He puhuvat viljan puinnista, pappi ja ehtoollisavustaja, sakastissa ennen jumalanpalveluksen alkua.
Kaura on liian vihreää. Se saa vielä paistatella syysauringossa, keinua kirpeässä tuulessa ja taistella rankkasateita vastaan. Ohraa sen sijaan on saatu korjattua jo kaksitoista hehtaaria. Toisaalla kaikki sato saa vielä odottaa, se ei ole vielä valmista. Sitten kun tähkän pää taipuu, siitä tietää viljan olevan kypsää – se on kuulemma varma merkki.
Kuinka kauniina välkkyy viljapeltojen lainehtiva meri syysauringon alla. Se lainehtii lempeästi. Sen väri on lämpöinen. Se hyräilee sanoitta, kuten sen äärelle seisahtunut ohikulkija. Ja kuitenkin sanat kaikuvat kaikkialta tuulen säestämänä sellaisina kuin Väinö Havas ne muotoili:
On kaunis synnyinmaamme,
maat, metsät, järvet sen.
Me Luojan töitä saamme
katsella kiittäen.
Mennyttä kesää ja syksyä, elämää ja elonkorjuuta. On onnellista katsella kaikkea tätä kiitos sydämessä.
***
Tuulessa vilja lainehtii kuin vesi. Se on järvi. Se on meri. Se lainehtii kunnes korsi taitetaan. Nyt sato on korjattu, tähkät puitu ja jyvät aitassa. Jäljelle jäänyt sänkipelto taittaa syksyn valoa okran ja kullan väreissä. Lämpöiseen kultakylpyyn sukeltaa jotakin mustaa ja harmaata, valkoista poskessaan. Niitä tulee paljon, ei vain yksi: kokonainen parvi hopeasiipiä. Siinä on kymmeniä lintuja ja ne kuuluttavat tulostaan jo pitkän matkan takaa. Keneltäkään ei voi jäädä huomatta, että valkoposkihanhet ovat saapuneet.
Linnuilla on hyvät oltavat. Puinnin jäljiltä pelto on vielä täynnä jyviä. Niitä riittää kaikille. Parvia tulee aina vain uusia, sadat linnut peittävät hehtaarikaupalla maa-alaa. Puheensorina on valtava, niillä on koko kesän kuulumiset vaihtamatta. Auto ajaa pellon ohi valtavan pölypilven säestyksellä. Valkoposket lehahtavat kaakattaen etäämmäksi tiestä juurikaan häiriintymättä. Sitten ne jatkavat höyhenpeitteen sukimista, valmistautuvat pitkälle matkalle.
Kun niitä ohi ajaessaan katselee, tuntuu kuin olisi ohittanut suviseura-alueen keskuskentän.
***
Kerran ohikulkijan oli pakko pysäyttää auto tienlaitaan, nousta ulos ja katsella hiljaa. Peltoalue oli laaja. Se hohti himmeän kultaisena vaikka aurinkoa ei näkynyt. Sen sänkipeitteellä kasvoi valkoposkihanhia tietä myöten. Vieri vieressä, ne olivat kuin nauriit kauniissa riveissään. Jos suntion laskusilmäykseen on luottamista, lintuja oli toista tuhatta.
Niin suurta laumaa tätä rauhoitettua lintua ohikulkija ei ollut koskaan nähnyt. Kummallisinta oli, että nämä eivät lähteneet lentoon auton tullessa. Ne olivat aloillaan. Ja ne olivat hiiren hiljaa, kaikki, koko tuhatpäinen lauma. Ne olivat hiljaa ja kuuntelivat.
Taas lauhat tuulet soittaa
urkuja hongiston
ja Herraa kunnioittaa,
hän kaiken luoja on.
***
Syksy on arvaamaton: lempeä ja äkkipikainen. Se osaa soittaa tuuliaan lauhasti. Mutta kun myrsky puhkeaa, sen tuuli on kaikkea muuta kuin lauha. Se on vallaton ja hurja nostattaessaan ulapalle korkeita vaahtopäitä, vauhdikas kiidättäessään niitä pitkin järven selkää ja raivokas paiskatessaan ne lopulta rantaan. Hongiston urut jylisevät taustalla pauhaten äänekkäämmin kuin ukkonen.
Kun myrsky lyö hurjan voimansa puitujen viljapeltojen yli, ovat muuttolinnut jo kaukana. Ne matkaavat kohti aurinkoa. Ohikulkija jää katsomaan niiden jälkeen nöyränä ja pienenä, haikeus sydämessään.
Annathan taivaassasi
sen suven autuaan,
kun, Herra, lapsiasi
käyt maasta noutamaan.
***
Vilja on valmista korjattavaksi kun sen tähkäpää on taipunut. Niin sekin, jonka sydän on nöyrtynyt ja joka on armosta päässyt Jumalan valtakunnasta osalliseksi.
Nyt kansasi on tuhkaa
päiväsi polttamaa.
Me odotamme, kypsät tähkäpäät, sadonkorjuun aikaa. Me uuvumme hetkessä päivän paahteessa. Me olemme aina vain niin pieniä, koettelemusten korventamia tomuhiukkasia ajan tuulessa. Yhtenä laumana suojaudumme myrskyjä vastaan, ettei tuuli meitä taittaisi, rankkasade iskisi lakoon.
Tyynenä hetkenä kokoonnumme yhteen laumaan, vaihdamme kuulumisia ja kuuntelemme hiljaa. Huulillamme rukous niiden puolesta, jotka kypsyivät tähän joukkoon aivan toisella tavalla. Sydämissämme toivo, joka kantaa kauas.
Ei siellä syksy uhkaa,
ei sinne talvi saa.
Miia Ratilainen
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys