Jo­kai­nen per­he val­mis­tau­tuu Su­vi­seu­roi­hin ta­val­laan. Jol­le­kin se on pit­kä ja suun­ni­tel­mal­li­nen pro­ses­si, toi­nen vain nak­kaa ta­va­rat au­toon ja läh­tee. Kaik­kea sil­tä vä­lil­tä. Tänä vuon­na mei­dän ko­ti­sii­o­ni on yk­si niis­tä, joil­la on jär­jes­te­ly­vas­tuu Lo­pen seu­rois­ta.

Mi­nul­la palk­ka­työs­sä kii­rei­nen ke­vät päät­tyi vie­lä kii­rei­sem­pään al­ku­ke­sään. Iso­jen har­joi­tus­ten ai­kaan, kun­to­len­kil­lä pois ko­toa, tun­tuu ta­pa­na ole­van au­ton ha­jo­a­mi­nen. Niin täl­lä­kin ker­taa. Seu­ra­si kon­sul­taa­tio pa­rem­man puo­lis­kon kans­sa ja au­to hy­lät­tiin tien var­teen, jos­ta kä­vin sen yön pi­mei­nä tun­tei­na eva­kuo­i­mas­sa tu­tun pa­jan pi­haan. Vika jäi vie­lä sii­nä vai­hees­sa epä­var­mak­si.

Har­joi­tus päät­tyi per­jan­tai­na, ja kun ko­ti­vä­el­lä ei ol­lut au­toa käy­tös­sä, oli val­ta­o­sa yli­op­pi­las- ja val­mis­tu­jais­juh­lien tar­jot­ta­vis­ta hank­ki­mat­ta. Heti ko­tiin pääs­ty­ä­ni läh­dim­me­kin vai­mo­ni kans­sa kah­des­taan kaup­paan. Use­am­pi kas­sil­li­nen eväs­tä läh­ti mu­kaan juh­lia var­ten.

Ko­to­na odot­ti­kin jo toi­nen pro­jek­ti. Ta­ka­te­ras­sin kai­de oli kes­ke­ne­räi­nen, ja se oli saa­ta­va val­miik­si, jot­ta ke­tään us­kal­tai­si pääs­tää sin­ne. Ei siis aut­ta­nut kun ryh­tyä hom­miin. Hit­si­lan­ka pa­loi, ja kai­det­ta al­koi hil­jal­leen syn­tyä. Aa­mu­yön tun­neil­la kai­de oli pien­tä sää­tä­mis­tä vail­le val­mis. Pin­nat oli hit­sat­tu kiin­ni joh­tei­siin, ja joh­teet tolp­piin. Port­ti­kin oli hit­sat­tu pai­kal­leen. Vie­lä maa­lia pin­taan, ja hom­ma oli val­mis. Aa­muk­si maa­li eh­ti kui­vua, jo­ten vä­hän jäi vie­lä ai­ka­re­ser­viä käyt­tä­mät­tä.

Lau­an­tai­na sit­ten vie­tet­tiin­kin tyt­tä­ren yli­op­pi­las­juh­lia. Juh­las­sa lau­let­tiin Su­vi­vir­si – se tun­tui hy­väl­tä. Te­ras­si oli val­mis, mut­ta au­ton­raa­to le­pä­si yhä niil­lä si­joil­laan, min­ne sen olin jät­tä­nyt. Juh­lat oli­vat oi­kein mu­ka­vat ja näyt­ti sil­tä, et­tä tuo­re yli­op­pi­las oli it­se­kin tyy­ty­väi­nen. Tär­keä etap­pi elä­mäs­sä.

Sun­nun­tai­na sit­ten juh­lis­tim­me toi­sen tyt­tä­rem­me am­mat­tiin val­mis­tu­mis­ta. Puu­tar­hu­ria ai­na tar­vi­taan. Pian juh­lien jäl­keen käy­tiin hä­nen kans­saan puu­tar­ha­os­tok­sil­la. Pää­ry­nä­puun ja hu­na­ja­mar­jan tai­met hän sit­ten sa­man tien is­tut­ti pi­haan.

Maa­nan­tai­na aloi­tin myös au­to­re­mon­tin, pää­tä raa­pien ih­me­tel­len vi­kaa et­sien. Lo­pul­ta vika sit­ten löy­tyi. Moot­to­rin maa­doi­tus­joh­to oli jos­tain syys­tä kat­ken­nut ja sen myö­tä start­ti­moot­to­ri kä­räh­tä­nyt. Koko säh­kö­jär­jes­tel­mä oli sik­si oi­ko­su­lus­sa. Oli läh­det­tä­vä ha­ke­maan va­ra­o­sia Mo­to­ne­tis­tä. Sa­mal­la pää­tin vaih­taa muu­ta­man muun­kin osan, jot­ka oli­vat ha­jo­a­mis­pis­tees­sä. Oli­si­vat ne vie­lä het­ken kes­tä­neet, mut­ta pa­rem­pi vaih­taa ajois­sa, niin ei ha­joa mi­tään muu­ta.

Niin vain saa­tiin au­to taas liik­keel­le. Öl­jy­ä­kin tuli vaih­det­tua, se oli vii­me vuon­na jää­nyt te­ke­mät­tä ra­ken­nus­kii­rei­den ta­kia. Mei­dän per­heen iso au­to on lin­ja-au­to ja muil­la ei sii­hen ole kort­tia, jo­ten mi­nul­le on ai­na au­to käy­tös­sä. Vai­mo­ni ja per­heen muut kor­til­li­set jou­tu­vat ja­ka­maan sen toi­sen. Oli hel­po­tus, kun se saa­tiin taas liik­keel­le.

Sen jäl­keen oli­kin sit­ten asun­to­vau­nun vuo­ro. Sii­tä oli men­nyt lei­ma um­peen syk­syl­lä. Pien­tä ras­saus­ta, va­lo­jen ja vilk­ku­jen toi­min­nan tes­taus, ja ajan va­raus kat­sas­tus­kont­to­ril­le. Vä­lis­sä lap­set eh­ti­vät sii­vo­a­maan vau­nun si­säl­tä.

Nyt vau­nu vie­dään pa­ria viik­koa etu­kä­teen seu­ra­ken­täl­le, kun seu­raa­vat vii­kot ku­lu­vat tal­kois­sa.

Elo on meil­lä täl­lä het­kel­lä var­sin kii­reis­tä, mut­ta mer­ki­tyk­sel­lis­tä. Je­re­mi­an kir­jas­sa pro­feet­ta neu­voo pak­ko­siir­to­lai­suu­teen vie­ty­jä juu­ta­lai­sia: ”Toi­mi­kaa sen kau­pun­gin par­haak­si, jo­hon minä olen tei­dät siir­tä­nyt. Ru­koil­kaa sen puo­les­ta Her­raa, sil­lä sen me­nes­tys on tei­dän­kin me­nes­tyk­sen­ne.” (Jer. 29:7.)

Ajat­te­len niin, et­tä tämä pro­fee­tan neu­vo kos­kee niin ko­ti­kun­ti­am­me kuin isän­maa­tam­me. Sen par­haak­si saam­me teh­dä työ­tä ku­kin voi­mien­sa ja lah­jo­jen­sa mu­kaan. Neu­vo on hyvä myös sii­o­nin työ­hön: ku­kin kan­ta­koon voi­mien­sa ja lah­jo­jen­sa mu­kaan oman osuu­ten­sa.

Maa­il­mal­la ih­me­tel­lään, kuin­ka Su­vi­seu­rois­sa vuo­si toi­sen­sa jäl­keen jak­se­taan ja ha­lu­taan teh­dä niin val­ta­va mää­rä tal­koo­työ­tä. Tänä vuon­na meil­lä vas­tuu­vuo­ros­sa ole­vil­la on hie­man isom­pi kuor­ma kan­net­ta­vak­si, mut­ta ku­kin vuo­rol­laan. Yh­des­sä teh­den ja vas­tuu­ta ja­ka­en on se­kin kuor­ma ke­vy­em­pi kan­taa.

Saam­me luot­taa sii­hen, et­tä Tai­vaan Isä siu­naa Su­vi­seu­roi­hin teh­dyn tal­koo­työn.

Tur­val­lis­ta su­vi­seu­ra­mat­kaa jo­kai­sel­le lu­ki­jal­le.