Meidät suomalaiset rankattiin maailmanlaajuisesta tutkimuksessa jo kahdeksatta kertaa peräjälkeen maailman onnellisemmaksi kansaksi. Suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu tällaisen väheksyminen: ”No eihän me mitään onnellisia olla, tuokin juttu on ihan pielessä…”
Tutkitusti tämän taustalla on se, että elämme turvallisessa maassa. Lapset voi päästää keskenään vaikka pyörällä kouluun. Luonto on lähellä ja osa elämäämme, myös kaupungeissa. Jokaisella on tosiasiallinen mahdollisuus opiskella, varallisuudesta riippumatta. Yhteiskunta myös takaa meille perusturvallisuuden, jos elämä oikein potkii. Yhteisöllisyydellä on tutkitusti myös valtava vaikutus ihmisten turvallisuudentunteeseen ja onnellisuuteen.
Ainakaan minun mielestäni onnellisuutta ei oikein voi mitata. Yksi meille kaikille tuttu esimerkki on ensilumi. Kun pieni lapsi syysaamuna herää ja huomaa, että maa on peittynyt lumeen. Kasvot loistavat, hymy on herkässä. On kiire ulos leikkimään lumessa. Keväällä tämä sama lapsi, kun takatalvi iskee ja lunta tulikin lisää, on kasvot kurtussa ja kaikki ärsyttää. Piti tulla jo kevät ja kesä.
Samainen luonnonilmiö lumisade oli syksyllä ilon ja onnen aihe, keväällä se sitten jo kiukuttikin. Kenties mielen pinnalla ei enää olekaan ne mukavat lumileikit, pulkkamäki, lumiukot ja lumilyhdyt. Kenties mielessä päällimmäisenä onkin vuotava nenä, märät lapaset ja se niskaan paidan sisään mennyt lumipaakku.
Onko onnellisuus tyytymistä siihen mitä itsellään on? Se ainakin on varmaa, että jos kadehtii jotain toisen omaa, on se oman onnellisuuden tiellä jopa este. Onnen tae eivät ole ajalliset saavutukset.
Onko onnellisuus sitä, että haluaa ja kykenee tunnistamaan niitä pieniä onnen ja ilon pilkahduksia elämässään sen sijaan, että pienenkin valonpilkahduksen huomatessaan ikään kuin vetää verhon sen eteen?
Asenne on valintakysymys. Eihän se toki aina helppoa ole. Jos se olisi helppoa, olisimme me kaikki yhtä hymyä ja kaikkien olisi kiva olla. Elämä ei ole täydellistä. Syntiinlankeemuksen myötä ihmislasten eloon tuli rosoja. Toisaalta osaisimmeko olla onnellisia silloinkaan, jos kaikki menisi koko ajan hyvin? Taitaa kuulua ihmisen luontoon turtua siihenkin. Alkaisimme kohta kaivata yhä hienompia ja mahtavampia asioita ja elämyksiä. Ylä- ja alamäet kuuluvat elämämme polulle. Huonompien päivien jälkeen kenties osaamme arvostaa niitä hyviä päiviä.
Työssäni silloin tällöin kuulee pidempien sotaharjoitusten jälkeen spontaaneja toteamuksia kasarmille paluun yhteydessä: ”jes pääsee sänkyyn nukkumaan” tai ”hei, nyt pääsee posliinille”. Tasalämpöiseen ja sähkövalolla valaistuun tupaan paluu tuntuu miltei luksukselta, kun on muutaman viikon elänyt teltassa. Lämmin suihku tuntuu aivan mahdottoman hyvältä.
Haluan lopuksi toivottaa jokaiselle tämän hataran pohdinnan ääreen pysähtyneelle lukijalle onnea ja siunausta elämän polulle.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys