Ari-Pekka Palola
Kun Aleksis Kiven ”Seitsemän veljestä” ilmestyi vuonna 1870, monet suomalaiset kirjallisuudentuntijat suhtautuivat siihen kriittisesti. He paheksuivat kirjassa kuvattuja juopottelukohtauksia ja pitivät veljesten käytöstä monilta muiltakin osin alkukantaisena. He katsoivat, että kirja antoi todellisuutta huonomman kuvan suomalaisista ja heidän elämäntavoistaan. He pelkäsivät, että lukijat ottaisivat kirjasta esimerkkiä ja alkaisivat jäljitellä seitsemän veljeksen käytöstä.
Pelot eivät toteutuneet. Arvostelijat olivat kiinnittäneet huomionsa kirjan yksityiskohtiin, eivät sen kokonaissanomaan. Kivihän kuvaa, miten Jukolan veljekset etsivät omaa paikkaansa elämässä ja lopulta löytävät sen. Aikansa törmäiltyään ja vastuuta pakoiltuaan veljekset tajuavat, ettei heidän elämänsä voi jatkua tällä tavoin. He muuttavat tietoisesti elämänasennettaan ja toimintatapojaan. Lopulta heistä tulee vastuunsa tuntevia ja kantavia yhteiskunnan jäseniä, joistakin jopa sen tukipylväitä.
Moni lukija löytää jotakin tuttua seitsemän veljeksen elämänvaiheista. Luultavasti lähes kaikki ihmiset kokevat jossakin iässä kuohuntavaiheen, joka muistuttaa veljesten levotonta etsintää. Auktoriteetit kyseenalaistetaan, ja paettaisiin mieluusti niiden ulottumattomiin. Useimmat kuitenkin ovat veljesten tavoin kokeneet myös seestymisvaiheen, jonka myötä he ovat löytäneet oman paikkansa ja kypsyneet kantamaan vastuuta sekä omasta että läheisten elämästä.
”Seitsemän veljestä” tarjoaa lukijalle myönteisiä esikuvia. Enpä luule, että juuri kukaan sen lukeneista on seurannut veljesten esimerkkiä ryyppyretkille tai tappelunnujakoihin. Niin selvästi kirja välittää lukijalle veljesten kokemuksen, ettei sellaisella elämällä ole pohjaa eikä tulevaisuutta.
Nykyajan kaunokirjallisuutta – jopa korkeatasoisena pidettyä – lukiessani olen usein jäänyt kaipaamaan ”Seitsemän veljeksen” kaltaisia esimerkkejä hyviin ratkaisuihin. Nykyisin lähes kirjassa kuin kirjassa kuvataan railakasta elämää, usein sellaista rellestämistä, jonka kaltaista Jukolan veljekset eivät olisi osanneet kuvitellakaan. En väitä, että kaikki se olisi pahasta. Voihan kirjailija kuvata oman aikansa ilmiöitä herätelläkseen lukijoita.
Sen sijaan pidän pahana ongelmana, että nykykirjallisuudesta puuttuu lähes kokonaan tällaisen levottoman elämänmenon kyseenalaistaminen. Kun kuvataan esimerkiksi rajua juhlimista lieveilmiöineen, muttei luoda sille minkäänlaista myönteistä vastapainoa, lukija jää ”Impivaaran metsiin”. Hän voi alkaa pitää kirjassa kuvattua elämäntyyliä luonnollisena ja seurata sen esimerkkiä. Toki moniin kirjoihin sisältyy jonkinlainen käänne parempaan. Yleensä se kuitenkin liittyy vain joihinkin yksityiskohtiin eikä kyseenalaista kuvatun elämäntavan perusteita.
Mielestäni kirja vaikuttaa aina lukijaan. Mitä lähempänä sen kuvaamat tapahtumat ovat lukijan elämänpiiriä, sitä vahvemmin kirja antaa hänelle mallia. Olen toisinaan pohtinut, onko tarpeen valikoida, mitä lukee. Ja olen päätynyt myöntävään vastaukseen. Monet kirjat ovat antaneet vaikutteita, joita ilman olisin selvinnyt helpommalla.
Rajanveto on aina vaikeaa, usein henkilö- ja tapauskohtaista. Yksityiskohtien perusteella ei pidä yleistää, mutta se, tarjoaako kirja kokonaisuutena myönteisiä esikuvia, kertoo aika paljon. ”Seitsemän veljestä” sopii edelleen esimerkiksi hyvästä kirjasta.
Kirjoittaja on vanhin seitsemästä veljeksestä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
Ilmoitukset
Ajankohtaiskirja 2025 ottaa Jumalan sanan pohjalta kantaa moniin aikamme keskusteluissa esille tuleviin kysymyksiin.
Kertomuksia taitekohdista, joissa tehdään elämän suurimpia ratkaisuja: Mihin joukkoon haluan kuulua?