Ni­mi­merk­ki: Sel­viy­ty­jä

Luin syk­syl­lä sa­no­ma­leh­ti Ka­le­vas­ta ar­tik­ke­lin ai­hees­ta ”les­ta­di­o­lais­per­hei­den las­ten nä­ky­mät­tö­myys”. Jut­tu oli mie­les­tä­ni tyy­lil­tään mel­ko pro­vo­ka­tii­vi­nen, ja sii­hen tu­li­kin lu­ki­jal­ta asi­aa laa­jem­min tar­kas­te­le­va vas­ti­ne myö­hem­mäs­sä nu­me­ros­sa.

Ju­tun ai­he kui­ten­kin kos­ket­ti mi­nua sy­väs­ti. Olen ko­ke­nut omas­sa elä­mäs­sä­ni ki­pe­äs­ti sekä nä­ky­mät­tö­myy­den et­tä ver­hon sen ai­heut­ta­man ki­vun ym­pä­ril­lä. Ha­lu­an kui­ten­kin ko­ros­taa, et­tä tämä on vain oma ko­ke­muk­se­ni. Ajat­te­len, et­tä las­ten hy­vin­voin­ti poh­jau­tuu van­hem­pien hy­vin­voin­nil­le ja us­kon, et­tä suu­rim­mas­sa osas­sa yh­tei­söm­me per­heis­tä vaa­li­taan las­ten hy­vin­voin­tia tur­val­li­ses­ti ja rak­kau­del­la.

Mi­nun elä­mä­ni on­nel­li­sin asia on se, et­tä olen saa­nut syn­tyä us­ko­vai­seen ko­tiin. Kai­ken kes­kel­lä Ju­ma­la on pi­tä­nyt omas­taan niin hy­vää huol­ta, et­tä olen saa­nut myös säi­lyt­tää us­kon lah­jan. Olen ko­ke­nut elä­mäs­sä­ni vai­hei­ta, jol­loin tuon lah­jan ole­mas­sa­o­lo on saat­ta­nut pe­las­taa hen­ke­ni, tai ai­na­kin var­jel­lut mi­nua pal­jol­ta pa­hal­ta.

Syn­nyin per­hee­seen, jos­sa mo­lem­mat van­hem­mat kan­toi­vat omien su­ku­jen­sa trau­ma­taak­kaa. Toi­sen van­hem­mis­ta sai­ras­tut­tua ma­sen­nuk­seen ei toi­nen ky­en­nyt kan­ta­maan vas­tuu­ta las­ten tur­val­li­suu­den­tun­tees­ta, rak­kau­den­tar­pees­ta, hoi­vas­ta ja huo­len­pi­dos­ta. Ar­ki jat­kui ul­koi­ses­ti ku­ten en­nen­kin, mut­ta lap­set jäi­vät nä­ky­mät­tö­mik­si, kan­toi­vat vas­tuun it­ses­tään ja tun­teis­taan.

Ai­kui­si­äl­lä eri­lais­ten tem­pe­ra­ment­tien vai­ku­tus nä­kyy häm­mäs­tyt­tä­vän sel­väs­ti sii­nä, mi­ten eri ta­voin ku­kin suo­jau­tui tur­vat­to­muu­den kes­kel­lä. Yk­si ve­täy­tyi tark­kai­li­jak­si ja sul­keu­tui, toi­nen haki huo­mi­o­ta kii­vail­la tun­teen­pur­kauk­sil­la, kol­mas pa­ke­ni to­del­li­suut­ta fan­ta­si­a­maa­il­maan.

Herk­kyy­del­lä oli myös osuu­ten­sa mie­len so­peu­tu­mis­ky­kyyn. Voi ol­la, et­tä vä­hem­män herk­kä­nä sel­viy­ty­mis­kei­not oli­si­vat ol­leet niin sa­no­tus­ti ”pa­rem­mat”. Sii­tä huo­li­mat­ta en vaih­tai­si herk­kyyt­tä­ni mi­hin­kään; ny­ky­ään se on mi­nul­le tär­keä voi­ma­va­ra.

Olen kul­ke­nut elä­mäs­tä­ni tois­tai­sek­si suu­rim­man osan kuin us­vas­sa. Olen pa­en­nut tun­tei­ta­ni yli­vi­rei­syy­del­lä, ha­ke­nut tur­vaa ih­mis­suh­teis­ta osaa­mat­ta luot­taa, kä­per­ty­nyt it­see­ni ja pa­kot­ta­nut it­se­ni sel­vi­ä­mään ti­lan­tees­ta kuin ti­lan­tees­ta, yk­sin. Olen hy­län­nyt it­se­ni niin usein, et­ten osan­nut lo­pul­ta enää toi­mia toi­sin.

