Olen ai­na pi­tä­nyt lau­la­mi­ses­ta. Myös Sii­o­nin lau­luis­ta, var­sin­kin niis­tä van­hois­ta. Lau­lui­hin liit­tyy pal­jon muis­to­ja eri elä­män­vai­heis­ta. Lap­se­na lem­pi­lau­lu­ni oli Oi ar­mon mit­ta, kuin suu­ri se on. Sitä en tie­dä, mi­ten lap­si tuon lau­lun ym­mär­si – var­maan lau­lu oli osa sitä in­ten­sii­vis­tä ko­ke­mus­ta, jo­hon kuu­lui­vat tois­ta tun­tia pit­kät saar­nat, vah­va ku­va­kie­li, hir­si­sei­nät, tu­tut mum­mut ja pa­pat sekä se kun isä jak­soi piir­tää ku­via sel­kään.

Lu­ki­o­lais­ty­tön elä­mään toi­vat lem­pe­ää loh­du­tus­ta sa­nat: Hän tu­lee koh­ta, Jee­sus, siis, vel­jet rak­ka­hat, pois rii­dat kaik­ki tiel­tä ja mie­let kat­ke­rat. Ah, muis­ta­kaa, ett’ oom­me kaikk’ yk­si ruu­mis vaan, ett’ Her­ra meill’ on yk­si, yks toi­vo Ju­ma­laan. Lop­pu­hei­tot ei­vät häi­rin­neet ol­len­kaan.

Vaik­ka ul­ko­mail­la oli­kin haus­ka asua ja opis­kel­la, lau­loin toi­si­naan isol­la ää­nel­lä ja sa­no­ja hiu­kan muun­nel­len: Vie­ras olen täl­lä maal­la, poi­es ha­laa sie­lu­ni, isän luo­na Al­pu­as­sa oi­kea on ko­ti­ni…

On niin tur­val­lis­ta lau­laa tai­vas­lau­lu­ja. Kun vir­ta kuo­le­man on jo mun ta­ka­nan’, tur­me­lus rii­sut­tu, puh­taus pu­et­tu. Mull’ kruu­nu pääs­sä on kirk­kaas­ti pais­ta­va, jonk’ Yl­kä ver­ra­ton on mul­le an­ta­va. Ja omaan kuo­li­nil­moi­tuk­see­ni olen va­lin­nut värs­syn jo ai­ko­ja sit­ten. Sii­hen piti kir­joit­taa: Niin vir­te­ni al­kaa jo voin mi­nä­kin, ja lau­lua uut­ta myös minä lau­lai­sin. Kun Jee­sus, oi Jee­sus, kun Jee­sus, oi Jee­sus, mua nou­ta­maan tul­lut jo on.

Uu­det­kin lau­lut ovat ol­leet kiin­nos­ta­via, kun nii­tä pik­ku hil­jaa al­koi tul­la. Muut­kin kuin iha­nat Soi il­ta­kel­lot ja Ih­mi­nen aa­muis­ta pol­kua as­tuu.

Sit­ten tuli ai­ka, et­tä Sii­o­nin lau­lu­ja ei oi­kein kär­si­nyt kuun­nel­la. Sa­maan sys­syyn tuli lau­lu-uu­dis­tus. Os­tin kyl­lä lau­lu­kir­jan, mut­ten ha­lun­nut edes kat­sel­la sitä. Oli ter­veys­huo­lia. Tai­vas­lau­lut tu­li­vat lii­an lä­hel­le. Ajat­te­lin, et­tä kyl­lä­hän minä sin­ne tai­vaa­seen ha­lu­an, ei­kä kuo­le­ma si­nän­sä pe­lo­ta... Mi­nul­le käy hy­vin, käy­pä mi­ten ta­han­sa, ja kyl­lä­hän sitä näis­tä maal­li­sis­ta ir­ro­te­taan sit­ten, jos se on tar­peen… Päi­vä al­koi ja päät­tyi ru­kouk­sel­la, joi­hin Ju­ma­la rau­hal­la vas­ta­si. Ei ol­lut hä­tää, ja lää­kä­rin uu­ti­set oli­vat­kin hy­viä.

Tänä ke­sä­nä Su­vi­seu­roi­hin ei eh­kä oli­si ol­lut jär­ke­vää läh­teä in­fek­ti­o­vaa­ran ja vä­sy­myk­sen ta­kia. Mut­ta kun ha­lut­ti! Kun mo­nes­ta me­nos­ta oli pi­tä­nyt luo­pua, niin su­vi­seu­roi­hin oli en­tis­tä suu­rem­pi tus­ka pääs­tä. Etu­kä­teen har­mit­ti kyl­lä, kun ei nii­tä van­ho­ja lau­lu­ja enää lau­let­tai­si­kaan. Osan­nee­ko sitä lau­laa ol­len­kaan?

Ken­täl­lä kai­kui­vat tu­tut me­lo­di­at. Ei­kä hai­tan­nut, vaik­ka ul­ko­muis­tis­ta lau­loi­kin van­hoil­la sa­noil­la, niin kuu­los­ti­vat kant­to­rit­kin te­ke­vän. Ja mi­ten kau­nii­ta lau­lu­ja! Toi­nen tois­taan hie­nom­pia, niin uu­det kuin van­hat.

Tun­tui kum­mal­ta käy­dä van­hus­ten le­po­pai­kal­la päi­vä­u­nil­la, mut­ta on­nek­si sel­lai­nen­kin pal­ve­lu seu­ra­ken­täl­lä on. Tal­koo­lai­set oli­vat jak­sa­neet ra­ken­taa ison ra­ken­nuk­sen vä­hä­voi­mai­sia var­ten. Ajat­te­lin ra­ken­ta­jia eri­tyi­sel­lä läm­möl­lä.

Sun­nun­tai­na oli hai­kea pois­läh­dön ai­ka. Voi kun ai­na sai­si ol­la su­vi­seu­rois­sa! Sit­ten ajat­te­lin, et­tä jos­kus vie­lä saa­kin ol­la. Siel­lä tai­vaan su­vi­seu­rois­sa. Sit­ten kun on se ai­ka, Ju­ma­lan tie­tä­mä.

Nyt koh­ti tai­vas­ta kat­se­len ja kä­det yh­teen näin lii­tän. Oi Her­ra, ys­tä­vä lap­sien si­nua muis­tan ja kii­tän.

Rea Tii­ro­la-Tyni