Ikkunan alla konttaa pikkuveli, ja hänen perässään tulee myötätuntoinen isoveli. Molemmilla on toisessa jalassaan kenkä, toisessa pelkkä villasukka ja pienemmällä on sen alla myös kipsi. Molemmilla lapsilla on jalkojen synnynnäiset virheasennot, kampurajalat.
Pienemmän pojan ensimmäinen kipsihoitojakso on juuri alkanut. Olimme ehtineet mieheni kanssa jo ajatella, että pojan kampurajalalle ei tehtäisi vielä mitään, mutta lääkäri soitti ja kertoi, että kipsihoito pitäisi aloittaa mahdollisimman pian, mielellään heti.
Perheessämme on eletty sama tilanne, kipsaus- ja leikkaushoitojen aloitus, yhdeksän kertaa aiemminkin, sillä kaikille neljälle lapsellemme on periytynyt nämä käsien ja jalkojen virheasennot. On ollut hienoa huomata, kuinka sopeutuvaisia lapset ovatkaan. Vaikka itseä on mietityttänyt alkuun aina tuo erilainen arki, he ovat ottaneet sen vastaan yllättävän hyvin. Lapsi osaa elää siinä hetkessä, itse sitä on joutunut opettelemaan. Lapset ovat mahtavia opettajia!
Kun päivät olen kotona nuorimmaisen kanssa isompien ollessa koulussa, sitä monesti pysähtyy miettimään, kuinka nämä lasten sairaudet ovat lähentäneet meitä perheenä äärettömän paljon. Elämässä asiat ovat kuin itsestään saaneet uuden tärkeysjärjestyksen. On ollut tärkeää olla läsnä, antaa aikaa. Tehdä asioita yhdessä. Ei olla laskettu sitä, kuinka paljon meillä vanhemmilla on omaa aikaa, kumpi saa milloinkin vapaaillan. Sen on kyllä saanut aina, kun on siltä tuntunut. Enemmän on mietitty sitä, milloin perheenä tarvitsemme erilaista aikaa. Sitä, milloin on hyvä jättää kotityöt ja arki ja vain vaihtaa maisemaa.
Vaikka elämässä on hyvä katsoa eteenpäin, tulee silti joskus aikoja, jolloin mietin menneitä vuosia. Niitä aikoja, kun kolme vanhinta lastamme olivat vielä pieniä. Asuimme silloin paikkakunnalla, jossa ei ollut vielä oikein tuttuja. Ei tiennyt paikkaa, mihin viedä lapsia hoitoon, kun sairaalareissuja oli paljon. Toisaalta ajatteli olevansa niin vahva, että pärjäisi, vaikka kaikki lapset kulkivatkin mukana.
Jälkeenpäin, kun arki oli jo rauhoittunut, tuli tuo vuosien aikana kertynyt väsymys yhtenä rysäyksenä päälle. Elämä tuntui ahdistavalta. Ei voinut elää kuin päivän kerrallaan. Ei nähnyt elämässä minkäänlaista iloa, kaikki tuntui kaatuvan päälle. Olin ihmeissäni itseni kanssa. En tiennyt, kuinka olisi täytynyt toimia. Minä, joka olin pärjännyt elämän vaikeimpinakin hetkinä, en yhtäkkiä pystynyt lähtemään kotoa juuri minnekään.
Pikkuhiljaa ymmärsin avata suuni omalle puolisolle. Tuntui helpottavalta saada sanottua, kuinka väsynyt olin. Tuntui helpottavalta, että hän ymmärsi. Vähitellen huomasin, kuinka monella muullakin hyvinkin läheisellä ihmisellä oli elämässään ollut samanlaisia aikoja. En yhtäkkiä enää ollutkaan yksin. Huomasin, kuinka tärkeää on löytää ihmisiä, vertaisiaan, joille voi puhua elämän kipukohdista. Käydä läpi elämän vaikeita aikoja ilman, että tarvitsee miettiä, ymmärtääkö hän.
Aloin kuin huomaamatta löytää elämääni iloa, päästä takaisin jaloilleni. Tuli välillä hetkiä, jolloin tunsin taas itseni uupuneeksi. En väittänyt itselleni olevani kaikenkestävä äiti, riitti, että olin äiti. Annoin väsymyksen tulla. Ja ajallaan se myös meni. Noita uupumisen hetkiä tuli aina vain harvemmin. Olin oppinut itsestäni paljon ja olin oppinut olemaan itselleni myös armollinen.
On ollut ihmeellistä huomata, välillä niin haastavankin arjen keskellä, miten voimakkailla käsivarsilla meitä on kannettu. Niin monet rukoukset ovat lähteneet taivaallisen Isän puoleen. Monet, monet pyynnöt on kuultu, on ollut paljon aihetta kiitokseen.
Nimimerkki "Armollisuus on tärkeää"
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys