­ta yh­tei­sym­mär­rys­tä.

Sa­maan lop­pu­tu­lok­seen tuon pap­pa­ni ju­tut­ta­man ih­mi­sen kans­sa on tul­lut myös psy­ko­lo­gi­an pro­fes­so­ri John Got­t­man. Hän ni­mit­täin on tut­ki­nut ja ana­ly­soi­nut tu­han­sia kes­kus­te­lu­ja, joi­ta pa­ris­kun­nat ovat käy­neet kes­ke­nään, ja to­den­nut, et­tä myr­kyl­li­sin käy­tös­mal­li pa­ri­suh­tees­sa on hal­vek­sun­ta ja ar­vos­tuk­sen puu­te, joka il­me­nee mo­nin ta­voin: tor­jun­ta­na, kri­ti­soin­ti­na ja pii­kit­te­ly­nä, sil­mien pyö­rit­te­ly­nä, sar­kas­ti­se­na huo­maut­te­lu­na tai no­laa­mi­se­na mui­den edes­sä. Ar­vos­tuk­sen ja vä­lit­tä­mi­sen puu­te pa­ri­suh­tees­sa on kes­kei­nen ero­a­mis­ta en­nus­ta­va te­ki­jä. (Pek­ka Töl­li: Minä näen si­nut, ar­vos­tuk­sen psy­ko­lo­gi­aa.)

Paa­va­li ke­hot­taa roo­ma­lais­kir­jeen 12. lu­vus­sa kun­ni­oit­ta­maan kil­van toi­nen tois­taan. Täs­tä muis­tu­te­taan mo­nes­ti hää­pu­heis­sa, mut­ta kir­je on osoi­tet­tu kai­kil­le Roo­man us­ko­vai­sil­le, ja tuo ky­sei­nen jae al­kaa­kin: ”Osoit­ta­kaa toi­sil­len­ne läm­min­tä vel­jes­rak­kaut­ta”. Mi­nus­ta täs­sä kun­ni­oi­tus­kil­pai­lus­sa on huo­mi­o­nar­vois­ta se, et­tei Paa­va­li ase­ta kun­ni­oit­ta­mi­sel­le mi­tään eh­to­ja tyy­liin: ”Kun­ni­oi­ta sitä, joka te­kee yle­viä te­ko­ja” tai ”Kun­ni­oit­ta­kaa nii­tä, jot­ka elä­vät kun­ni­oit­ta­mi­sen ar­vois­ta elä­mää”. Kun­ni­oit­ta­mi­nen ei myös­kään vaa­di ym­mär­tä­mis­tä ei­kä kun­ni­oit­taak­seen tar­vit­se ol­la kun­ni­oi­tuk­sen koh­teen kans­sa sa­maa miel­tä.

Kun­ni­oit­ta­mi­nen on sa­na­kir­jan mu­kaan ar­vos­ta­mis­ta ja huo­mi­oon ot­ta­mis­ta, jo­hon kuu­luu hyvä ja ys­tä­väl­li­nen käy­tös mui­ta koh­taan. Ku­vit­te­le­pa täl­lai­nen kisa avi­o­puo­li­soi­den vä­lil­le. Sil­lä­hän ei voi ol­la kuin sa­tu­kir­ja­mai­nen lop­pu: ”Ja he eli­vät on­nel­li­si­na elä­män­sä lop­puun as­ti.”

Jee­suk­sen mu­kaan suu­rin ja tär­kein käs­ky on tämä: Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja mie­les­tä­si. Toi­nen yh­tä tär­keä on tämä: Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si. (Matt 22:37–39.) Tämä käs­ky ke­hot­taa myös ter­vee­seen it­se­kun­ni­oi­tuk­seen. Jos ei ra­kas­ta it­se­ään lain­kaan, pal­jon­ko hyö­dyt­tää ra­kas­taa lä­him­mäis­tään niin kuin it­se­ään?

Niin met­sä vas­taa kuin sin­ne huu­de­taan, sa­noo van­ha sa­nan­las­ku. Olet­ko huo­man­nut sen? Olet­ko py­säh­ty­nyt kuun­te­le­maan, mi­ten pu­hut­te­let puo­li­so­a­si, las­ta­si, ys­tä­vää­si, mum­mo­a­si? En­tä asi­a­kas­ta­si? Et voi ai­na heti vai­kut­taa sii­hen, mi­ten si­nul­le pu­hu­taan, mut­ta sii­hen voit ai­na vai­kut­taa, kuin­ka pu­hut it­se.

Kun­ni­oit­ta­vaan vuo­ro­vai­ku­tuk­seen liit­tyy myös Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nan koh­ta: "Kaik­ki, min­kä tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää te heil­le” (Matt 7:12). Tä­män neu­von kans­sa kan­nat­taa kui­ten­kin ol­la tark­ka­na. Jos sinä pi­dät sii­tä, et­tä joku tök­kii si­nua nup­pi­neu­lal­la sel­kään, var­mis­ta ka­ve­ril­ta, pi­tää­kö hän sa­mas­ta asi­as­ta en­nen kuin alat tuik­kia hän­tä. Tai jos nau­tit ko­vas­ta vauh­dis­ta ja kä­si­jar­ru­kään­nök­sis­tä liuk­kail­la teil­lä, kysy kyy­ti­läi­sel­tä hur­maan­tuu­ko hän sa­mois­ta asi­ois­ta, en­nen kuin tar­jo­at hä­nel­le kip­pu­rais­ta kyy­tiä.

Nyt tä­män kir­joi­tel­man pi­tuus al­kaa jo läh­teä la­pa­ses­ta, mut­ta pak­ko mai­ni­ta vie­lä yk­si var­tee­no­tet­ta­va nä­kö­kul­ma kun­ni­oit­ta­mi­ses­ta. Nel­jäs käs­ky kuu­luu: "Kun­ni­oi­ta isää­si ja äi­ti­ä­si, jot­ta me­nes­tyi­sit ja kau­an eläi­sit maan pääl­lä" (2. Moos. 20:12. )Lut­her se­lit­tää käs­kyä näin: ”Mei­dän tu­lee niin pe­lä­tä ja ra­kas­taa Ju­ma­laa, et­tä em­me vä­hek­sy em­me­kä vi­has­tu­ta van­hem­pi­am­me em­me­kä esi­mie­hi­äm­me, vaan kun­ni­oi­tam­me, pal­ve­lem­me, tot­te­lem­me, ra­kas­tam­me ja ar­vos­tam­me hei­tä.”

Il­man tätä auk­to­ri­teet­ti­a­se­mas­sa ole­vien kun­ni­oit­ta­mis­ta maa­il­ma oli­si mel­koi­ses­sa se­ka­sor­ron ti­las­sa. Pie­ni­muo­toi­se­na tätä se­ka­sor­toa on ha­vait­ta­vis­sa per­heis­sä, jois­sa lap­set syys­tä tai toi­ses­ta ei­vät kun­ni­oi­ta van­hem­pi­aan. Jos jat­kai­sin täs­tä, teks­tiä tu­li­si toi­nen mo­ko­ma, jo­ten sääs­tän ai­heen toi­seen ker­taan. Tai eh­kä an­nan vii­saam­pien ja ym­mär­tä­väi­sem­pien kir­joi­tel­la sii­tä.