Mei­dät suo­ma­lai­set ran­kat­tiin maa­il­man­laa­jui­ses­ta tut­ki­muk­ses­sa jo kah­dek­sat­ta ker­taa pe­rä­jäl­keen maa­il­man on­nel­li­sem­mak­si kan­sak­si. Suo­ma­lai­seen kan­san­luon­tee­seen kuu­luu täl­lai­sen vä­hek­sy­mi­nen: ”No ei­hän me mi­tään on­nel­li­sia ol­la, tuo­kin jut­tu on ihan pie­les­sä…”

Tut­ki­tus­ti tä­män taus­tal­la on se, et­tä eläm­me tur­val­li­ses­sa maas­sa. Lap­set voi pääs­tää kes­ke­nään vaik­ka pyö­räl­lä kou­luun. Luon­to on lä­hel­lä ja osa elä­määm­me, myös kau­pun­geis­sa. Jo­kai­sel­la on to­si­a­si­al­li­nen mah­dol­li­suus opis­kel­la, va­ral­li­suu­des­ta riip­pu­mat­ta. Yh­teis­kun­ta myös ta­kaa meil­le pe­rus­tur­val­li­suu­den, jos elä­mä oi­kein pot­kii. Yh­tei­söl­li­syy­del­lä on tut­ki­tus­ti myös val­ta­va vai­ku­tus ih­mis­ten tur­val­li­suu­den­tun­tee­seen ja on­nel­li­suu­teen.

Ai­na­kaan mi­nun mie­les­tä­ni on­nel­li­suut­ta ei oi­kein voi mi­ta­ta. Yk­si meil­le kai­kil­le tut­tu esi­merk­ki on en­si­lu­mi. Kun pie­ni lap­si syy­saa­mu­na he­rää ja huo­maa, et­tä maa on peit­ty­nyt lu­meen. Kas­vot lois­ta­vat, hymy on her­käs­sä. On kii­re ulos leik­ki­mään lu­mes­sa. Ke­vääl­lä tämä sama lap­si, kun ta­ka­tal­vi is­kee ja lun­ta tu­li­kin li­sää, on kas­vot kur­tus­sa ja kaik­ki är­syt­tää. Piti tul­la jo ke­vät ja kesä.

Sa­mai­nen luon­no­nil­miö lu­mi­sa­de oli syk­syl­lä ilon ja on­nen ai­he, ke­vääl­lä se sit­ten jo kiu­kut­ti­kin. Ken­ties mie­len pin­nal­la ei enää ole­kaan ne mu­ka­vat lu­mi­lei­kit, pulk­ka­mä­ki, lu­miu­kot ja lu­mi­lyh­dyt. Ken­ties mie­les­sä pääl­lim­mäi­se­nä on­kin vuo­ta­va nenä, mä­rät la­pa­set ja se nis­kaan pai­dan si­sään men­nyt lu­mi­paak­ku.

On­ko on­nel­li­suus tyy­ty­mis­tä sii­hen mitä it­sel­lään on? Se ai­na­kin on var­maa, et­tä jos ka­deh­tii jo­tain toi­sen omaa, on se oman on­nel­li­suu­den tiel­lä jopa es­te. On­nen tae ei­vät ole ajal­li­set saa­vu­tuk­set.

On­ko on­nel­li­suus sitä, et­tä ha­lu­aa ja ky­ke­nee tun­nis­ta­maan nii­tä pie­niä on­nen ja ilon pil­kah­duk­sia elä­mäs­sään sen si­jaan, et­tä pie­nen­kin va­lon­pil­kah­duk­sen huo­ma­tes­saan ikään kuin ve­tää ver­hon sen eteen?

Asen­ne on va­lin­ta­ky­sy­mys. Ei­hän se toki ai­na help­poa ole. Jos se oli­si help­poa, oli­sim­me me kaik­ki yh­tä hy­myä ja kaik­kien oli­si kiva ol­la. Elä­mä ei ole täy­del­lis­tä. Syn­tiin­lan­kee­muk­sen myö­tä ih­mis­las­ten eloon tuli ro­so­ja. Toi­saal­ta osai­sim­me­ko ol­la on­nel­li­sia sil­loin­kaan, jos kaik­ki me­ni­si koko ajan hy­vin? Tai­taa kuu­lua ih­mi­sen luon­toon tur­tua sii­hen­kin. Al­kai­sim­me koh­ta kai­va­ta yhä hie­nom­pia ja mah­ta­vam­pia asi­oi­ta ja elä­myk­siä. Ylä- ja ala­mä­et kuu­lu­vat elä­mäm­me po­lul­le. Huo­nom­pien päi­vien jäl­keen ken­ties osaam­me ar­vos­taa nii­tä hy­viä päi­viä.

Työs­sä­ni sil­loin täl­löin kuu­lee pi­dem­pien so­ta­har­joi­tus­ten jäl­keen spon­taa­ne­ja to­te­a­muk­sia ka­sar­mil­le pa­luun yh­tey­des­sä: ”jes pää­see sän­kyyn nuk­ku­maan” tai ”hei, nyt pää­see pos­lii­nil­le”. Ta­sa­läm­pöi­seen ja säh­kö­va­lol­la va­lais­tuun tu­paan pa­luu tun­tuu mil­tei luk­suk­sel­ta, kun on muu­ta­man vii­kon elä­nyt tel­tas­sa. Läm­min suih­ku tun­tuu ai­van mah­dot­to­man hy­väl­tä.

Ha­lu­an lo­puk­si toi­vot­taa jo­kai­sel­le tä­män ha­ta­ran poh­din­nan ää­reen py­säh­ty­neel­le lu­ki­jal­le on­nea ja siu­naus­ta elä­män po­lul­le.