Hes­ka Kor­ho­nen

Elän kes­kel­lä tie­don tul­vaa. To­si­aan – tie­don val­ta­kau­del­la. ’Sa­la­maa no­pe­am­min’ vies­tit sin­koi­le­vat uu­ti­si­na, ku­vi­na ja vi­de­oi­na eri puo­lil­ta maa­il­maa. Saa­ta­vil­la on pal­jon ajan­ta­sais­ta tie­toa ja va­li­tet­ta­vas­ti – val­ta­vas­ti va­let­ta. Olen tä­män ta­kia päät­tä­nyt, et­ten esi­mer­kik­si avai­le USA:n Eps­tein-ko­hun klip­pe­jä. En voi tie­tää, mikä niis­tä on to­del­li­nen ja mikä vale. Mitä kiin­nos­ta­vam­pi ai­he, sitä enem­män jul­kai­su­ja ja vai­kut­ta­mis­ta, oi­ke­aa ja vää­rää.

Tämä kuva on totta ja todellinen. Kameran lisäämiä varjoja olen avannut.

Heska Korhonen

Me­di­a­lu­ku­tai­dos­ta on pu­hut­tu jo kau­an. Nyt sen mer­ki­tys on nous­sut po­ten­ti­aa­li­ses­ti. Olen jo­ten­kin jär­kyt­ty­nyt täs­tä ke­hi­tyk­ses­tä. Kuin­ka pal­jon mi­nuun ’upo­te­taan’ sel­lais­ta, joka ei vält­tä­mät­tä al­kuun­kaan pidä paik­kaan­sa. Toi­saal­ta tämä ei kos­ke pel­käs­tään so­mea, di­gi­taa­lis­ta vies­tin­tää, vaan tu­lee esil­le kes­kus­te­luis­sa, pu­heen­vuo­rois­sa ja print­tiu­u­ti­sis­sa.

Ai­na on ol­lut va­leu­u­ti­sia. Jot­kut toi­sen maa­il­man­so­dan kuu­lui­sis­ta ku­vis­ta, eh­kä mo­ni­kin, ovat vää­ren­net­ty­jä, pro­pa­gan­daa. Jot­kut vää­ren­nök­set voin sil­mä­mää­räi­ses­ti­kin to­de­ta pe­tok­sik­si. Jois­ta­kin en voi omil­la tai­doil­la­ni sa­noa, ovat­ko nä­ke­mä­ni ku­vat tai vi­de­ot ai­to­ja, tot­ta vai ta­rua. Ny­kyi­sin täl­lais­ta ma­te­ri­aa­li tul­vii ’joka tuu­tis­ta’. Elän­kin siis laa­jan, no­pe­an ja te­hok­kaan pro­pa­gan­dan ai­ka­kaut­ta.

Tässä kuvassa heinät ovat osittain todellisia, pilvet ja lehvästö peilikuvaa. Jotain häiritsevää poistin sopivalla työkalulla, joka lisäsi tilalle lisää heinää, jota muokkasin edelleen tarkemmaksi!

Heska Korhonen

Muok­kaan va­lo­ku­vi­a­ni mo­nil­la työ­ka­luil­la. Niil­lä on mah­dol­lis­ta teh­dä to­del­la pal­jon muu­tok­sia al­ku­pe­räi­seen ku­vaan. Vaik­ka­pa var­jo­jen avaa­mi­nen ja pers­pek­tii­vien oi­ko­mi­nen ovat mie­les­tä­ni tosi hyö­dyl­li­siä muok­kau­so­mi­nai­suuk­sia. Me­hän nä­em­me kat­seel­lam­me var­joi­seen koh­taan, vaik­ka kän­ny­kän tai ka­me­ran jäl­jil­tä voi ku­vas­sa ol­la pelk­kää mus­taa. Voin ha­lu­tes­sa­ni muut­taa hy­myn vi­hak­si, sil­mät kie­roik­si, li­sä­tä hen­ki­löi­tä tai pois­taa nii­tä jäl­kiä jät­tä­mät­tä. Au­rin­gon­las­kun kuva on help­po saa­da to­del­la vä­rik­kääk­si ja va­li­tet­ta­vas­ti tun­tuu sil­tä, et­tä juu­ri täl­lai­set yli­muo­ka­tut ku­vat saa­vat pal­jon peuk­ku­ja. Olen vii­tan­nut mo­nis­sa kes­kus­te­luis­sa eri yh­teyk­sis­sä ’ai­kuis­ten val­heel­li­seen maa­il­maan’. Sii­tä­hän tuos­sa edel­lä saat­taa ol­la kyse.

