Ik­ku­nan al­la kont­taa pik­ku­ve­li, ja hä­nen pe­räs­sään tu­lee myö­tä­tun­toi­nen iso­ve­li. Mo­lem­mil­la on toi­ses­sa ja­las­saan ken­kä, toi­ses­sa pelk­kä vil­la­suk­ka ja pie­nem­mäl­lä on sen al­la myös kip­si. Mo­lem­mil­la lap­sil­la on jal­ko­jen syn­nyn­näi­set vir­he­a­sen­not, kam­pu­ra­ja­lat.

Pie­nem­män po­jan en­sim­mäi­nen kip­si­hoi­to­jak­so on juu­ri al­ka­nut. Olim­me eh­ti­neet mie­he­ni kans­sa jo aja­tel­la, et­tä po­jan kam­pu­ra­ja­lal­le ei teh­täi­si vie­lä mi­tään, mut­ta lää­kä­ri soit­ti ja ker­toi, et­tä kip­si­hoi­to pi­täi­si aloit­taa mah­dol­li­sim­man pian, mie­lel­lään heti.

Per­hees­säm­me on elet­ty sama ti­lan­ne, kip­saus- ja leik­kaus­hoi­to­jen aloi­tus, yh­dek­sän ker­taa ai­em­min­kin, sil­lä kai­kil­le nel­jäl­le lap­sel­lem­me on pe­riy­ty­nyt nämä kä­sien ja jal­ko­jen vir­he­a­sen­not. On ol­lut hie­noa huo­ma­ta, kuin­ka so­peu­tu­vai­sia lap­set ovat­kaan. Vaik­ka it­seä on mie­ti­tyt­tä­nyt al­kuun ai­na tuo eri­lai­nen ar­ki, he ovat ot­ta­neet sen vas­taan yl­lät­tä­vän hy­vin. Lap­si osaa elää sii­nä het­kes­sä, it­se sitä on jou­tu­nut opet­te­le­maan. Lap­set ovat mah­ta­via opet­ta­jia!

Kun päi­vät olen ko­to­na nuo­rim­mai­sen kans­sa isom­pien ol­les­sa kou­lus­sa, sitä mo­nes­ti py­säh­tyy miet­ti­mään, kuin­ka nämä las­ten sai­rau­det ovat lä­hen­tä­neet mei­tä per­hee­nä ää­ret­tö­män pal­jon. Elä­mäs­sä asi­at ovat kuin it­ses­tään saa­neet uu­den tär­keys­jär­jes­tyk­sen. On ol­lut tär­ke­ää ol­la läs­nä, an­taa ai­kaa. Teh­dä asi­oi­ta yh­des­sä. Ei ol­la las­ket­tu sitä, kuin­ka pal­jon meil­lä van­hem­mil­la on omaa ai­kaa, kum­pi saa mil­loin­kin va­paa­il­lan. Sen on kyl­lä saa­nut ai­na, kun on sil­tä tun­tu­nut. Enem­män on mie­tit­ty sitä, mil­loin per­hee­nä tar­vit­sem­me eri­lais­ta ai­kaa. Sitä, mil­loin on hyvä jät­tää ko­ti­työt ja ar­ki ja vain vaih­taa mai­se­maa.

Vaik­ka elä­mäs­sä on hyvä kat­soa eteen­päin, tu­lee sil­ti jos­kus ai­ko­ja, jol­loin mie­tin men­nei­tä vuo­sia. Nii­tä ai­ko­ja, kun kol­me van­hin­ta las­tam­me oli­vat vie­lä pie­niä. Asuim­me sil­loin paik­ka­kun­nal­la, jos­sa ei ol­lut vie­lä oi­kein tut­tu­ja. Ei tien­nyt paik­kaa, mi­hin vie­dä lap­sia hoi­toon, kun sai­raa­la­reis­su­ja oli pal­jon. Toi­saal­ta ajat­te­li ole­van­sa niin vah­va, et­tä pär­jäi­si, vaik­ka kaik­ki lap­set kul­ki­vat­kin mu­ka­na.

Jäl­keen­päin, kun ar­ki oli jo rau­hoit­tu­nut, tuli tuo vuo­sien ai­ka­na ker­ty­nyt vä­sy­mys yh­te­nä ry­säyk­se­nä pääl­le. Elä­mä tun­tui ah­dis­ta­val­ta. Ei voi­nut elää kuin päi­vän ker­ral­laan. Ei näh­nyt elä­mäs­sä min­kään­lais­ta iloa, kaik­ki tun­tui kaa­tu­van pääl­le. Olin ih­meis­sä­ni it­se­ni kans­sa. En tien­nyt, kuin­ka oli­si täy­ty­nyt toi­mia. Minä, joka olin pär­jän­nyt elä­män vai­keim­pi­na­kin het­ki­nä, en yh­täk­kiä pys­ty­nyt läh­te­mään ko­toa juu­ri min­ne­kään.

Pik­ku­hil­jaa ym­mär­sin ava­ta suu­ni omal­le puo­li­sol­le. Tun­tui hel­pot­ta­val­ta saa­da sa­not­tua, kuin­ka vä­sy­nyt olin. Tun­tui hel­pot­ta­val­ta, et­tä hän ym­mär­si. Vä­hi­tel­len huo­ma­sin, kuin­ka mo­nel­la muul­la­kin hy­vin­kin lä­hei­sel­lä ih­mi­sel­lä oli elä­mäs­sään ol­lut sa­man­lai­sia ai­ko­ja. En yh­täk­kiä enää ol­lut­kaan yk­sin. Huo­ma­sin, kuin­ka tär­ke­ää on löy­tää ih­mi­siä, ver­tai­si­aan, joil­le voi pu­hua elä­män ki­pu­koh­dis­ta. Käy­dä läpi elä­män vai­kei­ta ai­ko­ja il­man, et­tä tar­vit­see miet­tiä, ym­mär­tää­kö hän.

Aloin kuin huo­maa­mat­ta löy­tää elä­mää­ni iloa, pääs­tä ta­kai­sin ja­loil­le­ni. Tuli vä­lil­lä het­kiä, jol­loin tun­sin taas it­se­ni uu­pu­neek­si. En väit­tä­nyt it­sel­le­ni ole­va­ni kai­ken­kes­tä­vä äi­ti, riit­ti, et­tä olin äi­ti. An­noin vä­sy­myk­sen tul­la. Ja ajal­laan se myös meni. Noi­ta uu­pu­mi­sen het­kiä tuli ai­na vain har­vem­min. Olin op­pi­nut it­ses­tä­ni pal­jon ja olin op­pi­nut ole­maan it­sel­le­ni myös ar­mol­li­nen.

On ol­lut ih­meel­lis­tä huo­ma­ta, vä­lil­lä niin haas­ta­van­kin ar­jen kes­kel­lä, mi­ten voi­mak­kail­la kä­si­var­sil­la mei­tä on kan­net­tu. Niin mo­net ru­kouk­set ovat läh­te­neet tai­vaal­li­sen Isän puo­leen. Mo­net, mo­net pyyn­nöt on kuul­tu, on ol­lut pal­jon ai­het­ta kii­tok­seen.

Ni­mi­merk­ki "Ar­mol­li­suus on tär­ke­ää"