JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ruutukaappaus

2.2.2024 6.00

Juttua muokattu:

26.1. 08:51
2024012608510520240202060000

Mau­no Kin­nu­nen

Joo, ruu­tu­ja on, mei­dän­kin ta­los­sa ai­ka mon­ta. Mo­nen­lai­si­a­kin nii­tä on, mut­ta lä­hes kaik­ki ovat sem­moi­sia, mis­tä kat­sel­laan ulos, har­vem­min si­sään. Ja kak­si sel­lais­ta, jois­ta kat­sel­laan ruu­an läm­pe­ne­mis­tä ja kyp­sy­mis­tä. Us­kon, et­tä myös si­nun ko­dis­ta­si löy­tyy täm­möi­siä mu­ka­via ruu­tu­ja, jois­ta saa kat­sel­la suu­pa­lo­jen te­key­ty­mis­tä – ja saat­taa niis­tä isoim­mis­ta ruu­duis­ta nä­kyä jopa tai­vas­ta­kin!

Säh­köis­ten ruu­tu­jen suh­teen ta­los­sam­me on hiu­kan au­ti­on nä­köis­tä, sil­lä em­me omis­ta te­le­vi­si­o­ta, pe­li­kon­so­lia, pöy­tä­tie­to­ko­net­ta tai läp­pä­riä. It­se asi­as­sa, on­han mei­dän pik­ku­bus­sim­me ka­tos­sa telk­ka­ri, mut­ta ei siel­tä oi­kein tai­da muu­ta nä­kyä kuin al­ku­ruu­tu. Siis sem­moi­nen si­ner­tä­vä taus­ta, jos­sa on jo­tain teks­tiä. Sil­ti on haus­ka seu­ra­ta, kun lap­set pol­le­a­na kään­tä­vät lit­te­än näy­tön ka­tos­ta alas ja esit­te­le­vät ka­ve­reil­le: meil­lä on täm­möi­nen! Ja sit­ten ne ka­ve­rit ovat het­ken sil­mät pyö­rei­nä kuin siel­tä al­kai­si pian joku ta­jun­nan rä­jäyt­tä­vä esi­tys. Ei ala. Kun sen hok­saa­vat, niin mie­luum­min kat­se­le­vat vaik­ka tai­vaal­le – on­han ne pil­vet­kin pal­jon jän­nit­tä­väm­piä kuin si­ni­nen telk­ka­rin ruu­tu!

To­si­aan­kin se on niin, et­tä meil­lä ei ole ol­lut pit­kään ai­kaan toi­mi­vaa tie­to­ko­net­ta. Pait­si ne kou­lun omis­ta­mat vem­pai­met, joi­ta isom­mil­la on opis­ke­lua var­ten. Jos­sain vai­hees­sa, kun ole­mas­sa ole­va läp­pä­ri ha­jo­si, niin jäi hom­maa­mat­ta uu­si, kun huo­mat­tiin pär­jää­väm­me il­man­kin. Ei se mi­kään pe­ri­aa­te­pää­tös kum­min­kaan ole, mut­ta niin se vain on, et­tä suu­ren­suu­ri per­heem­me vie pal­jon ai­kaa ja useim­mi­ten sen käyt­tää vält­tä­mät­tö­miin asi­oi­hin. Ei vain ole tul­lut men­tyä kaup­paan tie­to­ko­nei­ta ih­met­te­le­mään ja päh­käi­le­mään nii­hin net­tiä, tie­to­tur­vaa ja niin edel­leen. Ja kun to­si­aan il­man­kin on pär­jän­nyt. Ei­pä tuo­ta ra­haa­kaan ihan mah­dot­to­mas­ti ole, vaik­ka kum­mas­ti on lei­pää pöy­tään riit­tä­nyt sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä olen teh­nyt rönt­gen­hoi­ta­ja­na ly­hen­net­tyä työ­ai­kaa (80 %) vuo­si­kau­det. Ei ole on­nek­si tar­vin­nut näh­dä näl­kää, vaan kaa­pit tur­su­aa ta­va­raa ja 550 lit­ran isoh­ko kom­pos­ti­kin usein pul­lis­te­lee äh­ky­nä pel­kis­tä täh­teis­tä. Siis täh­teis­tä. Kyl­lä on Ju­ma­la hy­vyy­des­sään siu­nan­nut meil­le run­saas­ti eväs­tä!

