Mauno Kinnunen
– Taas ne alkoi! kuuluu jostain vessan suunnalta.
Mietin, onkohan ne nyt taas. Siis kuukautiset, jotka nyt jo jonkin kerran ovat tuoneet väriä avioliittoomme. Väriä, tosiaan!
Vasta muutama kuukausi sitten olin ollut vielä poikamies. Ei ollut kuukausitahtista ollut nuoren miehen elämä. Hyvä, että edes tiesi, mitä kuukautiset on. Elämä soljui omalla painollaan, monesti hyvin, välillä huonommin.
Röntgenhoitajan opinnot lähenivät loppuaan, seurustelu kulki. Tai ei se aina kulkenut, ainakaan oikeaan suuntaan. Vaaleanpunaiset kehykset silmien ympäriltä katosivat, tuli väärinkäsityksiä, turmelusta. Askelten sovittaminen samaan suuntaan ei ollutkaan aina ihan helppoa. Luonteiden erilaisuus ja lapsuuden ja nuoruuden kivut samassa sopassa sielunvihollisen väkevän mausteen kanssa – melkoista myrkkyä siitä saattoi syntyä. Ja syntyikin. Tarvittiin taivaallista Kokkia avuksi. Armon ja anteeksiantamuksen kauhalla sai myrkynvihreä soppamme takaisin kirkkautensa ja vihulainen häädön hiukan etäämmälle. Tuli varma tunne, että tämän kanssa haluan elämäni jakaa iloineen ja suruineen. Kaikkinensa.
Jos oma soppa ja oma rakas olivatkin äsken tuntuneet aivan vihoviimeisiltä, niin sopan selkiydyttyä kaikki tuntui ihan toiselta. Tuli tilalle onni. Tuli ilo. Tuli halu taistella sen puolesta, ettei mikään synti eikä turmelus erottaisi minua tuosta elämää täynnä olevasta hersyvästä ja herkästä rakkauspakkauksesta, jonka pulppuavan naurun tahtoisin helmeilevän loppuelämäni päivissä.
Vessasta kuuluva tuhahtelu keskeytti ajatukseni.
– Hei, mikä siellä vessassa oikein alkoi? kyselin varovasti samalla, kun kävelin voimistuvaa surkuttelua kohti.
Nyyhkytyksen keskeltä ymmärsin sanat:
– Miksi me ei voida saada lapsia? Miksi juuri meidän täytyy olla se lapseton pariskunta?
Miehenä en osannut olla vielä kovin huolissaan tilanteesta. Olimmehan olleet vasta muutaman kuukauden naimisissa. Eivät kaikki muutkaan pariskunnat olleet heti alkaneet odottamaan vauvaa. Mutta rakkaani tuska oli tässä ja nyt. Suuri tuska.
Taisi olla tuo sama tuskanpäivä ensimmäisen yhteisen joulumme tienoolla, kun veljeni oli tulossa kylään tuoreen vaimonsa kanssa. Olivat menneet naimisiin sinä samana syksynä, hiukan meidän jälkeen. Tavallisessa tilanteessa olisi ollut mukava saada kylään heidät, jotka elivät niin samaa elämäntilannetta. Nyt asia kääntyi äkisti toisinpäin. Verenkyyneleet olivat saaneet aikaan ison hädän. Ja myös kateuden.
– Mitä, jos he kertovat onnenuutisia raskaudesta ja meillä puunataan punantahraamaa vessanpönttöä? kysyy menkkojen riuduttama mieli.
Ajatusten kaaos oli estämässä vieraiden vastaanottamista, mutta lopulta olo lauhtui ja ovemme aukesi.
En muista sen illan keskusteluja, mutta vauvauutisia ei vielä ollut jaettavana. Eikä kellään tietoa siitä, että kaksi haikaraa kyyjötti jossain kaukaisuudessa vauvapesän reunalla. Oli molemmilla sama puuha: iso nokka kääri kuteita lomittain ja ristiin rastiin, näyttivät kantoliinat jo kovin valmiilta. Vuoden vaihteesta syyskuuhun oli lentomatka, ja voi ihmeitten ihmettä: pienet serkkupojat syntyivät kahden päivän välein! Toinen meille, toinen heille.
Jumala on luvannut kuulla lastensa rukoukset, huokauksetkin. Tuskan ja ahdistuksen keskellä tyhjää syliä huutavan ääni kantautui isosti taivaan kangaspuiden äärelle. Kouhaisi suuri käsi laatikon suuntaan. "Uusia matonkuteita, aivan uusia", luki kyljessä. Kouhaisi käsi, oli koura melko täysi. Laski kuteet kangaspuiden päälle. Laski hellästi. Katsoi Viisaus tarkkaan syntyvää mattoa, mietti mittaa ja värejä. Katsoi uusia matonkuteita, aivan uusia. Oli suunnitelma valmis, täydellinen: "Nämä kaikki punon tänne. Yksitellen."
Tänään ihmettelen elämäämme. Miten suureksi se onkaan kasvanut, kun rakkaan vaimoni kanssa olemme saaneet olla punomassa 16 erilaista kudetta yhteiseen räsymattoomme! Loimilankoina ovat olleet rakkaus ja rajat, voimana usko ja luottamus Jumalan huolenpitoon.
Toisinaan räsymattomme kestävyys on ollut koetuksella, kun ovela ja petollinen ratkoja on repinyt välejämme toisiimme ja taivaalliseen Kutojaan. Monesti epäilysten hetkissä on hiipinyt mieleen kysymys: miksi juuri meille tuli näin suuri perhe? Miksi minä olen se, jolla lähes kaikki aika menee peruselämään ja monet vapaa-ajan ilot, itsensä kehittämisen opit ja monenlaiset pystymiset ovat kulkeneet ja kulkevat nokkani ohi?
Totta se kyllä on, että suurperheessä on kovin vähän aikaa mihinkään ylimääräiseen. Senpä vuoksi olen tehnyt vuosikausia lyhempää työaikaa, jotta arki soljuisi sujuvammin. Silti vaikkapa tämä kirjoitustyö tuntuu toisinaan melko työltä, kun tätäkin tekstiä olen aloittanut ja lopettanut lie kymmeniä kertoja – ei voi tuosta noin vain istahtaa ja tuumailla. Toisaalta tällaiseen peruselämään keskittyminen ja vähäinen vapaa-aika pitää poissa monilta elämän houkutuksilta. Olemme tästä vaimonikin kanssa useasti jutelleet, että eipähän ajatuksemme ehdi rynnätä monien kiusausten perään, kun ajan täyttää oman perheen asiat. Oman rakkaan perheen asiat.
Perheen koko ei ole ainut asia, mikä vie joskus ihmistä elämän peilin eteen kyselemään matkan tarkoitusta. Luulen, että myös sinä, lukijani, olet löytänyt itsesi kyselemästä isoja kysymyksiä, tuumailemassa perimmäisiä mietteitä. Ehkä olet minun lailla kokenut, että moniin asioihin ei saa nopeaa vastausta. On niin paljon isoja teemoja, joita ihmismieli ei tahdo ymmärtää, kuten vaikkapa syntymä, kuolema, kärsimys. Moni perhe kyselee elämänsä peilin edessä: kuka päättää lastemme lukumäärän? Ympärillä oleva maailma on täynnä ääntä lasten tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Kenen ääntä minä ja sinä kuuntelemme?
Rintamamiestalomme pienessä vessassa olemme usein katselleet valkoista muovikapulaa, jossa on kaksi hentoa punertaa viivaa. Elämää nähneen oven toiselta puolen on saattanut kuulua perheen elämää. Murrosikäinen on saattanut juuri intoilla saavutuksistaan tai sitten on komentelemassa toista. Pienemmät ovat iloinneet isosti tai sitten riidelleet. Vauvan jokellus on ollut kuin pohjavireenä kaikelle – tai sitten itku. Ja siellä pienessä vessassa me kaksi, ei jumalolentoa vaan ihmistä, katselemme kahta viivaa, toisiamme. On kyselty tuntemisia. On ihmetelty, että miten taas näin äkkiä. On ääneen todettu, että haluamme ottaa uuden raskauden vastaan ja luottaa edelleenkin Jumalan viisauteen ja hyvyyteen. Noissa hetkissä on ollut paljon tunteita läsnä. Monenlaisia. Ne ovat olleet hyvin erilaisia hetkiä, arkisessa hetkessä on ollut pyhän tuntua.
Elämäsi peilin edessä tahdon rohkaista sinua luottamaan Taivaan Isään niin pienissä kuin suurissakin asioissa. Saammehan olla hänen lapsiaan, olemmehan hänen armostaan matkalla kotiin, taivaan kotiin. Evankeliumi on antanut ja antaa voimaa matkan varrella pienissä vessoissa ja suurissa saleissa – siellä, missä sydän avautuu kuulemaan rauhan ääntä. Sen voimin saamme nähdä ympärillämme ja edessämme paljon hyvää ja kaunista. Voi miten paljon meidänkin perhe on saanut kokea matkan varrella iloa, onnea ja Taivaan Isän huolenpitoa! Ja useiden koettelemusten kohdalla, tai jopa vuosien päästä niiden jälkeen, olemme saaneet huomata: me tarvitsimme tuon. Ei voi kuin nöyrästi todeta, että kyllä ihminen näkee vain lyhyesti eteenpäin. Ei edes tämä korkean teknologian ihmeaika pysty tuomaan tulevaisuutta tähän hetkeen.
Kun nyt luemme näitä kirjaimia, karu totuus on, että seuraavan elintuntimme pienet vivahteet ja jopa kohtalonhetket ovat vielä tietämättömyyden verhon takana. Olkoon ne hyviä hetkiä meille, Jumalan kädessä!
Tämän hapuilevan tekstini äärellä saattaa olla joku sellainen, joka koet elämäsi räsymaton olevan kovin väritön. Olet kokenut suurta lapsenkaipuuta, ja se on ehkä pusertanut sydäntäsi ahtaalle monestikin. Olet pyytänyt, olet rukoillut, mutta Elämänantajan vastaus on ollut erilainen, mitä olet toivonut. Elämänkulkuni perusteella voin vain laidasta aavistaa kipuasi, vain aivan laidasta. Tahtoisin näillä sanoilla aivan kuin halata sinulle uutta voimaa: antakoon Taivaan Jumala sinulle voimaa ja iloa tähän hetkeen! Antakoon hän meille kaikille voimaa tyytyä hänen tahtoonsa! Ei päästetä irti hänen kädestään – jo pian voi olla se hetki, että uskominen muuttuu näkemiseksi.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys