”Va­li­tet­ta­vas­ti teil­tä on löy­ty­nyt syö­pä.” Py­säyt­tä­vät sa­nat ki­rur­gil­ta. Tuol­la het­kel­lä epä­tie­toi­suus ki­pu­jen syis­tä päät­tyi, mut­ta elä­mää­ni tuli pal­jon uut­ta huol­ta. On­nek­si ar­ki on pi­tä­nyt huo­len sii­tä, et­tä vai­ke­an sai­rau­den­kin kes­kel­lä olen saa­nut tun­tea pal­jon iloa ja ko­kea ihan ta­val­lis­ta elä­mää. To­si­a­sia kui­ten­kin on, et­tä sai­ras­ta­mi­sen kes­kel­lä on jos­kus teh­nyt myös mie­li huu­taa ulos ah­dis­tuk­sen tus­kaa. Vä­lil­lä olen epäil­lyt, et­tä on­ko Ju­ma­la hy­län­nyt mi­nut.

En­sin ah­dis­tus­ta ai­heut­ti­vat ki­vut ja epä­tie­toi­suus nii­den syys­tä, sit­ten ras­kas di­ag­noo­si – le­vin­nyt suo­lis­to­syö­pä. Myö­hem­min muu­tok­set ke­hos­sa sekä leik­kaus­ten jäl­kei­set ja sy­tos­taat­tien ai­heut­ta­mat pa­hoin­voin­nit ja ki­vut ovat ol­leet hy­vin vai­kei­ta kes­tää; on­ko elä­mäs­sä to­del­la ol­ta­va täl­lais­ta kär­si­mys­tä? Myös sai­rau­den ai­heut­ta­ma vä­sy­mys ja uu­pu­mus ovat ko­e­tel­leet mo­nin ta­voin. Tu­le­vai­suu­den ajat­te­le­mi­nen on ol­lut vai­ke­aa: pa­ra­nen­ko sai­rau­des­ta vai alam­me­ko suun­ni­tel­la hau­ta­jai­sia?

"Kyl­lä Tai­vaan Isä pi­tää si­nus­ta huo­len", on moni us­ko­nys­tä­vä mi­nua loh­dut­ta­nut. Tuo lau­sah­dus ei vain ole mi­nun kor­vis­sa­ni kuu­los­ta­nut loh­du­tuk­sel­ta. Asia vai­va­si mi­nua kau­an, kos­ka toi­saal­ta it­se­kin ajat­te­lin ai­van sa­moin, et­tä Tai­vaan Isä pi­tää mi­nus­ta huo­len. Toi­sen sa­no­ma­na kuu­lin sen kui­ten­kin suu­rin piir­tein seu­raa­van­lai­se­na: "Si­nul­la ei ole oi­keut­ta tun­tea kär­si­mys­tä, huol­ta ja epä­toi­voa, kos­ka meil­lä on hyvä Ju­ma­la, joka pi­tää si­nus­ta huo­len." Ja kui­ten­kin olen ai­van var­mas­ti ja oi­ke­as­ti tun­te­nut kär­si­mys­tä, huol­ta ja epä­toi­voa! Vih­doin, sai­ras­tel­tu­a­ni lä­hes vuo­den, ym­mär­sin, mikä tuon huo­len­pi­to­vies­tin si­säl­tö on: Tai­vaan Isä on kans­sa­ni myös kaik­kein vai­keim­mil­la het­kil­lä. Vie­lä loh­dul­li­sem­mal­ta tun­tuu aja­tus sii­tä, et­tä sai­raa­la­vuo­tee­ni vie­rel­lä on it­se Jee­sus Kris­tus, joka on kär­si­nyt pal­jon enem­män kuin minä. Hän, jos joku, ym­mär­tää. Hän pai­naa kä­ten­sä ot­sal­le­ni ja sa­noo ole­van­sa sii­nä, vaik­ka mi­nul­le ta­pah­tui­si mitä. Hän yrit­tää va­laa us­koa tu­le­vis­ta, pa­rem­mis­ta päi­vis­tä, mut­ta ym­mär­tää, vaik­ka en sitä kaik­kein tus­kai­sim­mal­la het­kel­lä jak­sai­si us­koa. Hän ym­mär­tää, mikä saa mi­nut huu­ta­maan "Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si mi­nut hyl­kä­sit".

Huo­nos­ti nu­ku­tun sai­raa­la­yön jäl­jil­tä olo on epä­toi­voi­nen, kun ki­vut vain jat­ku­vat ja ko­tiin­pää­sy siir­tyy taas. On­nek­si mu­ka­na on tab­let­ti ja kuu­lok­keet ja Yo­u­Tu­bes­ta löy­tyy Sii­o­nin lau­lu­ja ja vir­siä. Yh­täk­kiä kuu­lok­kei­den kaut­ta kan­tau­tuu ru­kouk­sen omai­ses­ti juu­ri mi­nun aja­tuk­se­ni seu­ra­kan­san lau­la­ma­na:

Jäät­hän, Jee­sus, luok­se­ni, muu ei rii­tä tur­vak­se­ni.

Lem­pe­äl­lä kä­del­lä tus­kan pol­te lie­vi­tä.

An­na valo mat­kal­le­ni. Huo­mis­päi­vää tun­ne en,

sinä hoi­dat myös­kin sen. Jäät­hän, Jee­sus, luok­se­ni. (Vir­si 480:3.)

Ys­tä­väl­tä tu­lee vies­ti eräi­den seu­ro­jen jäl­keen sai­raa­laan: "Olit vah­vas­ti aja­tuk­sis­sa­ni, kun seu­rois­sa lau­let­tiin Sii­o­nin lau­lu 100."

