– No ter­ve­tu­loa! Käy­kää­hän pe­rem­mäl­le!

On ne vaan ol­leet mah­ta­via het­kiä, kun ko­dis­sam­me on ol­lut juh­lan­tun­tua ja olem­me saa­neet kut­sua vie­rai­ta kyn­nyk­sen täl­le puo­lel­le! Toi­si­naan kak­ka­vaip­pa toi­ses­sa kä­des­sä ja paik­kaan­sa ha­ke­va kra­vat­ti toi­ses­sa, mut­ta sii­tä ne juh­lat ovat kum­min­kin käyn­nis­ty­neet.

Juh­liin liit­tyy mo­nen­lais­ta haas­tet­ta, ja per­he­ku­van ot­ta­mi­nen ei ole ai­na ol­lut yk­si pie­nim­mis­tä. Lap­set kun ovat elä­vää sort­tia, niin toi­si­naan joku ei mil­lään voi­si lo­pet­taa leik­ke­jään ku­vauk­sen ajak­si kun se toi­nen on jo saat­ta­nut li­vah­taa fris­bee­ra­dal­le.

Ke­säl­lä 2023 saim­me koko per­heen mu­ka­vas­ti sa­maan ku­vaan! Tuos­sa yl­lä se on, py­säh­dy­pä sitä het­kek­si tuu­mai­le­maan – saa ihas­tel­la­kin.

Siel­lä van­him­mas­sa pääs­sä on nel­jä isoin­ta poi­kaam­me. Sit­ten syn­tyi­vät vii­si tyt­töä. Hei­dän jäl­keen­sä poi­ka; tie­tä­mät­täm­me prin­ses­sa­lau­man kes­kel­le, sil­lä jon­kun vuo­den pe­räs­tä hä­nel­lä oli kuu­si nuo­rem­paa sis­koa. Sii­nä on nyt sit­ten 11-vuo­ti­as nuo­ri­mies yh­den­tois­ta sis­kon kes­kel­lä – ihan elä­män ko­koi­nen paik­ka tuo­kin! On rei­pas ot­tees­saan ol­lut Isä tai­vai­nen, kun alun lap­set­to­muus­ko­ke­muk­sen jäl­keen meil­le vau­va­ha­nan au­kai­si.

Tänä ai­ka­na lap­set il­mais­taan mo­nes­ti nu­me­roi­na. Uu­ti­set pu­hu­vat lap­si­mää­ris­tä, syn­ty­nei­den mää­ris­tä. Toi­si­naan vai­kut­taa sil­tä, et­tä lap­sia koh­del­laan nu­me­roi­na näy­töl­lä tai elä­män lah­jaa aja­tel­laan kuin ar­ki­se­na ta­va­ra­na kau­pan hyl­lyl­lä: "Ei yh­tään tuo­ta la­jia. Ei yh­tään. Eh­kä yk­si. Eh­kä vie­lä yk­si. Eh­kä mak­si­mis­saan yk­si enää."

Nu­me­rot näy­töl­lä ovat kas­vot­to­mia lap­sia. Luu­len­pa sil­ti, et­tä tuo aja­tus per­he­ku­vas­ta py­säyt­tää si­nua. En­tä, jos joku heis­tä tu­li­si si­nua työ­pai­kal­la­si vas­taan, ojen­tai­si kä­ten­sä ja ter­veh­ti­si? En­tä, jos joku tu­li­si kou­lu­mat­kal­laan si­nua vas­taan ja kat­soi­si si­nua sil­miin? En­tä, jos joku heis­tä hy­myi­li­si si­nul­le vie­rei­ses­tä os­tos­kär­rys­tä aa­mu­au­rin­koa vä­hin ham­pain ja vie­lä­pä vil­kut­tai­si si­nul­le? Mis­sä kaik­ki­al­la he voi­vat­kaan ol­la vuo­sien pääs­tä? Ken­ties juu­ri si­nun elä­mä­si po­luil­la?

Jos oli­sim­me pää­ty­neet ra­joit­ta­maan las­ten lu­ku­mää­rää, hei­tä ei oli­si. Hei­tä. Siis 16 ker­taa hän. Hän ei oli­si saa­nut elä­män lah­jaa. Hän ei oli­si saa­nut mah­dol­li­suut­ta ke­hit­tyä ja kas­vaa. Hän ei oli­si kos­kaan pääs­syt as­tu­maan ja ais­ti­maan elä­män rik­kai­ta pol­ku­ja. He ei­vät oli­si as­tu­neet, ei­vät tun­te­neet. Ei­vät edes hen­git­tä­neet. He oli­si­vat kas­vot­to­mia. Heis­tä ei oli­si muis­to­ja. Ei voi­si ol­la, kun hei­tä ei oli­si ol­lut. Hei­tä ei oli­si saa­nut ol­la. Vain vuo­sien ta­kai­nen haa­lis­tu­nut ap­tee­kin kuit­ti saat­tai­si vie­lä jos­sa­kin muis­tut­taa het­kes­tä, jol­loin oman pään si­säl­lä ky­syt­tiin elä­män ja kuo­le­man ky­sy­myk­siä. Kor­viin eh­kä jäi soi­maan ap­tee­kin kas­san toi­sel­ta puo­lel­ta kuu­lu­nut ar­ki­sen tun­tui­nen lau­sah­dus: "Täs­sä­pä tämä eh­käi­sy­val­mis­te. Ol­kaa hyvä!"

Voi­ma­kas on elä­män vi­hol­li­nen, ai­van pe­lot­ta­van voi­ma­kas! Mi­ten mo­nien suur­ten tuu­lien myö­tä ja sa­mal­la pie­nin kuis­kauk­sin se on ha­lun­nut mei­dän­kin tart­tu­van sii­hen val­heel­li­seen vies­tiin, joka oli­si es­tä­nyt hei­dän syn­ty­män­sä! He, rak­kaat lap­sem­me! Vi­hol­li­sen voi­ma on vä­ke­väm­pi kuin tu­len voi­ma, so­dan aseet tai tau­ti­taak­ka. Sik­si tah­don sa­noa si­nul­le, joka mie­les­sä­si pun­ta­roit näi­tä asi­oi­ta: älä hei­tä us­koa, joka suo­je­lee elä­mää. Ju­ma­lan ja elä­män voi­ma on vie­lä­kin vä­ke­väm­pi, ja lap­set kan­ta­vat sitä vies­tiä ai­van eri­tyi­sel­lä ta­val­la!

Huh­ti­kuus­sa 2024 luin Ylen si­vuil­ta ju­tun (https://yle.fi/a/74-20084429), joka sai pu­pil­li­ni pon­kai­se­maan pit­käl­le. Sii­nä ky­sel­tiin sel­lais­ten les­ta­di­o­lais­ten pe­rään, jot­ka kuu­lu­vat yh­tei­söön, mut­ta ovat päät­tä­neet pie­nem­mäs­tä lap­si­lu­vus­ta. Sii­nä oli link­ki ky­se­lyyn. En avan­nut sitä, mut­ta asia jäi pyö­ri­mään mie­leen. Ja toi­ve, et­tä myös toi­nen ää­ni tu­li­si kuu­lu­viin.

No, en­pä ol­lut aja­tuk­se­ni kans­sa yk­sin. Pa­rin vii­kon pääs­tä ky­se­lyn tu­los jul­kais­tiin Ylen uu­ti­sis­sa (https://yle.fi/a/74-20084234). Uu­ti­nen toi esil­le, mi­ten moni oli ol­lut “tot­te­le­ma­ton” toi­mit­ta­jan oh­jeil­le ja men­nyt vas­taa­maan ky­se­lyyn. Iha­naa “tot­te­le­mat­to­muut­ta”, kun 300 vas­taa­jien jou­kos­sa oli 200 sel­lais­ta, jot­ka ei­vät ol­leet päät­tä­neet pie­nem­mäs­tä lap­si­lu­vus­ta! Toi­mit­ta­ja ei kum­min­kaan he­ris­tä­nyt heil­le sor­mea, vaik­ka he ei­vät ol­leet ky­se­lyn koh­de­ryh­mä.

Mo­nil­le saat­toi käy­dä niin, et­tä uu­tis­vir­ras­ta tuli lu­ke­neek­si vain tuon jäl­kim­mäi­sen uu­ti­sen. Sil­loin häm­mäs­tys saat­toi val­la­ta mie­len: voi­ko uu­ti­nen ol­la tot­ta? Mi­nul­le se an­toi sel­lai­sen ku­van, et­tä ky­se­lyyn no­ja­ten se toi esil­le mie­li­ku­vaa sii­tä, mi­ten myös les­ta­di­o­lai­sis­ta tosi moni käyt­tää eh­käi­syä. Sii­nä ei tuo­tu sa­nal­la­kaan esil­le sitä ky­sy­myk­se­na­set­te­lua, mil­lä ih­mi­siä pyy­det­tiin ker­to­maan aja­tuk­sis­taan: "Jos olet päät­tä­nyt ra­joit­taa…" Uu­ti­soin­ti meni mie­les­tä­ni mel­ko lail­la met­sään, kun se käyt­ti ky­se­lyä poh­ja­na tul­kit­se­maan les­ta­di­o­lais­ten eh­käi­sy­kan­to­ja. To­del­li­sem­pi otos oli­si saa­tu ky­sy­mäl­lä vaik­ka­pa näin: "Jos kuu­lut van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­seen he­rä­tys­liik­kee­seen, mitä ajat­te­let eh­käi­sys­tä?"

Tuo keh­no uu­ti­soin­ti har­mit­ti, kos­ka se luul­ta­vas­ti ah­dis­ti mo­nia sel­lai­sia, jot­ka ei­vät ol­leet tie­toi­sia ky­se­lyn taus­tois­ta. Vaan ei­pä an­ne­ta ras­kai­den pil­vien vii­pyä yl­läm­me. Minä ja sinä saam­me edel­leen­kin iloi­ta us­kon­non ja us­ko­mi­sen va­pau­des­ta. Mi­ten on­kin niin tur­val­lis­ta ja iha­naa kir­ma­ta jo en­nen us­ko­nei­den jäl­jis­sä vih­re­äl­lä nii­tyl­lä, kun eh­ty­mä­tön ar­mon valo he­lot­taa il­ta­sä­tei­tän­sä lau­man pääl­le! Lau­man, joka ha­lu­aa omas­ta tah­dos­taan py­syä järk­ky­mät­tö­mäl­lä vuo­rel­la par­haan Pai­me­nen seu­ras­sa.

Täs­sä lau­mas­sa elä­es­säm­me olem­me vie­lä mat­kal­la tai­vaan ko­tia koh­ti. Maan ilot ja su­rut ovat tut­tu­ja, myös mo­net ko­et­te­le­muk­set.

Myös mei­dän per­hees­säm­me on jou­dut­tu koh­taa­maan sai­raut­ta, jon­ka myö­tä las­ten vas­taa­not­ta­mi­seen ja ter­vey­den suo­je­le­mi­seen liit­ty­vät ky­sy­myk­set ovat tul­leet omal­le koh­dal­le rat­kais­ta­vik­si.

Olem­me näh­neet asi­an niin, et­tä Ju­ma­la on sal­li­nut tä­män­kin ti­lan­teen sii­nä mis­sä las­ten syn­ty­mät­kin. Rat­kai­su oli lo­pul­ta ai­ka help­po, kun lää­ke­tie­teen asi­an­tun­ti­joi­den nä­ke­mys oli niin sel­vä. Pää­vies­ti oli se, et­tä nyt on tär­kein­tä suo­jel­la jo kes­kel­läm­me ole­vaa elä­mää, äi­din elä­mää. Tä­män­kin vai­ke­an elä­män­ti­lan­teen kes­kel­lä olem­me tah­to­neet kil­voi­tel­la us­ko­vai­si­na Ju­ma­laan luot­ta­en; hän sal­lii nämä ko­et­te­le­muk­set­kin ja ha­lu­aa aut­taa niis­sä. Hän tah­too var­jel­la us­ko­mas­sa, vaik­ka jou­tui­sim­me­kin pa­kon edes­sä te­ke­mään rat­kai­su­ja, jot­ka ei­vät tun­nu hel­poil­ta.

Jos Ju­ma­lan kä­des­tä pääs­täi­sim­me ir­ti, mis­tä sai­sim­me tur­van?