Jos si­nul­la on lap­sia ja ko­to­na­si enem­män­kin hie­no­ja ruu­tu­ka­pis­tuk­sia, niin älä nyt kum­min­kaan ka­teel­li­sek­si ala! Siis sil­le, et­tä mei­dän lap­sil­lam­me ei oli­si ruu­tu­ja­noa, kun lai­te­kan­ta on keh­non­puo­lei­nen. Kyl­lä on ja­noa, ja mo­nel­la! Sen syn­nyt­tä­mi­seen riit­täi­si jo pel­käs­tään se, et­tä ta­los­sam­me oli­si vain yk­si äly­pu­he­lin, mut­ta nii­tä kun sat­tuu ole­maan mel­ko mon­ta, on myös jat­ku­vaa hän­nän­ve­toa: he ky­se­le­vät van­hem­mil­taan pu­he­li­mia jat­ku­vas­ti, jos ei­vät omaa omis­ta, ja jos omis­ta­vat, ja­no­a­vat sen käyt­tä­mi­seen li­sä­ai­kaa. On var­maan mo­nel­le tut­tu se tun­ne, kun on kuin ny­ky­a­jan ko­tei­hin oli­si tul­lut säh­köi­nen imu, joka saa ul­ko-oven toi­mi­maan huo­nos­ti var­sin­kin tal­vi­sin; lap­set ei­vät mei­naa mil­lään pääs­tä sii­tä ulos, mut­ta si­säl­le kyl­lä­kin. Sai­si­pa jos­tain os­tet­tua na­pin, jota pai­na­mal­la imun suun­nan sai­si muu­tet­tua sil­män­rä­päyk­ses­sä toi­sen­suun­tai­sek­si!

Kos­ka tuol­lai­sia pik­ku­ruu­tu­ja meil­lä on mel­ko mon­ta, olen miet­ti­nyt, et­tä jos li­säk­si oli­si vie­lä läp­pä­ri, pöy­tä­ko­ne ja pe­li­kon­so­li, niin jo­han oli­si riit­tä­miin ajan­riis­tä­jiä ul­koi­lul­ta, per­heen yh­tei­sel­tä ajal­ta ja ka­ve­reil­ta. Sai­si ol­la tar­kat sään­nöt ko­nei­den käy­tös­tä ja van­hem­mat lii­ho­tel­la hauk­koi­na ko­nei­den yl­lä. Ja sil­ti näin isos­sa sa­kis­sa oli­si tä­män täs­tä joku nur­jal­la mie­lel­lä, kun "tuo sai pe­la­ta tuol­la ko­neel­la mon­ta mi­nuut­tia enem­män!"

Luu­len­pa niin, et­tä ruu­dun kool­la­kin on jo­tain mer­ki­tys­tä. Iso ruu­tu on lie vie­lä isom­pi mag­neet­ti kuin pie­ni. Jos sel­lai­nen oli­si ko­din ylei­sis­sä ti­lois­sa – rin­ta­ma­mies­ta­lon "hulp­peis­sa" sel­lai­sis­sa – niin mi­ten vai­ke­aa oli­si pi­tää lap­sia pois­sa sel­lai­sen ää­rel­tä? Oli­si yk­si tais­te­lu­tan­ner li­sää. Eh­kä joku tä­män ju­tun lu­ki­ja on ko­ke­nut, et­tä saa jat­ku­vas­ti ol­la ve­tä­mäs­sä lap­sia pois noi­den iso­jen mag­neet­tien ää­rel­tä. It­ses­tä­ni­kin sen huo­maan, et­tä kyl­lä se oma­kin sil­mä kiin­nit­tyy yl­lät­tä­vän hel­pos­ti vaik­ka­pa huol­to­a­se­man isol­la ruu­dul­la pomp­pi­vaan säh­kö­jä­nik­seen.

Isois­sa vem­pe­leis­sä on mie­les­tä­ni se­kin huo­no puo­li, et­tä sel­lai­sen vie­mi­nen pii­loon on hiu­kan han­ka­laa. Nyt kun meil­lä on pelk­kiä pu­he­li­mia, on hel­pom­pi kuis­ka­ta lap­sen kor­vaan, et­tä nyt on sun ai­ka pe­la­ta het­ki, hii­vi hil­jaa isin pu­he­li­men kans­sa vaik­ka­pa sau­nan nurk­kaan. Ei ole ruu­dun ää­rel­lä pe­laa­jan vie­res­sä ai­na isoa kan­nat­ta­ja­jouk­koa, joil­la se oma­kin ruu­tu­ai­ka kas­vai­si pe­laa­jan tou­hu­ja kat­sel­les­sa.

