Äi­tien­päi­vä on vä­hän ris­ti­rii­tai­nen ja vai­ke­a­kin päi­vä. Sil­loin ai­na jou­tuu kas­vok­kain oman äi­tiy­ten­sä ja äi­ti­suh­teen­sa kans­sa. Äi­tien­päi­vä on äi­tien juh­la; mui­na päi­vi­nä on äi­tien ar­ki. Erään äi­tien­päi­vän tie­nool­la mie­les­sä pyö­ri seu­raa­van­lai­sia aja­tuk­sia:

Äi­din päi­vä on se, kun 11-vuo­ti­as poi­ka kes­ken tou­hu­jen huik­kaa: "Äi­ti, sä var­maan tii­ät­kin tän, mut­ta mä ra­kas­tan sua ihan hir­vees­ti."

Äi­din päi­vä on se, kun nau­re­taan pöy­dän ää­res­sä po­ru­kal­la sa­mal­le asi­al­le.

Äi­din päi­vä on se, kun ai­kui­sen lap­sen kans­sa su­kel­le­taan sy­väl­li­seen kes­kus­te­luun pi­kai­sel­la vie­rai­lul­la.

Äi­din päi­vä on se, kun si­ni­vuo­kot ja les­ken­leh­det kul­keu­tu­vat rut­tui­si­na kimp­pui­na juo­ma­la­siin keit­ti­ön pöy­däl­le.

Äi­din päi­vä on se, kun tei­ni on pyy­tä­mät­tä teh­nyt tis­kin.

Äi­din päi­vä on sel­lai­nen­kin, kun tun­tuu, et­tä tämä ei nyt ol­len­kaan ole mi­nun päi­vä: mig­ree­ni­päi­vä, vä­sy­mys­päi­vä, myk­kä­kou­lu­päi­vä, tius­ki­mis­päi­vä, se päi­vä, kun ei jak­sa näh­dä ei­kä kuun­nel­la ke­tään ei­kä mi­tään.

Äi­dil­lä on vuo­des­sa 365 päi­vää. Ja yh­tä mon­ta yö­tä.

On ol­lut iha­na saa­da ru­tis­tu­nei­ta si­ni­vuok­ko­kimp­pu­ja ja eri­lai­sia it­se teh­ty­jä kort­te­ja. Ko­ru­ja­kin olen vuo­sien var­rel­la saa­nut vaik­ka kuin­ka mon­ta: ha­tun mal­li­sen rin­ta­neu­lan, tui­kun pe­sis­tä teh­dyn kau­la­ko­run ja eri­näi­siä mui­ta­kin kau­laan lai­tet­ta­via här­päk­kei­tä, muo­vi­hel­mis­tä as­kar­rel­lun ran­ne­ko­run jne. Ku­kik­kaas­ta kah­vi­ku­pis­ta as­kar­rel­tu neu­la­tyy­ny oli myös kau­nis kuin koru.

Mie­leen­pai­nu­vin äi­tien­päi­vä­lah­ja on ol­lut kai­kil­ta lap­sil­ta yh­tei­ses­ti saa­tu lah­ja­kort­ti tram­po­lii­nin tur­va­ver­kon os­ta­mis­ta var­ten. Sii­nä saat­toi ol­la lah­jan an­ta­jil­la oma leh­mä ojas­sa. Verk­ko on os­tet­tu ja asen­net­tu, ei­kä sen jäl­keen ole ku­kaan pu­don­nut tram­pal­ta mum­mo­las­sa.

Las­ten an­ta­mien kort­tien teks­tit ovat hel­lyt­tä­viä muis­to­ja. "Maa­il­ma par­haal­le äi­dil­le" on mi­nun­lai­sel­le­ni sa­na­to­si­kol­le han­ka­la lau­se. To­ki­han sen kaik­ki tie­tä­vät, et­ten ole maa­il­man pa­ras äi­ti. Omil­le lap­sil­le­ni var­mas­ti rak­kain, näin voi­sin olet­taa, mut­ta et­tä maa­il­man pa­ras – ei mene läpi. Sen myön­nän, et­tä olen olo­suh­tei­den pa­kos­ta pa­ras äi­ti, joka heil­lä kos­kaan on ol­lut, olen­han ai­noa. Re­a­lis­ti­sel­ta ja hel­pom­mal­ta vas­taa­not­taa tun­tui ai­kui­sen po­jan vies­ti: “Kiva, ku oot mun äi­ti!"

En­täs sit­ten äi­tien­päi­vä­lau­lut. Ui­jui, kiu­sal­lis­ta kuun­nel­ta­vaa. "Ar­mas äi­ti, mon­ta yö­tä val­vo­nut oot täh­te­ni, uu­pu­mat­ta teit sä työ­tä mua vaa­lies­sa­si." (Alf­red Hii­li­mies) Öi­tä on tul­lut val­vot­tua kyl­lä, mut­ta har­vem­min uu­pu­mat­ta. Kroo­ni­nen uni­va­je oli jos­sain elä­män­vai­hees­sa vie­dä mie­len­ter­vey­den. Kuin ih­meen kaut­ta per­heen, ys­tä­vien, Ju­ma­lan ja vä­hän yh­teis­kun­nan­kin avul­la niis­tä­kin vai­heis­ta sel­vit­tiin il­man pa­hem­pia py­sy­viä vau­ri­oi­ta.

Nii­lo Rau­ha­la ru­noi­lee kau­niis­ti äi­tien­päi­vä­lau­lus­saan: "Luo äi­din on­neen, vai­vaan, oi Her­ra, valo tai­vaan, tuo voi­ma, loh­du­tus. Ja ota huo­let vas­taan, kun äi­ti hoi­taa las­taan, tuo äi­din työ­hön siu­naus." (SL 138:5.) Rau­ha­la tie­tää, et­tä äi­din työ ei ole pelk­kää on­nea, au­voa ja rak­kaut­ta, vaan sii­hen si­säl­tyy mel­koi­nen mää­rä myös huol­ta ja tus­kaa.

"Pois moni kal­lis men­nyt on, sä kau­an tun­sit kai­pi­on. Muut kor­vas ai­ka mit­kä vei, sy­dän­tä äi­din kon­saan ei." (Ly­dia Koi­du­la, suom. Hil­ja Haah­ti) Kau­nis­ta van­haa teks­tiä. Ym­mär­tää­kö­hän ny­ky­nuo­ri tuo­ta? Jos­pa suo­men­nan. Moni ra­kas ih­mi­nen on kuol­lut, ja olet kai­van­nut ja ikä­vöi­nyt hei­tä kau­an ai­kaa. Mui­den koh­dal­la suru on laan­tu­nut ja ti­lal­le on tul­lut uu­sia ih­mi­siä vuo­sien mit­taan, mut­ta äi­tiä ja äi­din rak­kaut­ta ei kor­vaa ku­kaan kos­kaan. Niin­hän se tai­taa ol­la. It­se en ai­na­kaan ole la­kan­nut ikä­vöi­mäs­tä äi­tiä, vaik­ka hä­nen kuo­le­mas­taan on jo yli 37 vuot­ta. Häm­mäs­tyt­tää ja her­kis­tyt­tää aja­tus, et­tä jo­na­kin päi­vä­nä minä olen se, jon­ka sy­dän­tä ei voi ku­kaan kor­va­ta.

Jos­kus oma äi­ti­nä, ja muu­na­kin, ole­mi­nen on tun­tu­nut ras­kaal­ta ja omat voi­mat vä­häi­sil­tä. Sel­lai­se­na het­ke­nä syn­tyi runo ja sel­lai­se­na het­ke­nä olen myös ko­ke­nut, et­tä evan­ke­liu­mis­ta saa ihan fyy­sis­tä­kin voi­maa.

En jak­sa ol­la äi­ti.

En jak­sa ol­la vai­mo.

En jak­sa ol­la mum­mo,

en anop­pi,

en mi­niä.

En jak­sa kas­vat­taa.

En jak­sa loh­dut­taa,

en opet­taa,

en roh­kais­ta,

kan­nus­taa,

ym­mär­tää.

En jak­sa.

"An­teeks an­teeks an­teeks an­teeks!

Äi­ti, sä oot sa­no­nu,

et­tä sii­tä saa voi­maa,

ku pyy­tää an­teeks."

Voi lap­sen us­koa!

Ohi vi­lis­tä­vän pik­ku­po­jan huu­dah­dus pa­laut­ti ilon ja va­lon tuo­hon päi­vään ja on kan­ta­nut mo­nes­ti myö­hem­min­kin. Huo­ma­sin myös, et­tä jon­kun neu­vo­ni lap­si oli si­säis­tä­nyt. Sitä ei ai­na äi­ti­nä hok­saa, mikä oh­je jää lap­sel­le mie­leen. Mie­len­kiin­nos­ta ky­syin nyt jo ai­kui­sil­ta lap­sil­ta­ni, mikä äi­din neu­vo on jää­nyt mie­leen. Täs­sä muu­ta­ma:

"Älä pis­si vas­ta­tuu­leen älä­kä pie­re myö­tä­tuu­leen."

"Älä ota pi­ka­vip­piä."

“Ei kan­na­ta koit­taa pip­pe­lil­lä on­ko säh­kö­pat­te­ri kuu­ma."

“Läm­pi­mäk­si kas­tel­tu har­so kuu­mei­sel­la ihol­la las­kee kuu­met­ta kui­vat­ta­mat­ta krop­paa."

“Aut­tais­ko­han pul­sa­til­la?"

“Ota mai­to­hap­po­pak­tee­ria."

“Huo­non ajan jäl­keen tu­lee ai­na pa­rem­pi ai­ka."

Hy­vää ja on­nel­lis­ta äi­tien­päi­vää kai­kil­le hy­vil­le ja huo­noil­le ja maa­il­man par­hail­le äi­deil­le!