Sy­lis­sän­sä Pai­men kan­taa pie­nim­mät­kin ka­rit­sat.

Hel­lään hel­maan­sa Hän nos­taa vä­sy­neim­mät kul­ki­jat.

Näen sil­mis­sä­ni lap­suu­te­ni ai­kai­sen py­hä­kou­lu­tau­lun, jos­sa Hy­vän Pai­me­nen ym­pä­ril­le ke­rät­tiin pie­niä ka­rit­so­ja. On tur­val­lis­ta aja­tel­la, et­tä minä olen yk­si niis­tä ja lii­maan it­se­ni ai­van Jee­suk­sen sy­liin.

Olen saa­nut sai­raa­las­sa hy­vää hoi­toa. Kaik­kein tus­kai­sim­mil­la ja vä­hä­voi­mai­sim­mil­la het­kil­lä se on oi­kein ko­ros­tu­nut. Saam­me ol­la kii­tol­li­sia täs­tä suo­ma­lai­ses­ta sai­raan­hoi­to­jär­jes­tel­mäs­tä. On ol­lut myös opet­ta­vais­ta, kun olen ym­mär­tä­nyt, et­tä hoi­to­ni laa­tu on pa­ran­tu­nut en­ti­ses­tään, kun olen it­se aset­tu­nut osak­si omaa hoi­to­tii­mi­ä­ni lää­kä­rien ja hoi­ta­jien seu­rak­si sen si­jaan, et­tä vain pas­sii­vi­ses­ti kuun­te­li­sin, mitä am­mat­ti­lai­set sa­no­vat. Jo­kai­sel­la meil­lä on tuos­sa tii­mis­sä oma, tär­keä roo­lim­me. Minä olen oman ke­ho­ni asi­an­tun­ti­ja.

Vie­lä kii­tol­li­sem­pi kuin sai­raan­hoi­to­jär­jes­tel­mäs­täm­me olen kui­ten­kin sii­tä, et­tä het­kel­li­sis­tä syn­kis­tä epäi­lyk­sen het­kis­tä huo­li­mat­ta mi­nul­la on saa­nut säi­lyä us­ko Ju­ma­lan hy­vyy­teen läpi use­an suu­ren leik­kauk­sen ja rank­ko­jen syö­pä­hoi­to­jen. Olen li­säk­si ko­ke­nut, mi­ten ko­ti­sii­o­ni on kan­ta­nut mi­nua ja per­het­tä­ni koko ajan. Olem­me saa­neet apua ja olem­me myös ope­tel­leet avun pyy­tä­mis­tä. Moni aut­taa mie­lel­lään, kun­han tie­tää min­kä­lais­ta apua tar­vi­taan. Ei ih­mis­tä ole tar­koi­tet­tu elä­mään yk­sin.

En ole käyt­tä­nyt ener­gi­aa­ni sii­hen, et­tä oli­sin miet­ti­nyt sai­ras­ta­mi­se­ni tar­koi­tus­ta. Vii­me su­vi­seu­rois­sa eräs kes­kus­te­lu­kump­pa­ni muis­tut­ti pu­hut­te­le­vas­ti, et­tä Ju­ma­la­han ei tee vir­hei­tä. Vaik­ka elä­mä on rank­kaa, niin se me­nee juu­ri niin kuin on tar­koi­tet­tu; se ei ole va­hin­gos­sa suis­tu­nut si­vu­rai­teel­le. Ju­ma­la tie­tää elä­mäm­me tar­koi­tuk­sen. Tot­ta on myös se, et­tä niin kuin Jee­sus jou­tui kan­ta­maan oman ris­tin­sä Gol­ga­tal­le, niin meil­lä jo­kai­sel­la on oma ris­tim­me kan­net­ta­va­na. Vaik­ka mi­nun ris­ti­ni tun­tuu ajoit­tain to­del­la ras­kaal­ta, en ole sil­ti vie­lä ta­van­nut sitä ih­mis­tä, jon­ka ris­tin vaih­tai­sin omaa­ni. Näin on kui­ten­kin mi­nul­le pa­ras.

Vuo­si sit­ten vai­kut­ti jo vä­hän sil­tä, et­tä elä­mä­ni päi­vät ovat vä­his­sä ja nel­jä pien­tä las­tam­me jäi­si­vät vää­jää­mät­tä ai­van lii­an ai­kai­sin äi­dit­tö­mik­si. Se ei kui­ten­kaan ol­lut Tai­vaan Isän tah­to. Nyt vai­kut­taa sil­tä, et­tä pian saan al­kaa elää koh­ti ter­vet­tä tu­le­vai­suut­ta. Yri­tän jak­saa us­koa sii­hen, et­tä syö­pä­ni ei uu­siu­du, ja sii­hen en­nen kaik­kea, et­tä jos se uu­siu­tuu, saan voi­mia asi­an hy­väk­sy­mi­seen ja vaa­ti­viin hoi­toi­hin. Ke­hos­sa­ni on asi­oi­ta, jot­ka koko lop­pu­e­lä­mä­ni muis­tut­ta­vat mi­nua täs­tä ran­kas­ta elä­män­vai­hees­ta, mut­ta toi­von, et­tä ne sa­mal­la muis­tut­ta­vat mi­nua ai­na sii­tä, et­tä kun mi­nul­la on voi­mia ja re­surs­se­ja, voin käyt­tää nii­tä tois­ten ih­mis­ten aut­ta­mi­seen ja sil­lä ta­val­la ja­kaa eteen­päin kaik­kea sitä hy­vää, mitä ran­kat sai­ras­ta­mi­sen ajat ovat tuo­neet tul­les­saan.

Vee­ra Lin­na