Blo­gi­teks­tin lä­het­tä­mi­sen yh­tey­des­sä vies­tit­te­lim­me Päi­vä­mie­hen blo­gie­mon kans­sa sitä sun tätä. Tu­li­pa jut­tua myös lap­si­per­hei­tä kuor­mit­ta­vis­ta eri­lai­sis­ta kiu­san­kap­pa­leis­ta ku­ten ki­ho­ma­dois­ta ja pää­täis­tä. Ah, mit­kä ju­tu­nai­heet! Tu­li­pa mie­leen kah­den vuo­den ta­kai­nen ko­ke­mus.

Nuo­rem­me oli pa­lan­nut Es­pan­jan mat­kal­ta. Reis­su meni pääl­li­sin puo­lin hy­vin – tai just pääl­li­sin puo­lin se ei sit­ten­kään niin hy­vin men­nyt, sil­lä hä­nen pää­ly­puo­len­sa oli vai­vat­tu. Hen­nol­la ää­nel­lä to­de­tut sa­nat huu­si­vat jät­ti­vies­tiä:

– Mul­la tai­taa ol­la syy­hy.

Al­koi mo­nen­lai­set sel­vi­tyk­set tuon uu­den pie­nen vie­raam­me suh­teen. On­ko meil­lä edes sel­lais­ta, edes yh­tä yk­si­löä? Vai ovat­ko he sit­ten­kin tul­leet ky­läi­le­mään koko su­vun voi­min?

Eri­lais­ten mut­kien jäl­keen tu­lim­me sii­hen tu­lok­seen, et­tä tar­tun­ta on mah­dol­li­nen. Ja sil­lä het­kel­lä kaik­ki kan­kai­set ta­va­rat oli­vat mah­dol­li­sia syy­hy­pun­kin su­ku­ko­kous­paik­ko­ja. Ah­dis­ti mut­ta tar­tuim­me to­me­ri­na toi­meen. Näim­me asi­as­sa myös hy­vää, kun tuli pes­tyä li­kais­ta puh­taak­si, myös teh­tyä in­ven­taa­ri­o­ta enem­män ja vä­hem­män tur­his­ta ta­va­rois­ta. Jou­lu­sii­vous etu­kä­teen – tai no, em­me yleen­sä­kään sel­lais­ta ole teh­neet, mut­ta nyt kyl­lä­kin.

Hmmm, jou­lu taas lä­hes­tyy. Voi­ko se tul­la ko­tiim­me, jos ei isol­la vaih­teel­la sii­voa ja viik­ko­tol­kul­la? Tuli mie­leen värs­syn­poi­ka­nen, jon­ka jos­kus ai­em­min olen raa­pus­ta­nut.

Jou­lu­ja

val­mis­tuu

siel­lä

tääl­lä.

Siel­lä­kin

mis­sä

ei val­mis­tel­la

mis­sä käsi ei lii­ku

vain vä­hän va­pi­see

yh­tyy mie­li

kii­tok­seen

ru­kouk­seen

jou­lui­seen.

Kos­ket­taa

miel­tä

Lap­si

äs­ken­syn­ty­nyt.

On hyvä py­säh­tyä miet­ti­mään, voi­ko jou­lun val­mis­te­lu saa­da niin isot mit­ta­suh­teet, et­tä huo­maa­mat­ta tu­lee kan­ta­neek­si ol­ki­vuo­teen lap­si­neen kau­em­mak­si sy­dä­men so­pu­kois­ta?

Se kah­den vuo­den ta­kai­nen syy­hy­e­päi­ly sai mei­dät kum­min­kin sii­vo­a­maan tosi isos­ti. Va­jaa kak­si­kym­men­tä ma­kuu­si­jaam­me sai tun­tea imu­rin imun jäl­keen puh­taan la­ka­nan tuok­sua. Veim­me jopa pei­tot ja tyy­nyt pe­su­laan, vaik­kei oh­jei­den mu­kaan oli­si tar­vin­nut. Van­ha asun­to­vau­num­me sai si­suk­siin­sa mo­nen­lais­ta ku­det­ta, sil­lä pit­kä pois­sa­o­lo iho­kon­tak­tis­ta vei­si hen­gen kut­su­mat­to­mil­ta vie­rail­tam­me. Pai­no­tus, vah­va pai­no­tus, sa­nal­la ´kut­su­mat­to­mil­ta´. Sok­ke­loi­seen rin­ta­ma­mies­lin­naam­me teim­me kak­si pien­tä kop­pia, jot­ka ra­ja­sin isoil­la le­vyil­lä muus­ta ti­las­ta. Eris­te­tyil­le alu­eil­le ei saa­nut men­nä, kos­ka vip­pa­sim­me sin­ne eri­näi­siä nys­sä­köi­tä te­key­ty­mään vie­rais­ta va­paik­si.

En­sim­mäi­nen suur­li­pu­tus su­jui mel­ko hy­vin, sit­ten kun vauh­tiin pääs­tiin.

Oli jo il­ta pit­käl­lä, kun per­heem­me kym­me­net raa­jat pi­dik­kei­neen ja vä­li­o­si­neen oli­vat pe­sey­ty­neet ja saa­neet syy­hy­ras­vaa osak­seen. Aa­mul­la uu­si suih­ku­kier­ros, puh­taat pyyh­keet ker­ran käy­tet­ty­nä pe­suun. Ei tul­lut mie­leen, mitä te­ki­si ajan ku­luk­si – se tun­tui kul­ke­van!

Elim­me vii­kon ai­ka lail­la omis­sa olois­sam­me. Mo­net lä­hei­sem­me­kään ei­vät tai­da pi­tää kai­kis­ta kut­su­mat­to­mis­ta vie­rais­ta, ei­vät­kä myös­kään nu­hai­sis­ta ne­nis­tä, joi­ta per­hees­säm­me al­koi ol­la lop­pu­viik­koa koh­ti. Sit­ten koit­ti toi­sen suur­li­pu­tuk­sen ai­ka ja ras­vaus­ri­tu­aa­li. Oli per­jan­tai-il­ta­na iha­na huo­kais­ta, täs­sä se toi­vot­ta­vas­ti oli­kin!

Lau­an­tail­le riit­ti pyyk­kiä ja myös yk­si ikä­vä uu­si uu­ti­nen, ei Pe­rä­poh­jo­las­ta mut­ta jo­ten­kin siel­tä päin. Yk­si lap­sis­tam­me tuli är­syyn­ty­nee­nä ker­to­maan ter­vei­sen­sä syö­mä­put­ken lop­pu­pääs­tä:

– Mul­la saat­taa ol­la mato...

Ei oi­kein ol­lut in­toa kuul­la tuo­ta, ei sit­ten mil­lään! Ei, vaik­ka tuo lap­si ei ol­lut asi­aan mil­lään ta­val­la syyl­li­nen. Hän on fik­su, pe­see kä­det ves­sa­reis­suil­la, pi­tää kyn­net ly­hyi­nä sak­sien avul­la, ei ham­pai­den. Mik­si tämä ra­kas lap­si jou­tuu taas tä­hän ti­lan­tee­seen? Ai­em­min­kin on ol­lut niin, et­tei muil­la per­hees­säm­me ole ol­lut ki­ho­ma­to­ja mut­ta hä­nel­lä on. On­ko hä­nen luo­kal­laan ken­ties joku, jon­ka kaut­ta saa tar­tun­nan vaik­ka­pa ruo­kai­lus­sa? Ei aut­ta­nut leik­kiä sa­la­po­lii­sia Voik­kaan idyl­li­ses­sä mai­se­mas­sa vaan oli pan­ta­va ot­sa­va­lo pää­hän ja ol­ta­va tark­ka­na. Tai siis vai­mo­ni se oli, se sa­la­po­lii­si, joka löy­si ha­vain­non pie­nes­tä ri­kol­li­ses­ta, joka il­maan­tui rik­ko­maan oras­ta­vaa rau­haa pyyk­ki­so­tam­me kes­kel­lä. Oli jo yö, muu pe­sue oli un­ten mail­la puh­tais­sa la­ka­nois­saan. Ei­vät tien­neet, et­tä pian ne­kin la­ka­nat ovat jäl­leen pe­su­ko­neen hur­jas­sa kyy­dis­sä.

Aa­mul­la lau­let­tiin hoo­si­an­naa useis­sa kir­kois­sa ja ko­deis­sa. Meil­lä ei niin­kään. An­net­tiin pu­nai­sia pil­le­rei­tä eri­ko­koi­siin sui­hin. Mei­tä van­hem­pia ei hir­vees­ti lau­lat­ta­nut; pyyk­ki­ko­ne lau­loi jo kym­me­net­tä päi­vää täyt­tä hä­kää ja vie­lä­pä poik­keuk­sel­li­ses­ti py­hä­päi­vä­nä­kin.

Juu­ri kun oli tun­tu­nut, et­tä kan­kai­nen vuo­ri oli las­keu­tu­nut lä­hem­mäk­si maa­ta, niin se kas­voi taas suu­rek­si. Niin suu­rek­si, et­tä al­koi var­jos­ta­maan mie­li­äm­me, joka oli tä­hän as­ti py­sy­nyt va­lon puo­lel­la. Tuo var­jo kas­voi niin isok­si, et­tä se al­koi var­jos­ta­maan Sii­o­nin vuo­ren rin­tei­tä­kin. Nii­tä rak­kai­ta rin­tei­tä, jois­sa usein olem­me ko­ke­neet elom­me sel­lai­sek­si, juu­ri sel­lai­sek­si, min­kä Ju­ma­la on meil­le hy­väk­si näh­nyt. Ja siel­lä omal­la pel­to­til­kul­lam­me työn ja vai­van kes­kel­lä on mo­nes­ti kai­ku­nut elä­män ja siu­nauk­sen ää­net. Vaan nyt oli toi­sin. Nyt siel­lä tur­me­luk­sen tuu­let pu­hal­si­vat ja sai­vat tun­te­maan mah­dot­to­mak­si tä­män ti­lan­teen, koko elä­män. Kyl­mä kul­ki kuk­ki­vaan rin­tee­seen.

Ti­lan­net­ta ei aut­ta­nut yh­tään se, et­tä kai­ken li­säk­si aloin it­se ol­la heik­ko­na pa­rin päi­vän fluns­sas­ta. Kuu­met­ta­kin oli ol­lut. Kuu­me­mit­ta­ri ei ol­lut jää­nyt pe­si­mään vain yh­teen kai­na­loon vaan ana­ly­soi use­am­paa ja lii­an isois­ta läm­möis­tä ker­toi. Ja jos pik­ku­vä­ki ei ai­na hok­san­nut, mis­sä kor­vat si­jait­se­vat – me ai­kui­set­han toi­si­naan epäi­lem­me nii­den ole­mis­ta – niin nyt kipu ker­toi mo­nel­le tar­kan pai­kan. Sii­o­nin vuo­ren au­rin­koi­nen rin­ne oli yh­den pel­to­til­kun koh­dal­ta muut­tu­nut täy­sin syk­syi­sek­si. Rän­tä­sa­teen tun­tua li­sä­si eka­luok­ka­lai­nen, joka tä­män täs­tä nos­te­li hi­haan­sa. Ki­pe­ä­nä ei ol­lut se ol­ka­var­si, jo­hon pari päi­vää sit­ten oli lai­tet­tu inf­lu­ens­sa­ro­ko­tus. Ei, vaan nyt oli se toi­nen. Oli­ko lie raa­pi­nut hu­vik­seen ol­ka­pään seu­tua vai mis­tä lie oli tu­leh­dus saa­nut al­kun­sa. Sii­nä se kum­min­kin oli, va­jaa kym­men­sent­ti­nen pu­nai­nen rin­ku­la, jon­ka kes­kel­lä val­koi­nen mä­tä­pis­te. Pai­kal­li­nen tu­leh­dus­re­ak­tio. Kai­na­lo­kin ki­peä, imu­sol­muk­keet kai ne siel­lä yrit­tä­vät toi­mia pik­ku­li­kan par­haak­si.

Mik­si kaik­ki nämä meil­le? Ja rei­lun vii­kon si­säl­lä! Ei­hän nämä nyt mi­tään va­ka­via sai­rauk­sia ol­leet tai hen­keä uh­kaa­via, vaik­ka toki puo­li­vuo­ti­aan Hil­man tuk­koi­suus sai jo va­rau­tu­maan imu­teh­tä­vään. Kävi se am­bu­lans­si­kin mie­les­sä. Jo­ten­kin tuo yk­sit­täis­ten jut­tu­jen suma ja sii­tä joh­tu­va työ­mää­rä pus­ki pai­nei­ta muu­al­le­kin kuin pe­su­ko­neen pois­to­let­kul­le. Epäi­lys­ten su­men­ta­ma mie­li al­koi näh­dä epä­rei­luut­ta il­mas­sa. Sitä al­koi ol­la niin pal­jon, et­tei Ju­ma­lan kas­vot oi­kein mei­nan­neet nä­kyä. Ja jos ne ei näy, niin ei­hän sil­loin hän­kään näe mei­tä. Ei­hän?

Tuli il­ta. Tuli uu­si aa­mu. Pal­jon oli li­kaa kul­ke­nut pe­su­ko­neen läpi. Mo­net kan­kaat oli­vat ve­den voi­man ja lin­gon rie­pu­tuk­sen jäl­jil­tä en­tis­tä puh­taam­pia.

Sie­lut tah­riin­tu­neet oli­vat myös saa­neet osan­sa sii­vouk­ses­ta. As­ke­leet oli­vat ar­ka­na käy­neet toi­sen hei­kon luo. Oli kuu­lu­nut hil­jais­ta so­per­rus­ta, ai­van kuis­kaus­ta, et­tä saa­ko vie­lä us­koa syn­nit an­teek­si. Ja sai­han sitä, Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä! Oli kris­tal­lin­kir­kas ar­mon­ve­si pyyh­käis­syt kai­ken pa­han pois, oli sie­lu kuin pu­ti­puh­das rie­pu, ar­mon­tuu­les­sa kui­va­nut. Pian ko­tim­me täyt­ti valo, au­rin­gon­kuk­ka­set kas­voi­vat ko­his­ten mie­len nii­tyl­le. Ei syk­sys­tä ol­lut hi­tus­ta­kaan jäl­jel­lä.

Ja Ju­ma­lan kas­vot, het­ken kuin su­mun ta­ka­na ol­leet, lois­ti­vat yhä kai­ken ylä­puo­lel­la. Hän oli näh­nyt ti­lan­teem­me koko ajan ja edel­leen­kin nä­kee. Hän sal­lii meil­le ko­et­te­le­muk­sia, em­me­kä ai­na ym­mär­rä nii­den tar­koi­tus­ta. Nii­tä suu­rem­pi on hä­nen rak­kau­ten­sa. Se rak­kaus ei pääs­tä kä­des­täm­me epäi­lys­ten­kään het­kel­lä. Mikä tur­va ja rau­ha jo elä­mäm­me päi­vi­nä! Mikä tai­vaan iha­nuus mat­kam­me jäl­keen!