Tuomas Hänninen
Täällä, missä me asumme talvet, on kerjäläisiä. Katujen varsilla, alikulkutunneleissa ja vuoristossa. Olen kiinnostunut heistä, koska he koskettavat. Liikuttavat jotain sisimmässäni. En voi ohittaa heitä. Usein yritän etsiä heidän katsettaan tai huomiotaan ja vaihtaa muutaman sanan, jos kielitaitoni antaa myöten.
Miksi he koskettavat? Ehkä siksi, että tiedän heidän ihmisarvonsa olevan sama kuin minun. Kerjäläinen on ollut pakotettu ylittämään merkittävä ihmisyyden raja suostuttuaan kerjäläiseksi. Luulen, että tuon päätöksen tekeminen ja siihen suostuminen ei ole ollut helppoa. Kun olen joskus kysynyt heidän menneisyydestään, vain harvat ovat suostuneet avautumaan. Kerjäläiseksi ajautumisen tarinaa ei ole helppo kertoa.
Useiden kohdalla olen tullut huomanneeksi, kuinka vahvoja he itse asiassa ovatkaan – omalla tavallaan. Kukaan ei enää kadehdi tai yritä miellyttää heitä. Kenelläkään ei ole enää tarvetta tehdä heihin vaikutusta. Lähes kaikki ihmiset kulkevat iloisesti keskenään rupatellen heidän ohitseen kääntämättä edes katsettaan. Kadun varrella on jäljellä vain ihminen ilman koulutuksen, osaamisen, omaisuuden, aseman tai edes vaatteiden tuomaa statusta. Aito itsevarmuus ja rohkeus on löytynyt jostain muusta kuin saavutetuista ja hankituista ulkoisista ominaisuuksista.
En ole välttynyt ajattelemasta sitä, miksi on käynyt niin kuin on käynyt. Mikä on syy, että juuri hän on nyt kerjäläinen? Minusta ei ole kaukana sekään ajatus, että itsehän olet tiesi valinnut ja elämäsi mahdollisuudet tuhlannut. Nämä niin sanotut itseaiheutetut syyt riittäisivät hyvin meille hyväosaiselle syyksi kulkea ohi. Vastaavasti jos olen joskus jonkun heistä suostunut kohtaamaan ja antanut kolikon, tunnistan usein omahyväisen ajatuksen, kuinka hyvä ihminen olenkaan, kun autan ja kohtaan heitä.
Olen kuullut tarinan, kuinka Luther oli ollut erään kaupungin kadulla kävelyllä ystävänsä kanssa. He olivat kohdanneet kerjäläisen. Ystävä oli heittänyt kerjäläisen hattuun kolikon ja todennut: ”Kyllä Jumalalla on mahdollisuus korvata minulle lahjoittamani raha.” Luther oli todennut ystävälleen: ”On korvannut jo.”
Merkittävämpää kuin kolikko on tulla kohdatuksi. Ystävällinen katse on viesti merkityksellisyydestä, ihmisarvosta ja välittämisestä. Kohdatuksi tulleen mieltä saattaa lämmittää pidempään toisen ihmisen antama arvostus kuin euron kolikko – joskin sekin on tärkeä: sillä hän voisi ostaa paikallisesta marketista kymmenen tuoretta sämpylää.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys