Teks­ti: Ni­mi­merk­ki

Useim­mil­le muil­le­kin Su­vi­seu­rat ovat vuo­den ko­ho­koh­ta, kos­ka liit­tyy­hän Su­vi­seu­roi­hin jo lap­suu­des­ta saak­ka mu­ka­via muis­to­ja. Soi­tin tei­ni-ikäi­se­nä kou­lu­ka­ve­rei­den van­hem­mil­le ke­nel­lä vain tie­sin asun­to­vau­nun ole­van, lii­ke­ni­si­kö vau­nu vuok­ral­le Su­vi­seu­roi­hin. Joi­tain Su­vi­seu­ro­ja jäi­vät isä, äi­ti ja nuo­rim­mat si­sa­ruk­set pi­tä­mään ko­tiin, kos­ka em­me saa­neet vau­nua vuok­ral­le, taik­ka reis­su ei oli­si ol­lut ra­hal­li­ses­ti mah­dol­li­nen.

Koen ole­va­ni Su­vi­seu­ro­jen ih­mis­tun­gok­ses­sa mu­ka­vuu­sa­lu­ee­ni ul­ko­puo­lel­la. Viih­dyn seu­ra­ken­täl­lä tuo­lis­sa is­tu­mas­sa, pu­hei­ta kuun­nel­len ja ih­mis­vi­li­nää seu­ra­ten. Au­rin­ko­la­sien ta­kaa on tur­val­li­sem­paa kat­sel­la ih­mis­ten kul­ke­mis­ta. En osaa small tal­kia, luon­tee­ni ei ole pur­su­a­va, en­kä ole so­si­aa­lis­ten ti­lan­tei­den help­po­heik­ki. Nau­tin suu­res­ti ai­dois­ta, re­hel­li­sis­tä koh­taa­mi­sis­ta ja aja­tus­ten vaih­ta­mi­ses­ta. En seu­raa sää­en­nus­tei­ta, jo­ten sääs­tä pu­hu­mi­nen on se vii­mei­nen ai­he, jos muu­ta ju­tel­ta­vaa en kek­si.

Moni ko­kee Su­vi­seu­rat maan­pääl­li­se­nä tai­vaa­na. Näin koin vuo­sia, kun­nes elä­mää­ni tuli mo­nia ras­kai­ta asi­oi­ta, joi­den läpi kul­ke­mi­nen on jät­tä­nyt jäl­ken­sä mie­lee­ni ja ko­et­te­le­muk­set ovat kuo­ri­neet esiin tun­te­muk­sia, joi­den kaut­ta ym­mär­rän enem­män it­se­ä­ni ja hy­väk­syn sen mo­nen­lai­set puo­let. Myös sen, et­tä ei ole vää­rin ko­kea ah­dis­tus­ta Su­vi­seu­rois­sa.

Vuo­sien avi­ok­rii­sin ai­ka­na olen tun­te­nut voi­ma­kas­ta ul­ko­puo­li­suu­den tun­net­ta per­he­kes­kei­ses­sä, lä­hei­syyt­tä ja läm­pöä huo­ku­vas­sa ih­mis­jou­kos­sa. Olen ko­ke­nut suur­ta ris­ti­rii­tai­suut­ta elä­män­ti­lan­tee­ni ja seu­ra-alu­eel­la kai­ku­vien seu­ra­pu­hei­den yh­teen­so­vit­ta­mi­ses­sa. Yh­täk­kiä tun­tui, et­tä mi­nut on otet­tu pois tur­val­li­ses­ta suo­jas­ta, vaik­ka olen koko elä­mä­ni ha­lun­nut omis­taa per­heel­le­ni ja tai­vas­tien eteen. Tun­sin vää­ryyt­tä ja kat­ke­ruut­ta elä­män­ti­lan­tees­tam­me. Tun­sin ris­ti­rii­tai­suut­ta sii­tä, mitä us­kon omis­ta­mi­nen on ai­na mer­kin­nyt it­sel­le­ni. Olen aja­tel­lut us­kon suo­jaa­van elä­mää­ni tie­tyil­tä osa-alu­eil­ta. Ku­ten useis­sa muis­sa­kin elä­män­ti­lan­teis­sa, ih­mi­sil­lä on ikä­vä mut­ta in­hi­mil­li­nen tapa ver­tail­la. On tun­tu­nut, et­tä ke­nel­lä­kään toi­sel­la pa­ris­kun­nal­la ei ta­kuul­la ole ol­lut yh­tä vai­kei­ta kes­ki­näi­siä ris­ti­rii­to­ja, ei­kä var­mas­ti moni pi­täi­si mi­nua us­ko­vai­se­na, jos tie­täi­si mi­ten kat­ke­ruus ja vai­keu­det ovat rie­po­tel­leet mi­nua ja per­het­täm­me. Sa­mal­la ym­mär­rän, et­tä krii­sit ja ris­ti­rii­dat ovat osa us­ko­vai­sen­kin elä­mää.

Olen toi­vo­nut, et­tä joku us­ko­vai­nen tu­li­si ky­sy­mään kuu­lu­mi­sia tai jak­sa­mis­ta­ni. Väi­tän, et­tä vai­keu­te­ni ovat nä­ky­neet ulos­päin. Jo­kin pin­nal­li­nen asia, mikä näyt­tää ulos­päin toi­sen us­ko­vai­sen sil­miin kum­mal­li­sel­ta tai vää­räl­tä, voi kät­keä si­sään­sä vai­ke­an ma­sen­nuk­sen tai sen myö­tä ja sii­tä toi­pu­mas­sa ole­van uu­del­leen ra­ken­ne­tun hau­raan, vah­vis­tus­ta vaa­ti­van luot­ta­muk­sen elä­mäs­sä jat­ka­mi­seen. Koen ma­sen­nuk­sen ole­van hen­ki­nen kuo­le­ma. Luot­ta­mus it­seen­sä, paik­kaan­sa täs­sä yh­teis­kun­nas­sa, puo­li­soon, osaan­sa avi­o­puo­li­so­na ja las­ten äi­ti­nä, ys­tä­viin, lä­hei­siin, työ­ka­ve­rei­hin ja kaik­kein kor­keim­paan on pi­tä­nyt ra­ken­taa uu­del­leen.

Ar­vos­te­le­vat ja syyl­lis­tä­vät pu­heet ovat kuin suo­laa kir­ve­le­vil­le haa­voil­le. Nä­ky­vät haa­vat voi­vat ol­la vain pin­taa si­säi­sis­tä rik­koon­tu­mi­sis­ta. Voi men­nä vuo­sia, et­tä ko­kee ole­van­sa taas eh­jä. Ma­sen­nuk­ses­ta voi kui­ten­kin sel­viy­tyä. En ole enää en­ti­nen it­se­ni, mut­ta uu­del­leen ra­ken­tu­nee­na mi­nul­la on tur­val­li­sem­pi ja hel­pom­pi ol­la. Vai­keuk­sien myö­tä olen op­pi­nut ra­kas­ta­maan it­se­ä­ni ja kuun­te­le­maan pa­rem­min jak­sa­mis­ta­ni.

Loh­dul­lis­ta on ol­lut saa­da Su­vi­seu­rois­sa­kin kuul­la, et­tä ar­mo kuu­luu kai­kil­le – myös mi­nul­le, vaik­ka vai­keu­det kul­ke­vat ja nä­ky­vät mi­nus­sa vie­lä mu­ka­na.