Jos ruu­tu­jen tar­jo­a­ma si­säl­tö oli­si pelk­kää hy­vää, niin mi­käs sii­nä, vaik­ka nii­den ää­res­sä oli­si enem­män­kin. Olet var­maan si­nä­kin jos­kus huo­man­nut, et­tä on siel­lä myös sem­mois­ta vä­hem­män hy­vää si­säl­töä, jopa ai­van huo­noa? Jopa sem­mois­ta­kin, mitä sata vuot­ta sit­ten oli­si kau­hul­la kat­sot­tu, mut­ta mi­hin mo­nen ny­ky­a­jan ih­mi­sen sil­mä on jo ko­vin tot­tu­nut. On­nek­si oman pu­he­li­men ää­rel­lä saa va­li­ta, mil­le si­vul­le surf­fai­lee! Sil­ti va­li­tet­ta­vas­ti olen jos­kus huo­man­nut, et­tä ihan kilt­ti­kin sivu, vaik­ka­pa Ylen uu­ti­set, ovat tar­jo­a­mas­sa pien­tä kouk­kua hy­pä­tä toi­sel­le si­vul­le. Si­vul­le, jos­sa ruu­dul­la pyö­ri­si asi­oi­ta pit­kään ja hou­kut­te­le­vas­ti – ja pian sie­lu­ni vi­hol­li­nen kä­kät­te­li­si hil­jaa jos­sain sel­kä­ni ta­ka­na. Oli­si saa­nut ai­kaan ikä­vän ruu­tu­kaap­pauk­sen, kaa­pan­nut sil­mä­ni ja sie­lu­ni nä­ke­mään ja ko­ke­maan jo­tain sel­lais­ta, mikä toi­si pa­haa miel­tä. Sik­si koen vah­vas­ti niin, et­tä mitä vä­hem­pi välk­ky­viä ruu­tu­ja ta­los­sam­me on, sen use­am­min per­heem­me mus­su­kat eh­tii kat­se­le­maan ik­ku­na­ruu­duis­ta tai­vas­ta – ja myös pi­hal­ta.

Vaik­ka meil­lä on ai­ka iso per­he, talo ei ole mi­kään suu­ri lin­na. Täl­lai­nen pa­riin ker­taan pai­su­tet­tu rin­ta­ma­mies­ta­lo. Ei siis mi­tään sel­lais­ta, mikä sil­lä toi­sel­la Ma­nul­la oli, kun pie­nem­män per­heen­sä kans­sa Män­ty­nie­mes­sä asus­te­li. Siel­lä oli lie­nee tie­to­ko­ne­huo­ne­kin, mut­ta meil­lä ei sel­lais­ta ole. Ei­kä ale­ta sen ta­kia ta­loa laa­jen­ta­maan, kun näi­tä omia lin­tu­sia on jo pe­säs­tä al­ka­nut py­räh­te­le­mään. Jos meil­lä sel­lai­nen pe­li­huo­ne tai -luo­la oli­si, niin kyl­lä­hän se voi­si ol­la suo­sit­tu paik­ka. En sitä sano, et­tei­kö pa­rem­pien ve­kot­ti­mien ää­res­sä voi­si myös op­pia jo­tain pa­rem­min, ku­ten kiel­tä tai vaik­ka­pa hah­mot­ta­mis­ta.

