Hil­la Töl­li

Mi­nul­ta ky­syt­tiin, voi­sin­ko kir­joit­taa blo­gi­teks­tin ko­ke­muk­sis­ta­ni Ke­ni­an reis­suis­ta. En­sim­mäi­nen re­ak­ti­o­ni oli, et­ten var­mas­ti kir­joi­ta, en­hän minä osaa. Het­ken ku­lut­tua huo­ma­sin kui­ten­kin lu­van­nee­ni yrit­tää kir­joit­taa.

Mie­tin pit­kään, mitä kir­joit­tai­sin. Olen käy­nyt Ke­ni­as­sa vii­den vuo­den ai­ka­na mo­nia ker­to­ja. En ole mat­kus­tel­lut ym­pä­ri Ke­ni­aa vaan olen pää­ty­nyt ai­na sa­maan pie­neen Ma­kon­ge­nin ky­lään. Jo­kai­nen reis­su on ol­lut eri­lai­nen ja opet­ta­nut mi­nul­le uu­sia asi­oi­ta. Kai­kis­ta reis­suis­ta mie­leen­pai­nu­vin on kui­ten­kin en­sim­mäi­nen reis­su­ni Ma­kon­ge­nin ky­lään.

”Läh­de­tään ul­ko­mail­le te­ke­mään har­joit­te­lu”, eh­dot­ti uu­si ys­tä­vä­ni mi­nul­le vuon­na 2016. Opis­ke­lim­me sa­mas­sa kou­lus­sa so­si­o­no­mik­si, ja ys­tä­väl­lä­ni oli haa­vee­na läh­teä ul­ko­mail­le har­joit­te­luun. Minä en ol­lut haa­veil­lut, mut­ta lu­pau­duin mu­kaan. Se­hän tar­koit­ti seik­kai­lua, jo­ten tie­ten­kin sil­loin ol­laan mu­ka­na.

Mo­nien vaih­to­eh­to­jen jäl­keen koh­teek­si tuli Ke­ni­an pie­ni Ma­kon­ge­nin kylä, jos­sa oli pie­ni va­paa­eh­tois­jär­jes­tö ni­mel­tä Home street home.

En­sim­mäi­nen reis­su­ni Ke­ni­as­sa on ol­lut elä­mä­ni hie­noim­pia ja ar­vok­kaim­pia ko­ke­muk­sia. Pie­ni si­säi­nen maa­il­ma­ni kas­voi val­ta­vas­ti. Sain näh­dä mo­nia kur­jia ja su­rul­li­sia koh­ta­loi­ta, mut­ta kai­ken sen kes­kel­lä sain näh­dä pal­jon yh­tei­söl­li­syyt­tä, ja­ka­mis­ta ja pie­nis­tä asi­ois­ta iloit­se­mis­ta.

Len­to­ko­ne las­keu­tuu Mom­ba­san ken­täl­le. Kel­lo on kah­dek­san aa­mul­la ja au­rin­ko on nous­sut jo kor­ke­al­le. 20 tun­tia sit­ten olin vie­lä Suo­mes­sa vii­mai­sen syk­syn kes­kel­lä. Odo­tan in­nol­la au­rin­gon en­si­kos­ke­tus­ta. Pääs­ty­ä­ni len­to­ko­nees­ta ulos vas­taa­ni is­kee kos­te­an kuu­ma au­rin­gon­polt­ta­ma sei­nä. Pääl­lä­ni on edel­leen mus­tat hou­sut ja hup­pa­ri, jot­ka olin pu­ke­nut Suo­mes­sa pääl­le. Alan hi­koil­la vä­lit­tö­mäs­ti. Il­mas­to on ai­van ka­ma­la. Pääs­ty­äm­me kaik­kien tar­kas­tus­ten läpi lauk­ku­jen luok­se, em­me näh­neet omia lauk­ku­jam­me mis­sään. Pit­kän sel­vit­te­lyn jäl­keen saim­me tie­tää nii­den ole­van Pa­rii­sis­sa. Lau­kut lu­vat­tiin lä­het­tää Ukun­daan kun­han ne saa­pu­vat pe­ril­le Mom­ba­saan.

Olin Ke­ni­as­sa kak­si ja puo­li kuu­kaut­ta. Asuin ys­tä­vä­ni kans­sa pai­kal­li­ses­sa per­hees­sä, jos­sa ja­oim­me sa­man huo­neen ja sän­gyn. Saim­me syö­dä pai­kal­lis­ten val­mis­ta­maa ruo­kaa hei­dän tyy­lil­lään. Is­tuim­me ma­ton pääl­lä lat­ti­al­la, jon­ne mama toi ison as­ti­an ruo­kaa. Ruo­ka syö­tiin kä­sin, ja sa­mas­ta as­ti­as­ta söi use­am­pi ih­mi­nen. Tär­ke­ää oli, et­tä muis­ti syö­dä oi­ke­al­la kä­del­lä. Ruo­ka koos­tui suu­rim­mak­si osak­si ras­vas­ta, veh­näs­tä ja so­ke­ris­ta. Pai­kal­li­sia herk­ku­ruo­kia oli­vat man­daa­si (suo­ma­lai­nen munk­ki il­man so­ke­ria), cha­pa­ti (lä­tyn ja naan­lei­vän vä­li­mal­li), uga­li (mais­si­kak­ku) sekä pi­lau (rii­siä hy­vin maus­tet­tu­na).

Kylä si­jait­si me­ren ran­nal­la, jo­ten ka­laa syö­tiin myös pal­jon. Pai­kal­li­set söi­vät vain kol­me ker­taa päi­väs­sä: aa­mu­pa­lan yh­dek­sän ai­kaan, lou­naan yh­den ai­kaan ja il­ta­ruu­an kah­dek­san ai­kaan il­lal­la. Vä­lis­sä ei syö­ty mi­tään.

Su­loi­nen kana kot­kot­taa vie­res­sä­ni. Sen poi­ka­sia ki­pit­tää emon pe­räs­sä. Koi­tan ot­taa kiin­ni yh­tä su­lois­ta poi­kas­ta. He ovat vik­ke­liä en­kä saa yh­tään kiin­ni. Kak­si lai­han­nä­köis­tä leh­mää te­pas­te­lee vie­rei­sel­lä jal­ka­pal­lo­ken­täl­lä, jon­ne ka­nan­poi­ka­set juok­se­vat mi­nua kar­kuun. Lo­pe­tan poi­kas­ten pyy­dys­tä­mi­sen sii­nä pe­los­sa, et­tä ne juok­se­vat leh­mien jal­ko­jen al­le. Il­lal­la per­heem­me isä ot­taa ka­na­e­mon kiin­ni ja me­nee ta­lon taak­se. Ta­kai­sin tul­les­sa hä­nel­lä on kä­des­sään pää­tön kana. Sii­nä on mei­dän il­ta­ruo­kam­me. Tu­lee pa­ha­mie­li, kun­nes ym­mär­rän, et­tä näin se ta­pah­tuu Suo­mes­sa­kin. Minä vain en näe sitä. Me­nen kaup­paan ja os­tan kai­ken val­mii­na ja hie­nos­ti pa­kat­tu­na.

Teim­me maa­nan­tais­ta per­jan­tai­hin va­paa­eh­tois­työ­tä puo­li kah­dek­sas­ta puo­li vii­teen. Pää­sim­me ra­ken­ta­maan ves­sa­säi­li­ö­tä, joka tar­koit­ti kuu­den met­rin sy­vyis­tä kuo­pan kai­va­mis­ta (il­man ko­nei­ta.) Pää­sim­me ra­ken­ta­maan pul­pet­te­ja ja penk­ke­jä kou­lui­hin sekä maa­laa­maan opet­ta­vai­sia ku­via lap­sil­le. Joka aa­mu teim­me puu­ron es­ka­ri­lai­sil­le. Jot­kut lap­set ei­vät syö­neet kou­lu­päi­vän ai­ka­na muu­ta kuin tä­män pie­nen an­nok­sen puu­roa.

Va­paa-ai­ka­na kä­vim­me tu­tus­tu­mas­sa lä­hei­siin kau­pun­kei­hin, vie­tim­me il­taa pai­kal­lis­ten seu­ras­sa sekä lei­kim­me pal­jon las­ten kans­sa. Vas­taa­not­to oli ai­na pai­kal­li­sil­ta läm­min ja vie­raan­va­rai­nen. Pa­ras­ta oli vie­rail­la ko­tim­me lä­hel­lä asu­val­la van­hem­mal­la rou­val­la, jos­sa asui kak­si suo­ma­lais­ta ys­tä­vääm­me. Siel­lä sai to­del­la hy­vää ruo­kaa jota "täy­tyi" syö­dä.

