Nimimerkki "Perille autettu"
Viikko ennen Suviseuroja istuin pyörän selkään ja otin suunnan kohti Pudasjärveä, elämäni toisia Suviseuroja. Edessä olisi vajaat 400 kilometriä, ja polkisin päivässä satasen. Mukanani kulki tietysti teltta, jossa yöpyisin tulevat pari viikkoa, välipalaa ja Raamattu. Matkan aikana minua kohtasi kolme puhuttelevaa sattumusta.
Olin vielä edellisenä päivänä epäillyt, tulisiko reissu todella toteutumaan – ainakaan pyörällä. Kehoni oli vielä puolikunnossa viikkoja kestäneen lievän flunssan jäljiltä. Lisäksi vanhempani pelkäsivät turvallisuuteni puolesta, koska olin lähdössä yksin ja yöpyisin missä milloinkin. He lähtisivät sisarusteni kanssa Helsinkiin Jehovan todistajien konventtiin.
Sain parannuksen armon 17-vuotiaana, vuonna 2023, yli vuoden kestäneen synnintunnon tuoman ahdingon helpotukseksi. Jumala puhutteli minua uskonoppaanani toimineen koulutoverini ja hänen perheensä kautta. Ennen tätä uskonasiat olivat olleet lähinnä vain mielenkiintoisia, eivät omakohtaisia.
Muistan, kuinka erään kerran koulutoverini nukkuessa minua jäi vaivaamaan hänessä selvästi lepäävä rauha. Tajusin ensi kerran, ettei minulla tosiaankaan ollut mitään sen tapaista sydämelläni. Myös hänen äitinsä uskonrohkeus puhutteli. Olen kiitollinen Jumalalle, joka herätti omatuntoni. Tapaan edelleen käydä tuon perheen kanssa keskiviikkoseuroissa.
Ensimmäinen ihme suviseurareissussani oli, että ylipäätään pääsin matkaan. Matkustin ensimmäisen päivän bussilla vielä heikon kuntoni vuoksi. Minut ajoi Kuopiosta Keiteleelle eräs uskovainen kuski, joka kertoi olevansa myös menossa Pudasjärvelle, mutta vasta viikon päästä. Saimme keskustella uskomisen ihmeestä, kun mainitsin saaneeni parannuksen; että sellaisia ihmeitä edelleen tapahtuu.
Toinen ihme tapahtui sen myötä, kun erään matkapäivän aamuna huomasin takarenkaan olevan typötyhjä. Pumpun tiiviste oli kadonnut ja venttiili vuoti, eikä rengas siksi ottanut ilmaa sisälle. Oli juhannusaatto ja kello neljä aamulla. Määränpääni oli päästä sinä iltana Siikatörmän juhannusseuroihin, jossa näkisin muutamia uusia uskonystäviäni. Poljettavana oli 200 kilometriä.
Talutin pyörän lähimpään risteykseen ja kävin vartomaan, vaikka tuskin kukaan olisi tähän aikaan hereillä. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun kuin itse ihmeenä asteli muuan punapartainen maalaismies pitkin tienreunaa minua kohti. Siinä hetkessä tuntui erityisen tärkeältä tulla kohdatuksi, sillä tuleva 200 kilometrin matka kuumotti mieltä ja oloni oli harvinaisen yksinäinen.
Mies kertoi olevansa menossa aamulypsylle. Maitoauto tulisi kymmeneltä, ja maito pitäisi sitä ennen saada jäähdytetyksi. Vaikka hän oli jo myöhässä omasta aikataulustaan, oli hänellä aikaa vieraan matkalaisen kohtaamiseen ja avunantoon. Kun kerroin olevani menossa Siikatörmän juhannusseuroihin, hän sanoi ajatelleensakin että olisin ehkä lestadiolaisia. En tohtinut kysyä, miksi hän niin ajatteli, vaikka mieleni teki. Hän jatkoi, että on itse lähtöisin uskovaisesta kodista.
Sain jutella myös hänen veljensä kanssa, joka maatilan omistajana tuli hetken päästä töihin. Kuin sattumalta hänellä oli juuri oikeanlainen sisuskumi pyörääni. Saimme vähän nauraakin, kun poksautimme sen vahingossa kompuralla. Tekevälle sattuu, hän tokaisi. Tuli taas puhe uskonasioista. Hän sanoi todenneensa uskovaisten tavat hyviksi ja toimivansa itse niiden mukaan, vaikkei uskomassa ollutkaan.
Kun pyörä saatiin kuntoon paikkaussarjalla, kysyin mitä olisin velkaa. Selvittelyyn oli kulunut viitisen tuntia, ja maatilan omistaja oli antanut minulle paremman pumpun. Hän vastasi jotakin erityistä: "Menköön tämä auttamisesta, mutta jos vaikka rukoilisit meille kaikkea hyvää?"
Matkaan päästessäni mietin, olinko osannut avata uskon asiaa oikein. Olikohan tilanteeni parannuksen saaneena puhutellut? Soitin Siikajoella asuvalle ystävälleni, joka muistutti asioiden menevän niin kuin on tarkoitettu, niin kuin Jumala hyväksi näkee. Itse voisin vain täyttää miehen pyynnön.
Evankeliumin kuulemisen jälkeen polkeminen tuntui keveältä: oli ilo päästä eteenpäin. Tuntui ihmeelliseltä, kuinka olin sattunut juuri noiden maalaismiesten risteykseen! Mieleeni nousi Jeesuksen sanat opetuslapsilleen: "Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa vastaan minut, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt" (Matt. 10:40). Maatilan veljekset olivat kohdatessamme miettineet, kuinka kerkeäisin juhannusseuroihin. Ystäväni, jolle olin soittanut, haki minut puolimatkasta.
Kolmas sattumus, jossa koin Jumalan huolenpitoa, tapahtui saapuessani Pudasjärvelle keskellä yötä. Suviseurojen turvallisuuspäällikkö oli sattumalta nähnyt minun haahuilevan karttaa selaillen Pudasjärven huoltoasemalla. Hän pysäytti minut, kysyi olinko matkalla suviseura-alueelle ja antoi ystävällisesti ohjeita sen löytämiseksi. Vielä hänelle tuli mieleen: "Tietäisin muuten yhden hyvän paikan, mihin voisit leiriytyä." Hän neuvoi minut metsäkaistaleelle, turvatoimikunnan majoitusalueelle lähelle kenttää. Voisin leiriytyä siihen pienen telttani kanssa, kun katsoisin paikan metsän reunasta.
Olin matkasta aivan uupunut. Ilma oli viilennyt, aurinko laskenut. Vielä pyöräillessäni ohitseni oli ajanut monia asuntoautoja ja -vaunuja. Nyt liikennettä oli tuskin lainkaan. Seura-alueella minut otti vastaan liikenteenohjauksessa oleva pariskunta. He ja turvallisuuspäällikkö kutsuivat minut iltapalalle ensiapurakennukseen, jossa sain myös käydä saunassa. He nauroivat, ettei varmasti kukaan ole saanut näin hyvää vastaanottoa.
Tuntui, että itse Jumala ohjasi väsyneen matkalaisen suoraan suviseurakaupunkiin, lämmitti kylmenneet jäseneni ja ruokki. Olo oli turvallinen ja helppo; sellainen, että olin oikeassa paikassa. Miettiessäni matkan vaiheita ja sitä, kuinka turvallinen vastaanotto minulla oli ollut, alkoi vähän naurattaakin. Seuraavana päivänä, tiistaina, pääsisin rakentamaan Suviseuroja yhdessä toisten uskovaisten kanssa.
Kotona saatan usein jäädä vaille ymmärrystä uskossa, ja siksi olen erityisen kiitollinen saadessani jutella uskonasioista niin monen kanssa tällä matkalla. Tuon kahden viikon aikana sain kohdata Jumalan johdatusta ja hänen lastensa välistä rakkautta myös tuntemattomia kohtaan.
Ajattelen, että Suviseurojen tunnuksena ollut Jeesuksen kysymys "Olenko minä sinulle rakas?" on meille jokapäiväinen. Minulla oli enkeleitä mukana matkallani, mutta näin niitä myös Suviseuroissa, kun uskovaiset kohtasivat toisiaan, auttoivat ja tulivat autetuiksi. Koen, että heissä on jotakin, mihin rakkauden voisi tiivistää. Rakkauden, yhden hengen hedelmistä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys