Vie­tin vii­kon­lo­pun sis­ko­je­ni, vel­jie­ni vai­mo­jen ja äi­ti­ni kans­sa. Mei­tä oli yh­teen­sä kak­si­tois­ta. Ym­pä­ri Suo­mea ko­koon­nuim­me sis­ko­ni ko­tiin, kuka au­tol­la, kuka len­tä­mäl­lä – tai­si yk­si kä­vel­lä­kin naa­pu­ris­ta.

Koko vii­kon­lo­pun tun­sin it­se­ni ää­ret­tö­män rik­kaak­si. Aja­tel­la, et­tä mi­nul­la on näin pal­jon ih­mi­siä, joi­den kans­sa on niin help­po ja mu­ka­va ol­la! Sii­tä minä kii­tin hil­jaa mie­les­sä­ni mo­neen ker­taan. Se ei tar­koi­ta kui­ten­kaan sitä, et­tä kaik­ki ai­na su­juu mut­kat­to­mas­ti. Kai­kil­la meil­lä on omat ta­pam­me, tot­tu­muk­sem­me ja eten­kin aja­tuk­sem­me, joi­den yh­teen­so­vit­ta­mi­nen ei ole help­poa.

Me tu­lim­me mo­nen­lai­sis­ta elä­män­ti­lan­teis­ta. On pien­tä per­het­tä, suur­ta per­het­tä, syn­ty­mi­sen iloa, kuo­le­man su­rua, on­net­to­muuk­sien tus­kaa ja jon­kin mit­ta­puun mu­kaan ihan ta­val­lis­ta­kin elä­mää.

Sitä ai­na ih­met­te­lee sel­lais­ta­kin, et­tä mi­ten kah­den ih­mi­sen gee­neis­tä voi tul­la seit­se­män ihan eri­lais­ta nais­ta. En ala täs­sä ker­to­maan nii­tä piir­tei­tä, et­tei­vät sis­ko­ni vedä her­nei­tä nok­kiin­sa. Jos sa­non jo­ta­kin jon­kun­lai­sek­si, jää jo­kin oleel­li­nen ja tär­keä asia ker­to­mat­ta. Yk­si yh­tei­nen te­ki­jä kui­ten­kin löy­tyy: per­he on tär­keä. Ja eh­kä toi­nen­kin: sa­no­ja löy­tyy, jopa aa­mu­yön tun­neil­le as­ti.

Yk­si iha­nis­ta mi­ni­ä­sis­kois­ta­ni kiit­te­li vies­tis­sään, mi­ten pal­jon hy­viä aja­tuk­sia ja nä­kö­kul­mia täl­lai­ses­ta vii­kon­lo­pun vie­tos­ta saa­kaan. Ai­koi vie­lä har­joi­tel­la käyt­tä­mään suu­ta ja kor­via oi­ke­as­sa suh­tees­sa nii­den lu­ku­mää­rään näh­den.

Niin, si­tä­hän me voi­sim­me kaik­ki har­joi­tel­la. Mei­dät keit­ti­öp­sy­ko­lo­git kun tun­nis­taa sii­tä, et­tä oh­jei­ta ja rat­kai­su­ja löy­tyy on­gel­maan kuin on­gel­maan. Jos­kus oli­si ihan pa­ras­ta vain is­tua ja kuun­nel­la. Sa­noa sil­le, jota ah­dis­taa, et­tei ole sa­no­ja ei­kä rat­kai­su­ja, mut­ta tie­dät­hän, et­tä olen täs­sä vie­res­sä. Ja loh­dut­taa sil­lä, et­tä Tai­vaan Isä aut­taa.

Sitä minä sain tun­tea, vaik­ka lä­hi­tie­noo oli­kin sa­no­ja tul­vil­laan. Vie­rel­lä ole­mis­ta. Rak­kaut­ta. Hy­väk­syn­tää.

Sirk­ka Leh­to