Usko arjessa. Miten se näkyy? Minä uskon, että se näkyy hengen hedelminä – siitäkin huolimatta, että usein mieleen nousee kysymys, onko niitä nähtävissä, kun olen niin huono ja heikkokin. Minun työssäni se näkyy lempeytenä vanhuksia hoitaessa ja rauhallisuutena pysähtyessä muistisairaan kohdalle kuuntelemaan puhetta, jossa on vain yksittäisiä sanoja kokonaisten lauseiden sijaan. Se näkyy kärsivällisyytenä ja ystävällisenä puheena. Se näkyy haluna olla hyvä, helläkätinen hoitaja.
Syötän vanhusta syrjäisessä huoneessa. Napsautan radion päälle ja rauhoitun istumaan iltapalakulho kädessä. ”Sinä nuori Jumalan lapsi ” Siinä puhutaan juuri minulle, ja tuntuu siltä, että oikealla hetkellä. Se tuo rauhan tunnetta kiireiden keskelle. Minä kaipasin arkeen noita sanoja, tuota rauhoittavaa ääntä. Tämä on se turva, pysyvä rauha, jonka haluan omistaa.
Usko ei ole jotain, jonka voi ottaa esiin vain sopivalla hetkellä. Sitä ei voi arjessa piilottaa ja pukea päälleen vasta astuessaan sisään rauhanyhdistyksen ovesta. Se on erilaisuutta, mutta se on myös suurta siunausta. Parhaiten sen siunauksen arjessa olen nähnyt menestymisenä työelämässä.
Työharjoitteluissa ohjaajan kanssa ollaan tiiviisti tekemisissä. Aika äkkiä ohjaajan viestinnästä poistuvat kirosanat, ja kun niitä tulee, työpari pyytää anteeksi. Kun on rauhallista, tiimissä puhutaan elokuvista, festareista ja musiikista. Olen hiljaa ja toivon, että tulisi äkkiä lisää potilaita. Erilainen – uskovainen. Aika ajoin tarvitsen muistutusta siitä, miksi kannattaa olla uskomassa.
Kuitenkaan uskominen ei ole kieltoja, kuten usein ajatellaan. Se on omaa halua – halua varjella uskoa. Se on turvallisia neuvoja, jotka auttavat pysymään uskomassa. On paljon asioita, jotka vievät kauemmaksi Jumalasta. Vaikka niitä on paljon, liittyy uskomiseen vaivattomuuttakin ja iloa. Harjoittelun ohjaaja istahtaa viereen sohvalle: ”Saan susta paljon positiivista energiaa”. Minulla on väsynyt olo, mutta kai se näkyy se ilo. Naurahdan hänen sanoilleen. Mukavaa, että minut hyväksytään. En kuitenkaan halua hakea hyväksyntää väärin tavoin, mukautumalla maailman menoon. Kyllä siinä se vaara on, että kallein aarre, usko, menee mukana.
Harjoittelupaikan esimiehen kanssa juttelu kääntyy työmahdollisuuksiin. ”Olen kuullut sinusta”, hän toteaa. Siitä tulee hyvä mieli. Työtä on siunattu. Vaikka tuntui siltä, että olin vain oma itseni ja tein sen, mikä minun kuuluikin tehdä. Kävellessäni pukuhuoneelta pitkää käytävää pitkin ulos ehdin mielessäni lausua kiitoksen Taivaan Isälle.
Miksi minä sitten olen uskomassa? Jos joskus arjessa tuntuukin raskaalta se osa, mikä minulla uskovaisena on, muistelen sitä, millaista oli suviseuroissa. Samanlaista turvallisuuden tunnetta, samanlaista muuttumatonta perustaa, samanlaista rauhassa elävää joukkoa en löydä mistään muualta. Sen rakkauden voi siellä aistia, ja vain uskovainen voi sen sisällään tuntea. Kun sen rakkauden tuntee ja kokee sydämen täyttävää iloa, sitä ei epäile, etteikö tämä olisi oikea tie kulkea. Kun sieltä oli arkeen vaikea palata, minä ajattelin, että joskus on sellaiset suviseurat, jotka eivät pääty koskaan.
Mariella Kreivi
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys