JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Lapseton pariskunta

7.3.2024 6.00

Juttua muokattu:

2.4. 15:22
2024040215224120240307060000

Mau­no Kin­nu­nen

– Taas ne al­koi! kuu­luu jos­tain ves­san suun­nal­ta.

Mie­tin, on­ko­han ne nyt taas. Siis kuu­kau­ti­set, jot­ka nyt jo jon­kin ker­ran ovat tuo­neet vä­riä avi­o­liit­toom­me. Vä­riä, to­si­aan!

Vas­ta muu­ta­ma kuu­kau­si sit­ten olin ol­lut vie­lä poi­ka­mies. Ei ol­lut kuu­kau­si­tah­tis­ta ol­lut nuo­ren mie­hen elä­mä. Hyvä, et­tä edes tie­si, mitä kuu­kau­ti­set on. Elä­mä sol­jui omal­la pai­nol­laan, mo­nes­ti hy­vin, vä­lil­lä huo­nom­min.

Rönt­gen­hoi­ta­jan opin­not lä­he­ni­vät lop­pu­aan, seu­rus­te­lu kul­ki. Tai ei se ai­na kul­ke­nut, ai­na­kaan oi­ke­aan suun­taan. Vaa­le­an­pu­nai­set ke­hyk­set sil­mien ym­pä­ril­tä ka­to­si­vat, tuli vää­rin­kä­si­tyk­siä, tur­me­lus­ta. As­kel­ten so­vit­ta­mi­nen sa­maan suun­taan ei ol­lut­kaan ai­na ihan help­poa. Luon­tei­den eri­lai­suus ja lap­suu­den ja nuo­ruu­den ki­vut sa­mas­sa so­pas­sa sie­lun­vi­hol­li­sen vä­ke­vän maus­teen kans­sa – mel­kois­ta myrk­kyä sii­tä saat­toi syn­tyä. Ja syn­tyi­kin. Tar­vit­tiin tai­vaal­lis­ta Kok­kia avuk­si. Ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen kau­hal­la sai myr­kyn­vih­reä sop­pam­me ta­kai­sin kirk­kau­ten­sa ja vi­hu­lai­nen hää­dön hiu­kan etääm­mäl­le. Tuli var­ma tun­ne, et­tä tä­män kans­sa ha­lu­an elä­mä­ni ja­kaa iloi­neen ja su­rui­neen. Kaik­ki­nen­sa.

Jos oma sop­pa ja oma ra­kas oli­vat­kin äs­ken tun­tu­neet ai­van vi­ho­vii­mei­sil­tä, niin so­pan sel­kiy­dyt­tyä kaik­ki tun­tui ihan toi­sel­ta. Tuli ti­lal­le on­ni. Tuli ilo. Tuli halu tais­tel­la sen puo­les­ta, et­tei mi­kään syn­ti ei­kä tur­me­lus erot­tai­si mi­nua tuos­ta elä­mää täyn­nä ole­vas­ta her­sy­väs­tä ja her­käs­tä rak­kaus­pak­kauk­ses­ta, jon­ka pulp­pu­a­van nau­run tah­toi­sin hel­mei­le­vän lop­pu­e­lä­mä­ni päi­vis­sä.


Ves­sas­ta kuu­lu­va tu­hah­te­lu kes­keyt­ti aja­tuk­se­ni.

– Hei, mikä siel­lä ves­sas­sa oi­kein al­koi? ky­se­lin va­ro­vas­ti sa­mal­la, kun kä­ve­lin voi­mis­tu­vaa sur­kut­te­lua koh­ti.

Nyyh­ky­tyk­sen kes­kel­tä ym­mär­sin sa­nat:

– Mik­si me ei voi­da saa­da lap­sia? Mik­si juu­ri mei­dän täy­tyy ol­la se lap­se­ton pa­ris­kun­ta?

Mie­he­nä en osan­nut ol­la vie­lä ko­vin huo­lis­saan ti­lan­tees­ta. Olim­me­han ol­leet vas­ta muu­ta­man kuu­kau­den nai­mi­sis­sa. Ei­vät kaik­ki muut­kaan pa­ris­kun­nat ol­leet heti al­ka­neet odot­ta­maan vau­vaa. Mut­ta rak­kaa­ni tus­ka oli täs­sä ja nyt. Suu­ri tus­ka.

Tai­si ol­la tuo sama tus­kan­päi­vä en­sim­mäi­sen yh­tei­sen jou­lum­me tie­nool­la, kun vel­je­ni oli tu­los­sa ky­lään tuo­reen vai­mon­sa kans­sa. Oli­vat men­neet nai­mi­siin sinä sa­ma­na syk­sy­nä, hiu­kan mei­dän jäl­keen. Ta­val­li­ses­sa ti­lan­tees­sa oli­si ol­lut mu­ka­va saa­da ky­lään hei­dät, jot­ka eli­vät niin sa­maa elä­män­ti­lan­net­ta. Nyt asia kään­tyi äkis­ti toi­sin­päin. Ve­ren­kyy­ne­leet oli­vat saa­neet ai­kaan ison hä­dän. Ja myös ka­teu­den.

– Mitä, jos he ker­to­vat on­ne­nuu­ti­sia ras­kau­des­ta ja meil­lä puu­na­taan pu­nan­tah­raa­maa ves­san­pönt­töä? ky­syy menk­ko­jen riu­dut­ta­ma mie­li.

Aja­tus­ten kaa­os oli es­tä­mäs­sä vie­rai­den vas­taa­not­ta­mis­ta, mut­ta lo­pul­ta olo lauh­tui ja ovem­me au­ke­si.

En muis­ta sen il­lan kes­kus­te­lu­ja, mut­ta vau­vau­u­ti­sia ei vie­lä ol­lut ja­et­ta­va­na. Ei­kä kel­lään tie­toa sii­tä, et­tä kak­si hai­ka­raa kyy­jöt­ti jos­sain kau­kai­suu­des­sa vau­va­pe­sän reu­nal­la. Oli mo­lem­mil­la sama puu­ha: iso nok­ka kää­ri ku­tei­ta lo­mit­tain ja ris­tiin ras­tiin, näyt­ti­vät kan­to­lii­nat jo ko­vin val­miil­ta. Vuo­den vaih­tees­ta syys­kuu­hun oli len­to­mat­ka, ja voi ih­meit­ten ih­met­tä: pie­net serk­ku­po­jat syn­tyi­vät kah­den päi­vän vä­lein! Toi­nen meil­le, toi­nen heil­le.

Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la las­ten­sa ru­kouk­set, huo­kauk­set­kin. Tus­kan ja ah­dis­tuk­sen kes­kel­lä tyh­jää sy­liä huu­ta­van ää­ni kan­tau­tui isos­ti tai­vaan kan­gas­pui­den ää­rel­le. Kou­hai­si suu­ri käsi laa­ti­kon suun­taan. "Uu­sia ma­ton­ku­tei­ta, ai­van uu­sia", luki kyl­jes­sä. Kou­hai­si käsi, oli kou­ra mel­ko täy­si. Las­ki ku­teet kan­gas­pui­den pääl­le. Las­ki hel­läs­ti. Kat­soi Vii­saus tark­kaan syn­ty­vää mat­toa, miet­ti mit­taa ja vä­re­jä. Kat­soi uu­sia ma­ton­ku­tei­ta, ai­van uu­sia. Oli suun­ni­tel­ma val­mis, täy­del­li­nen: "Nämä kaik­ki pu­non tän­ne. Yk­si­tel­len."


Tä­nään ih­met­te­len elä­määm­me. Mi­ten suu­rek­si se on­kaan kas­va­nut, kun rak­kaan vai­mo­ni kans­sa olem­me saa­neet ol­la pu­no­mas­sa 16 eri­lais­ta ku­det­ta yh­tei­seen rä­sy­mat­toom­me! Loi­mi­lan­koi­na ovat ol­leet rak­kaus ja ra­jat, voi­ma­na us­ko ja luot­ta­mus Ju­ma­lan huo­len­pi­toon.

Toi­si­naan rä­sy­mat­tom­me kes­tä­vyys on ol­lut ko­e­tuk­sel­la, kun ove­la ja pe­tol­li­nen rat­ko­ja on re­pi­nyt vä­le­jäm­me toi­siim­me ja tai­vaal­li­seen Ku­to­jaan. Mo­nes­ti epäi­lys­ten het­kis­sä on hii­pi­nyt mie­leen ky­sy­mys: mik­si juu­ri meil­le tuli näin suu­ri per­he? Mik­si minä olen se, jol­la lä­hes kaik­ki ai­ka me­nee pe­ru­se­lä­mään ja mo­net va­paa-ajan ilot, it­sen­sä ke­hit­tä­mi­sen opit ja mo­nen­lai­set pys­ty­mi­set ovat kul­ke­neet ja kul­ke­vat nok­ka­ni ohi?

Tot­ta se kyl­lä on, et­tä suur­per­hees­sä on ko­vin vä­hän ai­kaa mi­hin­kään yli­mää­räi­seen. Sen­pä vuok­si olen teh­nyt vuo­si­kau­sia ly­hem­pää työ­ai­kaa, jot­ta ar­ki sol­jui­si su­ju­vam­min. Sil­ti vaik­ka­pa tämä kir­joi­tus­työ tun­tuu toi­si­naan mel­ko työl­tä, kun tä­tä­kin teks­tiä olen aloit­ta­nut ja lo­pet­ta­nut lie kym­me­niä ker­to­ja – ei voi tuos­ta noin vain is­tah­taa ja tuu­mail­la. Toi­saal­ta täl­lai­seen pe­ru­se­lä­mään kes­kit­ty­mi­nen ja vä­häi­nen va­paa-ai­ka pi­tää pois­sa mo­nil­ta elä­män hou­ku­tuk­sil­ta. Olem­me täs­tä vai­mo­ni­kin kans­sa use­as­ti ju­tel­leet, et­tä ei­pä­hän aja­tuk­sem­me eh­di ryn­nä­tä mo­nien kiu­saus­ten pe­rään, kun ajan täyt­tää oman per­heen asi­at. Oman rak­kaan per­heen asi­at.


Per­heen koko ei ole ai­nut asia, mikä vie jos­kus ih­mis­tä elä­män pei­lin eteen ky­se­le­mään mat­kan tar­koi­tus­ta. Luu­len, et­tä myös sinä, lu­ki­ja­ni, olet löy­tä­nyt it­se­si ky­se­le­mäs­tä iso­ja ky­sy­myk­siä, tuu­mai­le­mas­sa pe­rim­mäi­siä miet­tei­tä. Eh­kä olet mi­nun lail­la ko­ke­nut, et­tä mo­niin asi­oi­hin ei saa no­pe­aa vas­taus­ta. On niin pal­jon iso­ja tee­mo­ja, joi­ta ih­mis­mie­li ei tah­do ym­mär­tää, ku­ten vaik­ka­pa syn­ty­mä, kuo­le­ma, kär­si­mys. Moni per­he ky­se­lee elä­män­sä pei­lin edes­sä: kuka päät­tää las­tem­me lu­ku­mää­rän? Ym­pä­ril­lä ole­va maa­il­ma on täyn­nä ään­tä las­ten te­ke­mi­ses­tä tai te­ke­mät­tä jät­tä­mi­ses­tä. Ke­nen ään­tä minä ja sinä kuun­te­lem­me?

Rin­ta­ma­mies­ta­lom­me pie­nes­sä ves­sas­sa olem­me usein kat­sel­leet val­kois­ta muo­vi­ka­pu­laa, jos­sa on kak­si hen­toa pu­ner­taa vii­vaa. Elä­mää näh­neen oven toi­sel­ta puo­len on saat­ta­nut kuu­lua per­heen elä­mää. Mur­ro­si­käi­nen on saat­ta­nut juu­ri in­toil­la saa­vu­tuk­sis­taan tai sit­ten on ko­men­te­le­mas­sa tois­ta. Pie­nem­mät ovat iloin­neet isos­ti tai sit­ten rii­del­leet. Vau­van jo­kel­lus on ol­lut kuin poh­ja­vi­ree­nä kai­kel­le – tai sit­ten it­ku. Ja siel­lä pie­nes­sä ves­sas­sa me kak­si, ei ju­ma­lo­len­toa vaan ih­mis­tä, kat­se­lem­me kah­ta vii­vaa, toi­si­am­me. On ky­sel­ty tun­te­mi­sia. On ih­me­tel­ty, et­tä mi­ten taas näin äk­kiä. On ää­neen to­det­tu, et­tä ha­lu­am­me ot­taa uu­den ras­kau­den vas­taan ja luot­taa edel­leen­kin Ju­ma­lan vii­sau­teen ja hy­vyy­teen. Nois­sa het­kis­sä on ol­lut pal­jon tun­tei­ta läs­nä. Mo­nen­lai­sia. Ne ovat ol­leet hy­vin eri­lai­sia het­kiä, ar­ki­ses­sa het­kes­sä on ol­lut py­hän tun­tua.


Elä­mä­si pei­lin edes­sä tah­don roh­kais­ta si­nua luot­ta­maan Tai­vaan Isään niin pie­nis­sä kuin suu­ris­sa­kin asi­ois­sa. Saam­me­han ol­la hä­nen lap­si­aan, olem­me­han hä­nen ar­mos­taan mat­kal­la ko­tiin, tai­vaan ko­tiin. Evan­ke­liu­mi on an­ta­nut ja an­taa voi­maa mat­kan var­rel­la pie­nis­sä ves­sois­sa ja suu­ris­sa sa­leis­sa – siel­lä, mis­sä sy­dän avau­tuu kuu­le­maan rau­han ään­tä. Sen voi­min saam­me näh­dä ym­pä­ril­läm­me ja edes­säm­me pal­jon hy­vää ja kau­nis­ta. Voi mi­ten pal­jon mei­dän­kin per­he on saa­nut ko­kea mat­kan var­rel­la iloa, on­nea ja Tai­vaan Isän huo­len­pi­toa! Ja usei­den ko­et­te­le­mus­ten koh­dal­la, tai jopa vuo­sien pääs­tä nii­den jäl­keen, olem­me saa­neet huo­ma­ta: me tar­vit­sim­me tuon. Ei voi kuin nöy­räs­ti to­de­ta, et­tä kyl­lä ih­mi­nen nä­kee vain ly­hy­es­ti eteen­päin. Ei edes tämä kor­ke­an tek­no­lo­gi­an ih­me­ai­ka pys­ty tuo­maan tu­le­vai­suut­ta tä­hän het­keen.

Kun nyt lu­em­me näi­tä kir­jai­mia, karu to­tuus on, et­tä seu­raa­van elin­tun­tim­me pie­net vi­vah­teet ja jopa koh­ta­lon­het­ket ovat vie­lä tie­tä­mät­tö­myy­den ver­hon ta­ka­na. Ol­koon ne hy­viä het­kiä meil­le, Ju­ma­lan kä­des­sä!

Tä­män ha­pui­le­van teks­ti­ni ää­rel­lä saat­taa ol­la joku sel­lai­nen, joka koet elä­mä­si rä­sy­ma­ton ole­van ko­vin vä­ri­tön. Olet ko­ke­nut suur­ta lap­sen­kai­puu­ta, ja se on eh­kä pu­ser­ta­nut sy­dän­tä­si ah­taal­le mo­nes­ti­kin. Olet pyy­tä­nyt, olet ru­koil­lut, mut­ta Elä­mä­nan­ta­jan vas­taus on ol­lut eri­lai­nen, mitä olet toi­vo­nut. Elä­män­kul­ku­ni pe­rus­teel­la voin vain lai­das­ta aa­vis­taa ki­pu­a­si, vain ai­van lai­das­ta. Tah­toi­sin näil­lä sa­noil­la ai­van kuin ha­la­ta si­nul­le uut­ta voi­maa: an­ta­koon Tai­vaan Ju­ma­la si­nul­le voi­maa ja iloa tä­hän het­keen! An­ta­koon hän meil­le kai­kil­le voi­maa tyy­tyä hä­nen tah­toon­sa! Ei pääs­te­tä ir­ti hä­nen kä­des­tään – jo pian voi ol­la se het­ki, et­tä us­ko­mi­nen muut­tuu nä­ke­mi­sek­si.

MaunoKinnunen
Mies, lähemmäs yksinkertainen. Isä, lähemmäs kakskytkertainen. Röntgensäde, mulle keskinkertaista tutumpi juttu. Ei näy eikä tunnu. Taivaantuike, elämän tärkein juttu. Näyttää tien perille. Tuntuu jo matkalla sisusonnena ja toivona Kotiin. Palautetta blogista voi laittaa osoitteeseen manukinu(a)gmail.com
25.5.2024

Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti: sillä, joka uskoo, on ikuinen elämä.” Joh. 6:47

Viikon kysymys