Kipu, joka si­sin­tä­ni jäy­ti, joh­dat­ti mi­nut pu­hu­maan sii­tä, kun­nes joku kuun­te­li ja sain avun. Sen ki­vun koh­taa­mi­nen on he­rät­tä­nyt run­saas­ti mik­si-ky­sy­myk­siä, mut­ta jät­tä­nyt tois­tai­sek­si il­man vas­tauk­sia. Us­kon ja luo­tan, et­tä Kaik­ki­val­ti­aan vii­saus yl­tää nii­hin­kin, vaik­kei­vät ne mi­nul­le avau­tui­si­kaan. Tar­vi­taan myös pal­jon ar­moa ja evan­ke­liu­mia, jot­ta mie­li ei kat­ke­roi­tui­si ja vä­lit van­hem­piin voi­si­vat säi­lyä ar­vos­ta­vi­na ja kun­ni­oit­ta­vi­na.

Toi­pu­mi­nen on ol­lut hi­das­ta, mut­ta hil­jal­leen luot­ta­mus it­seen, elä­mään ja mui­hin ih­mi­siin on al­ka­nut kan­taa. Uu­pu­mi­nen ja sitä seu­ran­nut ”pa­kot­ta­va py­säh­ty­mi­nen” ovat an­ta­neet mah­dol­li­suu­den hen­gäh­tää eteen­päin me­ne­mi­sen, suo­rit­ta­mi­sen ja pa­kon pai­neil­ta.

Yh­teis­kun­nan tu­kien va­ras­sa elä­mi­nen on saa­nut mi­nut usein kiit­tä­mään syn­nyin­maas­ta­ni, jos­sa hei­kois­ta ja sär­ky­neis­tä­kin pi­de­tään hy­vää huol­ta. Haa­veet siin­tä­vät tu­le­vai­suu­des­sa ja tie­to sii­tä, et­tä riit­tä­vä tuki nii­den saa­vut­ta­mi­sek­si on saa­ta­vil­la, te­kee elä­mäs­tä toi­von täyt­tä­mää.

Olen eri­näi­sis­sä hoi­to­kon­tak­teis­sa sa­noit­ta­nut ko­ke­mus­ta­ni us­kon mer­ki­tyk­ses­tä sa­no­mal­la us­kon pe­las­ta­neen mi­nut ka­tuo­jal­ta. Koen, et­tä sekä us­kon tuo­ma ar­vo­poh­ja et­tä luot­ta­mus Ju­ma­lan huo­len­pi­toon ovat vai­kut­ta­neet sii­hen, et­ten ole ha­ke­nut hel­po­tus­ta päih­teis­tä tai va­hin­goit­ta­nut it­se­ä­ni muul­la ta­paa. Ja vaik­ka olo­suh­teet ko­to­na ovat ol­leet ka­rut, en osaa ku­vi­tel­la­kaan sitä va­hin­koa, mitä päih­teet kai­ken li­säk­si oli­si­vat voi­neet saa­da ai­kaan. Sik­si olen sy­väs­ti kii­tol­li­nen us­ko­vais­ten yh­tei­ses­tä nä­ke­myk­ses­tä päih­tei­den suh­teen.

Ny­ky­a­jan li­sään­ty­nyt ym­mär­rys ih­mi­sen psyy­ken toi­min­nas­ta ja avun­ha­ke­mi­sen kyn­nyk­sen ma­dal­tu­mi­nen ovat myös suu­ria kii­tol­li­suu­de­nai­hei­ta. Tä­män het­ken ja tu­le­vai­suu­den su­ku­pol­vil­la on ai­nut­laa­tui­nen mah­dol­li­suus pur­kaa yli­su­ku­pol­vi­sia taak­ko­ja. Myös per­heil­le tar­jot­ta­vat tu­ki­pal­ve­lut luo­vat tur­val­li­suu­den­tun­net­ta; Ju­ma­la pi­tää meis­tä huol­ta myös yh­teis­kun­nan kaut­ta.

Kun­pa voi­sin kir­joit­taa täs­tä ki­vus­ta ku­ten mis­tä ta­han­sa eli­mel­li­ses­tä ki­vus­ta, mut­ta tämä ai­he kos­ket­taa su­ku­pol­vien ket­jus­sa niin mo­nia, et­ten voi sitä teh­dä. Sik­si kir­joi­tan täs­tä ni­mi­mer­kin suo­jas­sa. Mut­ta jos suin­kin voin näi­den ko­ke­mus­ten sa­noit­ta­mi­sel­la pois­taa ki­vul­ta nä­ky­mät­tö­myy­den ver­hoa, koen te­ke­vä­ni riit­tä­väs­ti.

Olen usein miet­ti­nyt, on­ko per­heem­me ta­ri­na us­ko­vais­ten kes­kuu­des­sa jo­kin poik­keus, vai on­ko ta­ri­noi­ta enem­män­kin. Us­kon, et­tei se ole poik­keus. Ku­ten mis­sä ta­han­sa yh­tei­sös­sä, on täs­sä­kin ih­mis­ten muo­dos­ta­mas­sa jou­kos­sa ta­ri­noi­ta, jot­ka jää­vät nii­den tus­kal­li­suu­den vuok­si usein pii­loon. Roh­keus koh­da­ta tus­kal­li­set muis­tot voi par­haim­mil­laan an­taa elä­mäl­le uu­den, tur­val­li­suut­ta ra­ken­ta­van suun­nan.