Myös tämä blo­gin kir­joit­ta­mi­nen voi­si ol­la tie­to­ko­neel­la kä­te­väm­pää, var­sin­kin, jos asi­oi­ta tu­li­si mie­leen jo­ten­kin en­nal­ta oh­jel­moi­tu­na ja ai­ka­tau­lu­te­tus­ti. Sit­ten sitä vaan tiet­sik­kaa nä­pyt­te­li­si, kun lap­set ovat nu­kah­ta­neet ja ko­din pa­kol­li­set työt saa­tu teh­tyä. Nä­pyt­te­li­si, jos jak­sai­si. Ajat­te­len kum­min­kin, et­tä mi­nul­la tuo ei toi­mi­si, sil­lä aja­tus­te­ni ja elä­mä­ni se­ka­mels­ka on kaik­kea muu­ta kuin joh­don­mu­kais­ta. Se on vä­hän sama asia kuin jos mi­nul­le sa­not­tai­siin, et­tä kir­joi­ta­pa runo. Ei toi­mi. Mut­ta ru­no­ja on kui­ten­kin jos­kus syn­ty­nyt, useim­mi­ten ihan yl­lät­tä­en kes­ken elä­män syk­keen. Ja sil­loin se on heti kir­joi­tet­ta­va ylös, muu­ten sii­tä jää vain tyh­jyys jäl­jel­le. Blo­gien suh­teen olen huo­man­nut sa­maa. Jos jos­kus tu­lee jon­kun­lai­nen muis­tet­ta­va aja­tus, niin pa­ras on, et­tä kir­joi­tan sen mah­dol­li­sim­man no­pe­as­ti ylös. Muu­ten sii­tä ei jää muis­tiin pie­nin­tä­kään ha­jua. Jos vaik­ka­pa kau­pan kas­sa­jo­nos­sa joku vä­läys käy, niin se oli­si hyvä kir­joit­taa muis­tiin heti sii­nä. Tai vii­meis­tään au­tos­sa. Pu­he­lin­han se on mo­nes­ti otil­laan, sin­ne on näp­pä­rä aja­tuk­sia rus­ta­ta. Ja tois­tai­sek­si sii­hen vie­lä mah­tuu teks­tiä.

Sama se on yöl­lä: hy­vin mo­nes­ti on käy­nyt niin, et­tä kun jon­kun he­rää­mi­sen ta­kia uni ei tu­le­kaan heti sil­mään, aja­tus on läh­te­nyt lauk­kaa­maan tä­män kir­joi­tus­teh­tä­vän suun­taan. Sii­nä sit­ten on jos­kus saat­ta­nut jon­kun asi­an nä­py­tel­lä pu­he­li­meen. Ei ole kyl­lä mi­kään suo­si­tel­ta­va jut­tu nä­py­tel­lä kän­nyk­kää aa­mu­yöl­lä, mut­ta yk­sit­täi­set lip­sah­duk­set sal­li­net­te täl­le kir­ju­ri­po­jal­le. Toi­si­naan kir­jaan he­rän­neet aja­tuk­set pu­he­li­meen puu­lii­te­ris­sä tai ham­mas­lan­ka suus­sa. Jat­kan siis täl­lä köy­hän mie­hen tie­to­ko­neel­la!

En siis koe, et­tä kir­joit­ta­mi­se­ni isoin on­gel­ma oli­si lait­teis­sa. Ei, vaan kyl­lä se on ajan vä­hyys. Toi­si­naan tuos­ta ko­to­sal­la kes­kus­te­lem­me­kin, et­tä olem­me­ko jo­ten­kin lais­ko­ja, kun niin vä­hän saam­me ai­kai­sek­si mi­tään nä­ky­vää tai kun meil­lä tup­paa pro­jek­tit ve­ny­mään pit­kik­si tai tosi pit­kik­si. Jos­kus sitä ihan it­sel­le muis­tut­taa, et­tä kyl­lä sil­lä tai­taa ol­la ai­na­kin jo­tain mer­ki­tys­tä, et­tä meil­lä on lie­nee koko Kaak­kois-Suo­men suu­rin per­he. Saa se vä­lil­lä päi­vis­sä ja het­kis­sä tun­tu­a­kin, kun täl­lai­nen su­per­la­tii­vi on koh­dal­lem­me an­net­tu. Sen myö­tä meis­tä saat­taa jos­kus hei­jas­tua myös joku vä­ke­vä voi­ma, meis­tä hei­kois­ta.

Oi­kein mu­ka­via het­kiä kai­kil­le eri­lais­ten ruu­tu­jen ää­reen! Muis­tat­te­han vä­lil­lä vil­kais­ta tai­vas­ta­kin.

MaunoKinnunen
Mies, lähemmäs yksinkertainen. Isä, lähemmäs kakskytkertainen. Röntgensäde, mulle keskinkertaista tutumpi juttu. Ei näy eikä tunnu. Taivaantuike, elämän tärkein juttu. Näyttää tien perille. Tuntuu jo matkalla sisusonnena ja toivona Kotiin. Palautetta blogista voi laittaa osoitteeseen manukinu(a)gmail.com
10.12.2024

Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet, sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: ”Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne!” Jes. 35:3–4

Viikon kysymys