JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Vielä ei ollut minun vuoroni lähteä

5.1.2024 6.00

Juttua muokattu:

4.1. 10:46
2024010410461720240105060000

Ant­ti Ul­jas

Hyvä lu­ki­ja­ni. Vai­mo­ni kir­joit­te­li Päi­vä­mie­hen blo­gis­ti­na kol­me vuot­ta, ja hä­nen ko­ke­muk­sen­sa roh­kai­se­ma­na tu­lin lu­pau­tu­neek­si tä­hän sa­maan teh­tä­vään.

Mie­les­sä­ni on mo­nia aja­tuk­sia, mo­nia asi­oi­ta, jois­ta ker­toa. Mut­ta mis­tä aloit­taa?

Tämä teks­ti jul­kais­taan tam­mi­kuus­sa, mut­ta tätä kir­joit­ta­es­sa­ni ele­tään mar­ras-jou­lu­kuun vaih­det­ta. Se on ai­ka, joka vuo­sit­tain py­säyt­tää aja­tuk­si­a­ni ja pa­laan muis­tois­sa taak­se­päin. Eh­kä kir­joi­tan­kin nyt sii­tä, kun ne asi­at ovat it­sel­lä­ni mie­len pääl­lä. Kir­joi­tan sii­tä­kin huo­li­mat­ta, et­tä ra­kas vai­mo­ni on omas­ta nä­kö­kul­mas­taan ta­pah­tu­neis­ta jo ai­em­min kir­joit­ta­nut.

Noin vii­si vuot­ta sit­ten meil­lä oli sun­nun­tai­na vie­rai­ta. Il­ta oli eri­tyi­nen, sil­lä tar­koi­tuk­sem­me oli pal­jas­taa, et­tä meil­le on tu­los­sa kak­so­set ja vie­lä­pä vau­vo­jen su­ku­puo­li­kin. Vai­mo­ni oli lei­po­nut ka­kun, jos­sa oli si­ni­siä ja vaa­le­an­pu­nai­sia ker­rok­sia. Ai­ka no­pe­as­ti lap­set hok­sa­si­vat, et­tä tu­los­sa on kak­si vau­vaa, tyt­tö ja poi­ka.

Sinä il­ta­na ih­met­te­lin it­sek­se­ni, et­tä mi­ten tuo sel­kä on jo­ten­kin ju­mis­sa. Maa­nan­tai­aa­mu­na läh­din ta­val­lis­ta ai­kai­sem­min töi­hin. Työ­pai­kal­la, en­nen kuin työ­ka­ve­rit oli­vat tul­leet töi­hin, is­ki val­ta­va kipu, ti­puin pol­vil­le­ni sil­kas­ta ki­vus­ta. Mo­nien vai­hei­den jäl­keen pää­sin sai­raa­laan. Kipu oli niin kova, et­tä jou­duin kes­kit­ty­mään pel­käs­tään hen­git­tä­mi­seen, et­tä py­syin edes ta­juis­sa­ni. Pu­hu­maan pys­tyin sana ker­ral­laan.

Päi­vys­tyk­ses­sä mi­nua tut­kit­tiin ja lo­pul­ta ar­vel­tiin, et­tä ky­sees­sä on jo­kin sel­käk­ramp­pi. Sain tui­man ki­pu­lää­ki­tyk­sen, ja mi­nut lä­he­tet­tiin ko­tiin. Kipu hel­lit­ti, mut­ta muu­ten voi­mat oli lop­pu. Ruo­ka ei py­sy­nyt si­säl­lä, ja olin hy­vin vä­sy­nyt. Luu­lin aluk­si syy­nä ole­van ki­pu­lääk­keet.

Muu­ta­ma päi­vä meni, ja olo oli yhä vain hei­kom­pi. Piti läh­teä uu­del­leen päi­vys­tyk­seen. Se oli it­se­näi­syys­päi­vä. Vai­mo­ni vei mi­nut. It­se en oli­si jak­sa­nut ajaa tuo­ta al­le kym­me­nen ki­lo­met­rin mat­kaa.

Uu­sis­sa tut­ki­muk­sis­sa sel­vi­si, et­tä tu­leh­du­sar­vot oli­vat ai­van ta­pis­sa. Toi­nen lää­kä­ri huo­ma­si, et­tä pi­tää ot­taa TT-ku­vat. Vai­mo­ni täy­tyi täs­sä vä­lis­sä läh­teä ko­tiin, kun lap­set oli­vat siel­lä kes­ke­nään. Näin, et­tä hän­tä pe­lot­ti. Loh­du­tin hän­tä, et­tä kyl­lä täs­tä sel­vi­tään, ei hä­tää.

Ku­vis­sa sel­kä­ki­vun syy sit­ten sel­vi­si. Aor­tan­re­pe­ä­mä. Kuu­lin sen ja näin lää­kä­rin kal­peis­ta kas­vois­ta, et­tä nyt on oi­ke­as­ti paha paik­ka. Tuos­sa ti­lan­tees­sa, jos­sa tie­dos­tin oman elä­mä­ni ole­van veit­sen­te­räl­lä, mie­lee­ni las­keu­tui rau­ha ja hy­vin luot­ta­vai­nen olo: Tai­vaan Isä pi­tää mi­nus­ta huo­len, täs­tä sel­vi­tään! Ei ole vie­lä mi­nun ai­ka­ni.

Am­bu­lans­si­kul­jet­ta­jat poh­ti­vat, et­tä kum­pi on no­pe­am­pi, Me­di­he­li vai am­bu­lans­si. Tu­li­vat sii­hen tu­lok­seen, et­tä am­bu­lans­sil­la men­nään. Mi­nut vie­tiin kii­reel­lä Mei­lah­den sai­raa­laan, jos­sa ki­rur­gi oli jo ovel­la vas­tas­sa. Mi­nut vie­tiin paa­reil­la am­bu­lans­sis­ta suo­raan leik­kaus­sa­liin, jos­sa kaik­ki oli jo val­mii­na. Pal­joa ei ky­sel­ty, kun tuli tip­paa, let­kua yn­nä muu­ta. Joku ky­syi so­si­aa­li­tur­va­tun­nuk­sen, ja sit­ten mi­nut nu­ku­tet­tiin.

Kun he­rä­sin olin teho-osas­tol­la, vie­res­sä oli hoi­ta­ja ja ra­kas vai­mo­ni. Olin kiin­ni lait­teis­sa ja kai­kis­ta lääk­keis­tä mel­ko pök­ky­räs­sä. Muis­tan sen ilon, et­tä hen­gis­sä ol­laan. En­sim­mäi­sis­tä päi­vis­tä muis­tan lä­hin­nä te­hol­la läs­nä ol­leet ih­mi­set: sis­ko­ni, joka työs­ken­te­li sa­mas­sa sai­raa­las­sa sai­raan­hoi­ta­ja­na, vai­mo­ni ja teho-osas­ton hoi­ta­jat. Voi­mat oli­vat niin vä­his­sä, et­ten ky­en­nyt edes kyl­keä kään­tä­mään. Sai­raa­lan vuo­teel­la ih­mi­nen on rii­sut­tu kai­kes­ta. Tu­le­vat kak­so­set ja mei­dän iso per­he he­rät­ti hoi­ta­jis­ta ih­met­te­lyä, ja sii­tä sai pu­heen­part­ta sil­loin, kun it­sel­lä oli voi­mia pu­hua. Us­ko­kin tuli il­mi.

Teho-osas­tol­la kuo­le­ma oli läs­nä koko ajan. Sen kuu­li ja vais­to­si. Sil­ti ei pe­lot­ta­nut. Se rau­ha, joka mie­lee­ni oli las­keu­tu­nut, säi­lyi. Tai­vaan Isä huo­leh­ti. En osaa ku­vail­la, mut­ta jo­ten­kin sitä tun­si, kuin­ka mei­dän per­het­tä kan­net­tiin ru­kouk­sin. Ko­tiin tuli sel­lais­ta­kin apua, jota ei osat­tu edes toi­voa.

