Teksti: Nimimerkki
Velvollisuudet painavat päälle. Pitäisi opiskella, siivota, tehdä kaikkea, mutta laiskuus ja motivaation puute estävät. Pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa! Mutta miten? Kun vihdoin pääsen tietokoneen ääreen, opiskelua vaikeuttaa keskittymiskyvyn puute. Aivoni haluavat väkisinkin tehdä jotakin muuta kuin opiskella, kirjoittaa tai laskea matikkaa. Jalat ja kädet ovat levottomat, tekisi mieli lähteä salille nostamaan painoja. Mutta en voi, pitää opiskella!
Koetilanteet pelottavat. Ajatus siitä, että pitää pysyä paikoillaan yli tunti koko ajan keskittyen, ahdistaa. Koetilanteessa ahdistuksen painaessa päälle teen kokeen alta pois mahdollisimman pian, ja sitten vain yritän kuluttaa aikaa. Pääni on täynnä kaikkea muuta kuin sitä, mitä koealueeseen kuuluu.
Laulan pääni sisällä Sinisen unen ainakin kymmenen kertaa, joka kerralla uusin sanoin, sillä en muista niitä. Pulpetin reuna saa toimia pianona harjoitellessani sormituksia yhteen pianokappaleeseen, jota olen kotona soitellut.
Istun isossa porukassa pirtissä, jossa jokaisella tuntuu olevan toisilleen asiaa ja juteltavaa. Pääni tuntuu paisuvan kaikesta siitä, mitä ympärillä kuuluu. Kukaan ei huomaa minun ahdistustani.
Olenko niin huomaamaton? Välissä yritän sanoa jotakin, mutta minusta tuntuu, ettei kukaan ei kuule. Lähden pois. Menen peiton alle itkemään. Vihaan itkemistä, se on minulle heikkouden merkki. Kukaan ei mahda huomata lähtöäni. Kukaan ei tule halaamaan ja sanomaan, että olen ihana juuri sellaisena kuin olen.
Aamulla pakotan itseni lupaamaan, että tänään yritän oikein kovasti opiskella. Edellisenä päivänä rakentamani aikataulu muistuttaa kouluun lähtemisestä. Viisi minuuttia tunnin alkamisesta olen jo ottanut puhelimeni käteen ja luen kirjaa.
Opettaja huomauttaa puhelimestani. Lasken sen alas kymmeneksi sekunniksi, jonka jälkeen se on taas kädessäni. En halua pilata muiden oppimista ja opiskelua, vaikka sen itseltä pilaankin. Lupaukseni opiskelusta ei toimi. Motivaatio on hukassa. Aikataulu pettää.
Illalla jo kymmenen minuutin läksyjen tekemisen jälkeen huomaan olevani Youtubessa katsomassa halonhakkuu- ja ruohonleikkausvideoita. Soitan videopuhelun kavereilleni. Heidän juttelunsa taustahälinänä pystyn kirjoittamaan äidinkielen kirjoitelmaa hiukan eteenpäin. Palautus on huomisaamuna kello kahdeksan. Puhelu venähtää.
Kello on kolme aamuyöllä, kun vihdoin saan tekstiin tarpeeksi merkkejä. Painan "palauta" tarkistamatta tekstiä ollenkaan. Kaverit ovat yksitellen menneet nukkumaan. Sainpas kuitenkin tekstin palautettua ajoissa, olen ylpeä itsestäni. Viikon päästä saan tuloksen: toiseksi huonoimman arvosanan.
Joskus lauseet ovat melkein ymmärtämättömiä, kun puhun. Ihmiset nauravat ja tuntuu, että olen tyhmä, kun en osaa edes puhua. Jotakin hankalaa asiaa saatan miettiä viikon, ennen kuin vihdoin pystyn sen sanomaan. Tuntuu, että toiset ajattelevat minun vain olevan välinpitämätön kaiken suhteen. Tosiasiassa välitän, mutta väärinymmärretyksi tuleminen sattuu.
Rakastan tekstailua puhumisen sijasta. Silloin minulle jää aikaa miettiä, miten sanani asetan, että tulen ymmärretyksi. Voin vastata viestiin tavalla, josta ei jää mitään epäselväksi. Onnekseni on myös ihmisiä, jotka ymmärtävät mitä tarkoitan, vaikka en saisi sanaakaan suustani ulos. He kääntävät toisillekin, mitä tarkoitan. Olen kiitollinen heistä.
Hyperfocus. Kun luen mieluisaa kirjaa, aika kuluu nopeasti huomaamattani. En tajua ympäristöstä mitään. Olen ollut sellainen jo pienestä lapsesta asti. Samalla harmittaa, kun tämä focus ei ulotu muihin tekemisiin. Pystyn suunnittelemaan treeniohjelmia ilman mitään ongelmia, mutta samanaikaisesti en pysty panostamaan yhtään kouluun. Muutamissa kursseissa lukiossa hyperfocuksesta on ollut hyötyä, mutta jos 75 kurssista kolme on sujunut mukavasti, se ei hirveästi auta.
Aivoni tarvitsevat koko ajan stimulointia, jotta pysyisin edes jotenkin rauhallisena. Rakastaisin ulkoilmaa, jos siellä on jotakin tekemistä koko ajan, kuten kolaamista, rakentamista tai haravointia. Mutta jos lähden kävelylle, aivoillani on hankalaa käsittää se, että nyt minun pitäisi vain kävellä eteenpäin näitä samoja polkuja, eikä tarjolla ole mitään stimuloivaa. Haluaisin nauttia luonnon äänistä ja tuoksusta, mutta samaan aikaan aivoni haluavat kuunnella kirjaa, jotta niillä olisi jotakin prosessoitavaa.
Vuosi sitten aloin mietiskellä elämääni. Lopulta tajusin, että kaikki huonot numerot koulussa, kaikki moitinnat, kaikki naurunalaisena olemiset eivät johtuneetkaan siitä, että olen tyhmä ja laiska.
Löysin nimittäin ADHD:n, jonka oireet ja kuvaus kertoivat juuri minusta. Jonkin verran meni aikaa, ennen kuin pystyin hyväksymään sen. Sen takia minulla oli aina ollut paljon helpompi olla lasten kuin aikuisten seurassa. Sen takia en pystynyt keskittymään. Energiatasoni olivat olleet yhtä korkealla kuin pikkulasten, koko ajan piti olla jotakin tekemistä.
Minun on aina ollut helpompi ymmärtää erilaisia ihmisiä, koska olen itse ollut erilainen. On helppo lohduttaa toista, joka kamppailee samanlaisten asioiden kanssa, kun itse on käynyt läpi saman.
Tuosta yllä kirjoittamastani tekstistä on kulunut muutama kuukausi. Virallisen ADHD-diagnoosin sain muutama viikko sen jälkeen, kun tekstin kirjoitin. Samalla aloitin lääkityksen, jossa oikean annostuksen löytämiseen meni jonkin verran aikaa. Aluksi epäilin hieman, minkälaista elämä olisi lääkityksen aloittamisen jälkeen. Muuttuisinko ihmisenä, tunnistaisivatko perheeni ja ystäväni minua enää samaksi henkilöksi? Nyt voin vapaasti sanoa, että en ikinä enää haluaisi elää ilman lääkitystä. Olen kiitollinen siitä, että Taivaan Isä on luonut minut juuri tällaiseksi, vahvaksi, mutta omanlaiseksi kaikkine virheineni.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys