Yh­des­tä sa­nas­ta se al­koi. Siis kir­ja. Jos­kus vuo­sia sit­ten ar­ki­het­kes­sä lap­set ky­se­li­vät juo­mis­ta ja mu­kia. Sii­nä se oli – muki ja se sana! Kun kup­pi­aan it­sel­leen as­ti­a­kaa­pis­ta ha­lu­si­vat, täy­tyi­hän sitä pyy­del­lä minä-sa­nan omis­tus­muo­toa käyt­tä­en. Ole­pa muu­ten tark­ka­na, kun si­nul­ta lap­set seu­raa­van ker­ran mu­ki­aan ano­vat. Ole­pa tosi tark­ka­na, kuu­let­ko n-kir­jain­ta lai­sin­kaan: mun muki, mun muki on siel­lä kaa­pis­sa, mun muki on har­maa…

Meil­lä n-kir­jain on muut­tu­nut äm­mäk­si. Täl­löin läs­nä­o­li­joi­den sil­miin al­kaa mel­ko hel­pos­ti piir­ty­mään mum­mu, var­sin­kin jos joku al­kaa mat­ki­maan en­sim­mäi­sen kom­ment­tia. Jos mum­mu­ki on kaa­pis­sa tai har­maa, se saat­taa he­rät­tää hil­peyt­tä. Ja sitä se on meil­lä teh­nyt­kin, olem­me mu­ki­nem­me sit­ten ko­to­na tai vaik­ka Su­vi­seu­rois­sa, omal­la vä­el­lä tai ka­ve­ri­po­ru­kal­la met­sä­synt­tä­reil­lä.

Nuo kum­mat sa­nat al­koi­vat mu­hi­maan tuu­li­sel­la vin­til­lä­ni. Vuo­sia siel­lä pö­lyt­ty­es­sään al­koi vah­vis­tu­maan tun­ne, et­tä ha­lu­an ne jos­kus kir­jan kan­siin, jot­ta ne sai­si­vat mah­dol­li­suu­den tart­tua las­ten huu­liin laa­jem­min­kin. Oli­han niis­sä sie­men huu­mo­ril­le ja avain oi­val­luk­sil­le, kuin­ka hel­pos­ti vää­rin­kä­si­tyk­set syn­ty­vät. Kuu­len­ko än­nää vai äm­mää?

Noin puo­li­tois­ta vuot­ta sit­ten na­put­te­lin pu­he­li­mee­ni las­ten­kir­jan kä­si­kir­joi­tuk­sen. Se vai­kut­ti sel­lai­sel­ta, et­tä keh­ta­sin ha­kea erääl­tä sää­ti­öl­tä apu­ra­haa tu­le­van kir­jan pai­no­ku­lui­hin. Myön­tä­väl­lä ta­hol­la an­toi­vat mu­ki­se­mat­ta apu­ra­haa ja rei­lul­la kä­del­lä. Tai­si­vat ihan in­nos­tua juo­nes­ta, sil­lä huh­ti­kuus­sa 2024 mi­nul­le myön­net­tiin 4000 eu­ron apu­ra­ha. Ihan kä­sit­tä­mät­tö­män iso sum­ma ja myös hen­ki­nen kan­nus­tus – vaik­ka vint­ti­ni ko­vin tuu­li­nen on­kin, niin ei ihan ho­mees­sa sen­täs!

Apu­ra­han myön­nön jäl­keen, noin puo­len vuo­den ai­ka­na, saim­me ih­me­tel­lä vin­haa tuul­ta myös au­to­kaup­po­jen kans­sa. Minä kun en tyk­kää yh­tään vaih­del­la au­to­ja, niin oli kyl­lä stres­saa­vaa ai­kaa, kun en­sin meni per­heen mo­lem­mat au­tot vii­mei­sen ja­ko­a­vai­men ar­moil­le. Sit­ten yk­si ti­lal­le hom­ma­tuis­ta al­koi mur­het­ta tuot­ta­maan sii­hen tyy­liin, et­tä vi­al­li­se­na myy­tiin eteen­päin muu­ta­maa sa­tas­ta rik­kaam­pa­na. Jos kir­ja-apu­ra­hat tu­li­vat ti­lil­le kuin Ma­nul­le il­lal­li­nen, niin kyl­lä­pä ne kuin hot­kais­ten häi­pyi­vät nä­ky­mät­tö­miin. Mo­ko­mat pel­ti­leh­mät, am­muu, sam­muu ja röyh!

Tal­ven koit­ta­es­sa aloin sel­vit­te­le­mään kir­jal­le ku­vit­ta­jaa. Oli­pa mah­ta­va hom­ma, kun mei­dän 18-vuo­ti­as El­lim­me lu­pau­tui su­ti­maan si­vel­ti­mel­lä Rau­ha­lan mum­mun, pa­pan ja kol­men pie­nen lap­sen hah­mo­ja ja elä­mää. Myös kir­jan tait­ta­jan et­si­mi­nen lop­pui kuin sei­nään, kun Sel­ma-tyt­töm­me kum­mi ker­toi yl­lät­tä­en, et­tä on hän kir­jan­kin jos­kus tait­ta­nut ja läh­ti­si mie­lel­lään pro­jek­tii­ni mu­kaan. Tun­tui­pa myö­tä­tuu­len tun­net­ta. Tun­tui myös toi­voa sii­tä, et­tä suur­per­heem­me kes­kel­tä saat­tai­si sit­ten­kin val­mis­tua kir­ja hei­nä­kuu 2025 lop­puun men­nes­sä. Jos ei, niin saa­ma­ni (ja jo käyt­tä­mä­ni) 4000 eu­ron apu­ra­ha oli­si pa­lau­tet­ta­va sää­ti­öl­le ta­kai­sin. Se­hän oli tar­koi­tet­tu kir­jan pai­no­ku­lui­hin ja jos nii­tä ei syn­ny, niin ta­kai­sin on vi­pa­tat­ta­va.

Mo­nien mut­kien kaut­ta ko­va­kan­ti­nen kir­ja ja ko­ti­si­vut­kin tu­li­vat val­miik­si ja 22. hei­nä­kuu­ta pi­haam­me tup­sah­ti 655 ki­lon rah­ti. 2000 kap­pa­leen kir­ja­ka­sas­sa oli­si ol­lut mai­ni­os­ti ma­ja­tar­pei­ta, mut­ta kor­ja­sim­me ne suo­jaan ja pik­ku­hil­jaa nii­tä on an­net­tu kä­des­tä kä­teen ja lä­he­tet­ty pit­kin Suo­mea. Run­sas myön­tei­nen pa­lau­te on va­kuut­ta­nut sii­tä, et­tä hum­puu­ki­kir­ja on kut­kut­ta­nut ki­vas­ti hy­vin mo­nen ih­mi­sen hok­saus- ja huu­mo­ri­her­mo­ja. Hum­puu­ki­kir­ja? Juu, vaik­ka se vie­kin lu­ki­jat kuu­li­joi­neen to­tuu­den ja har­han vä­li­maas­toon, niin sil­ti sii­nä ei ole kal­lis­ta us­ko­am­me tu­ke­vaa si­säl­töä, ei­kä viit­to­ja tai­vaan ko­tiin. Se vain an­taa ny­ki­nää suu­pie­liin ja joi­ta­kin esi­merk­ke­jä sii­tä, kuin­ka elä­män äk­ki­ti­lan­teis­sa voi­daan toi­mia.

Täs­sä­pä oli ko­ke­muk­se­ni sii­tä, kuin­ka tä­hän maa­han syn­tyi uu­si las­ten­kir­ja. En­pä oli­si muu­ta­ma vuo­si sit­ten us­ko­nut, et­tä Tai­vaan Isä voi täl­lä­kin ta­val­la siu­na­ta ajal­li­sia pen­no­sia per­heem­me hy­väk­si! Eh­kä kir­ja tuo hel­po­tus­ta ti­lan­tei­siin, kun pel­ti­leh­mäm­me in­nos­tu­vat taas kita am­mol­laan kut­su­maan omis­ta­jaan­sa.

Kir­jai­li­jak­si­kin nyt mi­nua sa­no­vat. Vie­lä jou­tuu hiu­kan mu­tus­tel­la tuo­ta tit­te­liä. Vä­lil­lä voi muil­la­kin ol­la mu­tus­tel­ta­vaa. Kun elo­kuus­sa pai­kal­lis­leh­ti uu­ti­soi “16 lap­sen isä Kou­vo­las­ta syn­nyt­ti kir­jan”, niin jo­han sii­tä riit­ti pal­jon ju­tun­juur­ta. Ei­pä se toki su­ju­nut kuin vet­tä vaan, siis tuo kir­joi­tus­mat­ka. Suur­per­heen elä­mäs­sä kun on niin mo­nen­lais­ta ta­pah­tu­maa.