Hil­jal­leen voi­mat pa­lau­tui­vat. Vie­rai­ta kävi. Vie­rai­lut pi­ris­ti­vät. Mi­nua ja per­het­täm­me muis­tet­tiin. Tuli vies­te­jä ja soit­to­ja. Ne kaik­ki läm­mit­ti­vät miel­tä. Oli ih­me, et­tä olin elos­sa. Lei­kan­nut ki­rur­gi kävi jut­te­le­mas­sa ja sa­noi, et­tä lä­hel­lä oli. Eh­kä noin tun­nin oli­sin vie­lä kes­tä­nyt il­man leik­kaus­ta. Tai­vaan Isä var­je­li. Joku sa­noi, et­tä elin jat­ko­a­jal­la. It­se en koe ole­va­ni jat­ko­a­jal­la; mi­nun mat­ka­ni pään ei ol­lut tar­koi­tus ol­la sii­nä. Ju­ma­la yk­sin tie­tää, mis­sä se on.

Mi­nut siir­ret­tiin te­hol­ta osas­tol­le, ja pää­sin jou­lu­aa­ton aat­to­na ko­tiin. Hyvä ys­tä­vä­ni nou­ti mi­nut sai­raa­las­ta ko­tiin. Hän oli val­mis uh­raa­maan oman va­paa­il­tan­sa mei­dän aut­ta­mi­seen. Sii­tä­kin tuli hyvä mie­li.

Muis­tan yhä sen tun­teen, kun kä­ve­lim­me sai­raa­lan ovis­ta ulos raik­kaa­seen tal­vi­sää­hän. Tai minä lä­hin­nä kö­pö­tin. Kun­nos­sa en vie­lä ol­lut. Toi­pu­mi­nen al­koi hil­jal­leen. Aluk­si jak­soin juu­ri ja juu­ri kä­vel­lä por­taat ylä­ker­taan. Oli pak­ko le­vä­tä en­nen kuin jak­soi tul­la ta­kai­sin alas. Nu­kuin pal­jon ja söin. Sai­raa­las­sa olin laih­tu­nut niin pal­jon, et­tä kei­nu­tuo­lis­sa ei voi­nut is­tua, kun se sat­tui sel­kään ja ta­ka­muk­seen.

Pää­sin seu­roi­hin­kin. Sat­tui vie­lä niin, et­tä mi­nul­la oli isän­tä­vuo­ro. Moni ei mi­nua tun­nis­ta­nut, niin olin muut­tu­nut. Vie­lä use­am­pi kävi ter­veh­ti­mäs­sä. Tuli läm­min, ter­ve­tul­lut ja tur­val­li­nen olo, olin ko­ti­sii­o­nin kes­kel­lä.

Kun­tou­tu­mis­ta­ni seu­rat­tiin kont­rol­lein, lää­kä­rit oli­vat tyy­ty­väi­siä. Pa­la­sin ta­kai­sin töi­hin vain kak­si kuu­kaut­ta ta­pah­tu­nees­ta. Mei­dän kak­so­set syn­tyi­vät täy­si­ai­kai­si­na ja ter­vei­nä. Elä­mä pa­la­si hil­jal­leen uo­miin­sa, omal­ta osal­ta­ni ei kui­ten­kaan ai­van sii­hen sa­maan, tut­tuun uo­maan. Ta­pah­tu­nut jät­ti omat jäl­ken­sä, muu­ta­kin kuin ne nä­ky­vät ar­vet nah­kaan.

Näin mar­ras-jou­lu­kuun tait­tees­sa nämä muis­tot vyö­ry­vät mie­leen. En ole oi­kein edes yrit­tä­nyt ym­mär­tää, mik­si mi­nul­le kävi näin. Jo­kin tar­koi­tus täl­lä oli, mut­ta mikä? Ai­na­kin mi­nul­le se opet­ti käy­tän­nös­sä elä­män ja ih­mi­sen voi­mien ra­jal­li­suu­den. Sen, et­tä ku­kaan meis­tä ei tie­dä, kos­ka se oma vuo­ro on läh­teä tääl­tä ajas­ta. Sik­si on hyvä tur­va­ta evan­ke­liu­miin ja pan­na mat­kan vi­ko­ja ja vir­hei­tä pois.

AnttiUljas
Olen ison perheen isä ja upseeri. Harrastan metsästystä, kalastusta ja kaikenlaista käsillä tekemistä. Luonto kaikkineen on minulle paikka rentoutua ja nauttia. Parhaillaan rakennan perheellemme uutta kotia. Palautetta ja viestiä saa laittaa osoitteeseen uljasa(a)yahoo.com.
18.4.2024

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Ps. 23:4

Viikon kysymys