No jos­kus in­nos­tun it­se­kin muok­kaa­maan ku­vaa niin et­tä se poik­ke­aa mer­kit­tä­väs­ti al­ku­pe­räi­ses­tä ku­vas­ta. Ne ovat sit­ten sel­lai­sia tai­de­ku­via, jois­ta kat­so­ja nä­kee muu­tok­set. Mut­ta pää­sään­töi­ses­ti py­rin to­tuu­den mu­kai­seen lop­pu­tu­lok­seen. Lop­pu­tu­lok­sen vai­ku­tan toki jo ka­me­ran ase­tuk­sil­la: tar­ken­nan­ko vai su­men­nan­ko, ‘hi­das­tan­ko’ vaik­ka­pa vir­ran juok­sua (täs­tä minä tyk­kään it­se!) ja niin edel­leen.

Tässä kuvassa valotuksen nopeus on tuottanut vaikutelman, joka on mielestäni lähelle silmän toteamaa ’kuvaa’, ehkä kuitenkin hiukan hitaampana.

Heska Korhonen

Mi­ten sit­ten eteen­päin kai­ken tie­don ja val­heen vir­ran kes­kel­lä? No, seu­raan ai­kaa­ni, ta­pah­tu­mia, po­li­tiik­kaa jon­kin ver­ran. Uu­ti­soin­nis­sa on ai­na läs­nä ker­to­jan nä­ke­mys, enem­män tai vä­hem­män, ta­hal­li­ses­ti tai ta­hat­to­mas­ti. Sik­si kuun­te­len esi­mer­kik­si ta­sa­val­lan pre­si­den­tin pu­heen ai­na li­ve­nä en­kä lue toi­mit­ta­jien sii­tä te­ke­miä uu­tis­teks­te­jä. Saan omin kor­vin sen kuul­la, mitä oi­ke­as­ti sa­not­tiin.

Glo­baa­leis­ta ta­pah­tu­mis­ta on vai­kea saa­da to­den­mu­kais­ta kä­si­tys­tä. Kie­li­tai­toa tar­vit­tai­siin rut­kas­ti ja sit­ten li­säk­si mah­dol­li­sim­man mo­ni­puo­li­ses­ti to­del­la mo­nen eri tie­do­tus­ka­na­van ak­tii­vis­ta seu­ran­taa. Ei mi­nul­la rii­tä tai­toa ei­kä voi­ma­va­ro­ja sii­hen.

En ha­lua us­koa ylei­ses­ti ot­ta­en ai­na­kaan so­ke­as­ti me­di­an teks­tei­hin. Yri­tän ot­taa teks­tin sa­no­man ja tie­dot sel­lai­se­naan ot­ta­mat­ta kui­ten­kaan kan­taa puo­les­ta tai vas­taan. Näin mi­nul­le muo­dos­tuu joku nä­ke­mys ajan il­mi­öis­tä, min­kä va­ras­sa täy­tän kan­sa­lais­vel­vol­li­suut­ta käy­mäl­lä ää­nes­tä­mäs­sä. Esi­mer­kik­si seu­raa­vis­sa edus­kun­ta­vaa­leis­sa mi­nul­le saat­taa ol­la vai­ke­aa teh­dä eh­dok­kaan va­lin­taa. Saa­tan toi­mia ’pie­nim­män pa­han’ va­lin­taa teh­den, va­lit­se­mal­la mie­les­tä­ni vä­hi­ten huo­non vaih­to­eh­don.

Tuon kai­ken kes­kel­lä meil­lä on Ju­ma­lan il­moi­tus, Pyhä Raa­mat­tu. Se on tot­ta, se on muut­tu­ma­ton. Sii­hen luo­tan. Evan­ke­liu­mi avau­tuu ym­mär­ret­tä­väk­si Py­hän Hen­gen avaa­ma­na. Sik­si ha­lu­an kuun­nel­la Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ope­tus­ta. Koen ja tun­nen omas­sa­tun­nos­sa, sie­lus­sa va­kuu­tuk­sen: noin se on ja noin ha­lu­an it­se­kin us­koa.

Evan­ke­liu­min omis­ta­ja­na elää luo­tet­ta­van Sa­nan va­ras­sa. Us­ko­mi­seen se jää, jär­jen ”to­tuus” ei sii­nä tule mu­kaan.