Mat­kan ai­ka­na opin, et­tä ajal­la ei ole niin vä­liä. Voit so­pia ta­paa­va­si jon­kun kel­lo kak­si päi­väl­lä ja huo­ma­ta odot­ta­va­si tätä hen­ki­löä seu­raa­vaan päi­vään. Pai­kal­li­set ei­vät kat­so­neet kel­loa, ei­kä mi­tään suun­ni­tel­tu kel­lon kans­sa. Opin, et­tä omaa rau­haa ei hel­pol­la saa. Jos läh­din huo­nees­ta­ni, het­ken pääs­tä olin ym­pä­röi­ty lap­sil­la tai kuu­lin joka suun­nas­ta: ”jam­bo, how are you”. Lä­hes jo­kai­nen vas­taan­tu­li­ja ter­veh­ti mi­nua, tun­sin hä­net tai en. Omaa rau­hal­lis­ta paik­kaa oli vai­ke­aa löy­tää ky­län lä­het­ty­vil­tä.

Opin, et­tä kaik­ki asi­at ja­et­tiin. Jos me­nin ulos syö­mään esi­mer­kik­si ome­naa, huo­ma­sin koh­ta ja­ka­nee­si pie­nen ome­nan seit­se­män lap­sen kans­sa. Se oli hie­noin­ta täs­sä ky­läs­sä, mut­ta sa­mal­la het­kit­täin vai­ke­aa it­sel­le, kos­ka suo­ma­lai­se­na olin tot­tu­nut sii­hen, et­tei kaik­kea tar­vit­se ja­kaa. Opin, et­tä mu­siik­ki soi kaik­ki­al­la. Me­nin sit­ten pai­kal­li­seen bus­siin tai is­tu­maan il­taa pai­kal­lis­ten kans­sa täh­ti­tai­vaan al­le, vie­res­sä­ni soi mu­siik­ki. Mus­li­mi­häis­sä sain mu­sii­kin kuun­te­lus­ta uu­den­lai­sen elä­myk­sen. Siel­lä mu­siik­ki soi niin ko­vaa, et­tä maa tä­ri­si ja sy­dä­men syke al­koi hyp­piä mu­sii­kin tah­tiin. Opin, et­tä lii­ken­ne­sään­tö­jä ei ole. Ih­mi­set, au­tot, mo­pot ja eläi­met kul­ke­vat kaik­ki sa­maa tie­tä ja eteen tu­le­vaa väis­te­tään. Opin myös, et­tä ih­mi­nen pär­jää hy­vin vä­häl­lä, jos vain ha­lu­aa. Se lait­toi poh­ti­maan omaa elä­mää, joka on täyn­nä mu­ka­vuuk­sia ja ta­va­raa.

Ky­läs­sä enem­mis­tö on mus­li­me­ja. Van­hem­mat ih­mi­set kä­vi­vät ru­koi­le­mas­sa vii­si ker­taa päi­väs­sä. Nuo­rem­mat har­vem­min. Us­kos­ta pu­hu­mi­nen oli luon­te­vaa ja help­poa pai­kal­lis­ten kans­sa. Us­ko nä­kyi kaik­ki­al­la ky­läs­sä ja oli­si ol­lut ou­toa, jos joku oli­si sa­no­nut, et­tei Ju­ma­laa ole ole­mas­sa. Mei­dän us­kom­me oli uu­si jut­tu ky­lä­läi­sil­le, vaik­ka­kin esi­mer­kik­si Nai­ro­bis­sa ja ny­ky­ään mo­nes­sa muus­sa­kin kau­pun­gis­sa on pai­kal­li­sia les­ta­di­o­lai­sia.

Vie­res­sä­ni is­tuu kol­me muu­ta us­ko­vais­ta tyt­töä. Olem­me mat­kal­la pai­kal­li­sel­la bus­sil­la Nai­ro­biin seu­roi­hin, ja sa­mal­la kat­so­maan mil­lai­nen on Ke­ni­an pää­kau­pun­ki. Kel­lo on kak­si yöl­lä. He­rä­sin, kun hyp­pä­sin puo­li met­riä ylös bus­sin aja­es­sa jol­la­kin pie­nel­lä ja kuop­pai­sel­la tiel­lä. "Nu­kut­ko?" ky­syn vie­res­sä­ni is­tu­val­ta ys­tä­väl­tä­ni. Ys­tä­vä­ni to­te­aa, et­tei ole nuk­ku­nut het­ke­ä­kään bus­sin hyp­pies­sä ylös alas. Vie­lä oli­si kah­dek­san tun­tia. Koi­tan jat­kaa uni­a­ni hien va­lu­es­sa ot­sal­la.

Oli iha­na pääs­tä nä­ke­mään pai­kal­li­sia les­ta­di­o­lai­sia. Pai­kal­li­nen pu­hu­ja haki mei­dät ho­tel­lis­tam­me seu­ra­paik­kaan. Siel­lä oli pai­kal­li­sen pu­hu­jan li­säk­si suo­ma­lai­nen pu­hu­ja. Paik­ka, jos­sa olim­me, oli sa­vi­ma­ja, jos­sa oli mon­ta huo­net­ta. Olim­me yh­des­sä pie­nes­sä huo­nees­sa. En­sim­mäi­nen puhe meni ke­ni­a­lai­sen mu­sii­kin soi­des­sa lu­jas­ti taus­tal­la. Vie­rei­ses­sä huo­nees­sa oli ih­mi­siä, jot­ka kuun­te­li­vat mu­siik­kia. Huo­neem­me oli täyn­nä lap­sia, jois­ta suu­rin osa oli tul­lut mie­len­kiin­nos­ta kat­so­maan, mitä ta­pah­tuu. En­sim­mäi­sen pu­heen jäl­keen lap­set läh­ti­vät pois ja mu­siik­ki­kin lak­ka­si soi­mas­ta. Seu­ro­jen jäl­keen me­nim­me pu­hu­jan ko­tiin. Meil­le oli val­mis­tet­tu ruo­ka, jota nau­tim­me yh­des­sä mui­den les­ta­di­o­lais­ten kans­sa. Pai­kal­la oli yh­teen­sä noin 20 ih­mis­tä.

En­sim­mäi­nen reis­su­ni opet­ti mi­nul­le het­kes­sä elä­mi­sen tai­toa, ja­ka­mi­sen iloa ja pie­nis­tä asi­ois­ta iloit­se­mis­ta. Nau­tin eri­tyi­ses­ti sii­tä, et­tä elä­mä oli yk­sin­ker­tais­ta ja kes­kit­tyi ta­val­li­siin ar­jen asi­oi­hin. Usein mat­kan ai­ka­na ki­pui­lin, et­tä mik­si meil­lä on mah­dol­li­suus kaik­keen ja tääl­lä ih­mi­set kär­si­vät nä­läs­tä ei­vät­kä pää­se usein omas­ta ky­läs­tään pi­dem­mäl­le. Ys­tä­vien kans­sa ju­tel­tua sai ai­na to­de­ta, et­tä mei­dän ei tar­vit­se­kaan tie­tää. Tai­vaan Isä pi­tää huo­len kyl­lä täs­tä maa­il­mas­ta.

Tu­lin maas­ta, jos­sa kaik­kea on yl­lin kyl­lin, mut­ta sil­ti ih­mi­siä, jot­ka va­lit­ta­vat ja nä­ke­vät pal­jon epä­koh­tia elä­mäs­sä. Me­nin maa­han, jos­sa on köy­hyyt­tä, työt­tö­myyt­tä sekä pal­jon mo­nen­lai­sia on­gel­mia, jota köy­hyys tuo tul­les­saan. Sain sil­ti koh­da­ta on­nel­li­suut­ta, tyy­ty­väi­syyt­tä, iloa ja kii­tol­li­suut­ta. Se sai mi­nut ym­mär­tä­mään, kuin­ka kii­tol­li­nen sitä saa­kaan ol­la kai­kes­ta sii­tä, mitä it­sel­lä on. Ym­mär­sin myös, kuin­ka tär­ke­ää on ja­kaa omas­taan it­sek­kyy­den si­jaan.